Tämän kesän pitkälle melontaretkelle asetin tavoitteekseni kiertää Ahvenanmaan ympäri. Matkaan päätin lähteä melontaseuramme vajalta Uittamolta, Turusta ja aikataulun salliessa suunnittelin myös palaavani sinne. Karkea reittisuunnitelma oli kiertää Otavan saari (Rymättylä ja Merimasku) pohjoisesta ympäri ja jatkaa Iniön sekä Brendön läpi Teilille, siitä Ahvenanmaa vastapäivään ympäri ja palata säiden salliessa Kökarin kautta takaisin. Tuulisemmissa säissä paluu olisi voinut tehdä pohjoisempaa Sottungan ja Brändön kautta Houtskariin. Aikaa reissulle oli noin 2,5 viikkoa kesälomasta.
Lähtiessäni matkaan pitkän ajan säätiedotus lupasi varsin tuulisia säitä, joten suunnitelman toteutuminen oli melko epävarma. Alusta asti varauduin siihen mahdollisuuteen, että joutuisin kesken kaiken palaamaan takaisin. Vasta Getan pohjoispuolen kalliot ohitettuani oli selvää, että Ahvenanmaan kierto tulee toteutumaan. Kysymys oli enää siitä, mitä reittiä palaisin ja ehtisinkö meloa Uittamolle saakka vai joutuisinko soittamaan paluukyydin minua vastaan.
Olosuhteet loppujen lopuksi suosivat retkeäni, sillä vain yhtenä päivänä jäin saareen enkä lähtenyt melomaan. Tuulinen ja sateinen sää eivät houkuttaneet Kihdille ja yöpymissaareni oli vielä tutkimatta. Kihdin ylitys seuraavana päivänä sitten olikin helppo tuulen tyyntyessä täydeksi blägäksi. Alkuun vaikutti siltä, että keli pysyisi kylmänä ja tuulisena ja reitin läpi pääseminen vaikutti epävarmalta. Sään haltijat kuitenkin suojelivat retkeäni ja monesti kävi niin, että juuri suurimpien selkien ylitykseen sattui kohtuullisen vähätuulinen hetki.
Päätin oikaista Ahvenanmaan pääsaaren ja Eckerön välistä aikataulusyistä. Käytettävissäni ollut matka-aika alkoi olla puolessa välissä ja toivoin kuitenkin ehtiväni Uittamolle ilman, että joutuisin tilaamaan paluukyydin minua vastaan. Maisemallisesti ratkaisu oli melko tylsä ja Eckerön kierto ulkokautta olisi varmasti ollut kiinnostavampi reitti.
Föglössä pitkän pohdinnan jälkeen päätin ottaa riskin ja lähteä paluumatkaan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Kökarin kautta, vaikka säätiedotus ei sille varmaa sääikkunaa lupaillutkaan. Kökarista olisi kuitenkin tarvittaessa päässyt pois yhteysaluksella, jos sää olisi pysynyt pitkään liian tuulisena.
Reissun pituudeksi tuli kokonaisuudessaan 18 päivää, 17 yötä ja 462 km. Pisin melontaretkeni tähän mennessä niin ajassa kuin matkassakin.
Paluu Kökarista Korppooseen oli etukäteen ajatellen reissun jännittävin selän ylitys, sisältyyhän siihen Österskärs fjärden, missä kahdeksan kilometrin selän keskellä on vain pari luotoa. Säätiedotukset lupailivat kohtuullisen tuulista, joten päätin ylityksessä hyödyntää yön tyyniä hetkiä. Ennen ylitystä meloin varsin navakkaan tuuleen ensin Kökariin ja siitä Kökarin viimeisille suojaisille luodoille idässä, minne jäin odottelemaan iltaa ja tuulen sammumista. Kun tuuli oli riittävästi tyyntynyt, meloin ensin Österskärin saaristoon, missä nukuin lyhyet yöunet yön pimeimmän hetken yli. Aamuyöstä jatkoin auringon nousuun yli seuraavan ison selän. Lopulta koko päivä oli melko vähätuulinen, joten olisin hyvin voinut jäädä aamulla nukkumaan kunnon yöunet.
Haastavimmat olosuhteet koin kuitenkin Getan pohjoispuolella, missä pohjoisessa ei ole saaristoa tai edes matalikkoja rikkomassa aallokkoa. Edellisenä yönä oli tuullut kovaa pohjoisesta, mutta aamulla tuuli oli tyyntynyt ja kääntynyt etelään. Getan pohjoispuolella meri vielä muisti yön tuulen ja lykkäsi pohjoisesta melojan päätä korkeampaa maininkia. Maininki oli voimakkainta, mitä olen Suomessa koskaan kokenut.
Mainingin arvioimisen tekee vaikeaksi se, että sitä ei pysty oikein näkemään. Ainoastaan matalikoilla, mihin maininki murtuu, pystyy hahmottamaan sen voiman ja ne ovat paikkoja mihin retkimeloja ei halua joutua. Nytkin sen voima pääsi minut yllättämään. Yhtäkkiä tajusin vain olevani tilanteessa, missä aallokko alkoi viedä minua ja en enää pystynyt kontrolloimaan tilannettani täysin. Shokkialun jälkeen sain tilanteen paremmin hallintaan ja pystyin navigoimaan itseni matalikoiden ohi Getan Havshotellille.
Hotellilla kävin syömässä ja keräilemässä itseäni. Paikka olisi ollut aika ankea paikka leiriytyä ja jäädä odottamaan aallokon tyyntymistä. Seuraavaksi yöksi ja aamuksi ennustettiin lisää tuulta pohjoisesta, joten seuraava päiväkään ei välttämättä olisi ollutsen parempi. Niinpä päätin lähteä melomaan, kun maininki hieman illalla oli laskenut. Nyt tilanne oli paremmin kontrollista ja ohjasin itseni merikortin valkoisille alueille (syvyys yli 10 metriä), missä aallot olivat loivempia ja helpompia. Minulta oli jäänyt kuitenkin yksi matalikko huomaamatta, mikä toi yllätyksen, kun huomasin kaukana edessäni ehkä noin joka kymmenennen aallon murtuvan valtavalla voimalla matalaan veteen. Sain kohdan väistettyä rannan ja matalikon välistä, mutta tilanne oli pelottava, koska vaaran paikan pystyi näkemään vain satunnaisina hetkinä.
Getan pohjoisrannalla ei juuri suojaisia leiripaikkoja ole, mutta muistin 1,5 vuoden takaa Livian eräoppaiden ensimmäisen rinkkavaelluksen ensimmäisen leiripaikan, missä pieni saari tarjosi suojaa pohjoisesta tulevilta aalloilta. Nyt paikan upeuden pystyi vieläkin paremmin näkemään kuin silloin. Rannan kalliotasanteella oli upeaa kokkailla illallista ja aamupalaa. Yli nelikymmenmetrisen kallion ja tasanteen väliin jäi hieno vanha kilpikaarnamännikkö, mihin oli helppo pystyttää riippumatto. Aamulla kiipesin kallion päälle ihailemaan pohjoiseen avautuvaa avointa merimaisemaa. Matkalla kalliolle näin kiipeilykiviä, joissa oli näkyvissä vaaleita magnesiumläikkiä mahdollisissa otepaikoissa.
Lukemiseksi olin ottanut Myrskyluodon Maija -kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa, joita oli mukava iltaisin lueskella samalla, kun liikuin kirjan maisemissa. Kävin vierailulla Väderskärillä, mihin kirjan tapahtumat sijoittuivat ja missä alkuperäinen tv-sarja kuvattiin. Sarjan kuvauksiin tehdyt rakennukset olivat jo pahoin rapistuneet ja osin romahtaneet. Meloin myös uuden elokuvan kuvauspaikan ohi ja en voinut olla ihmettelemättä sitä, miksi elokuvan tapahtumat olivat viety niin luonnottomaan paikkaan. Olihan uusi elokuva kuvattu kallioniemellä, missä ei elämisen edellytyksiä 1800-luvun maailmassa olisi ollut toisin kuin Väderskärillä, joka kuitenkin oli kohtuullisen vihanta saari.
Matkan aikana tein yhden ruokatäydennyksen Maarianhaminassa. Kaasua olin ottanut kaksi hieman vajaata puolen kilon pulloa. Se oli siinä rajalla riittikö, joten yritin löytää sitä Maarianhaminasta lisää, mutta juhannussunnuntaina sitä ei ollut mistään saatavilla. Lopulta kaasu riitti kuin riittikin perille, mutta paljoa sitä ei jäänyt yli. Juomavesitäydennystä tein aina kun oli mahdollista. Ruuan laittoon käytin merivettä. Menomatkalla tein kaksi vesitäydennystä: hotelli Gullvivanilla Brändössä ja Hamnsundetissa Saltvikissa. Maarianhaminassa vesileilin korkki oli jäänyt vuotamaan, joten täytin sen uudestaan Rödhamnin vierasvenesatamassa. Niillä vesillä selvisinkin sitten kotiin saakka.
Muita melojia ei matkan varrella paljoa näkynyt, vain kolme ryhmää. Kökarin pohjoispuolella vastaan tuli saksalaispariskunta, joiden kanssa en löytänyt yhteistä kieltä. Kommunikointi heidän kanssaan tapahtui lähinnä elekielellä. Korppoon eteläpuolella taas kohtasin ryhmän sveitsiläisiä naisia. Nauvon Berghamnissa samalle leiripaikalle tuli ammattioppaan vetämä ryhmä paikallisia luontoliikunnan harrastajia. Illan mittaan heidän kanssaan oli mukava vaihtaa ajatuksia.
Maarianhaminan eteläpuolella poikkesin Nåtön lehtojensuojelualueella. Olin käynyt siellä joskus vuosikymmeniä sitten ja muistin paikan kauniiksi. Nyt rantauduin alueen pohjoisosassa olevalle venerannalle, josta lähti polku yksityisen talon pihaan. Jäin epävarmaksi siitä olinko oikeassa paikassa suojelualueella, joten jätin kävelemättä pihan läpi varsinaiselle luontopolulle. Muutaman kuvan otin pähkinäpensaslehdosta. Olisi kiva palata alueelle joskus keväällä, kun kukkaloisto on parhaimmillaan.
Vierailin jo kolmannen kerran peräkkäin Lanto Grundenin vanhassa kalamajassa. Olen ollut mukana kaikissa siellä viime syksyn jälkeen käyneissä retkikunnissa. Tälläkään kertaa en jäänyt majaan yötä vaan ripustin riippumattoni sen taakse lehtometsikköön. Ilta Lanto grundenilla päättyi kauniiseen auringon laskuun ja aamu valkeni sakeassa sumussa.
Sältingskärillä Föglön eteläisessä saaristossa oli kunnostettu kaikki saaren kalamajat upeaan kuntoon. Siellä voisi olla kiva vierailla kylmempään vuodenaikaan, jolloin tupien tuoma suoja olisi enemmän tarpeen.
Lintuhavainnoista ehdottomasti ilahduttavin olivat karikukot, joita näin jopa kymmenkunta paria eri luodoilla. Erityisesti Ahvenanmaan pääsaaren eteläpuoleisilla ulkoluodoilla aika monelta kuulin karikukon äänen. En edes muista milloin viimeksi olen kyseisen linnun nähnyt tai kuullut. Olen jo epäillyt mahtaakohan laji olla häviämässä Suomesta, mutta ehkä tilanne ei sentään niin paha ole. Ei ainakaan tämän retken havaintojen perusteella.
Ruokki on melojalle aika hauska lintu. Usein se käy tarkastamassa melojan tekemällä pari kunniakierrosta hänen ympäri. Ainakin kolmen itselleni vieraan ruokkiyhdyskunnan ohi meloin lähietäisyydeltä. Riskilöitä näkyi ruokkia useammin, mutta myös kaikkien ruokkiyhdyskuntien yhteydessä.
Muuten lintuhavainnot noudattivat melko tavanomaisia saariston lintuja. Merikotka on nykyisin varsin tavallinen laji, joita näkyi lähes päivittäin. Jossain saarissa äänet viittasivat pesintään. Kalasääksi on nykyään paljon harvalukuisempi, mutta niitäkin tuli muutamassa paikassa vastaan.
Ulkosaariston tavalliset lokit ovat nykyään kala- ja naurulokki. Tiiroista lapintiiraa näkyi enempi ulkosaaristossa ja kalatiiraa sisäsaaristossa. Merikihu ja räyskä olivat harvinaisempia lokkilintuja, joita näin satunnaisesti.
Isommat lokkilajit esiintyvät lähinnä kaupunkien läheisyydessä. Naantalin kultarannan edustalla oli kaksi presidentillistä lokkiluotoa. Toisessa asusti harmaalokki- ja toisessa selkälokkiyhdyskunta. Molemmat nauttivat valtionpäämiesluokan suojelusta. Päätin olla kokeilematta, mitä se käytännössä tarkoittaisi ja tyydyin ihailemaan kieltokylttejä kajakista.
Pilkkasiipi ja tukkakoskelo olivat tavallisimmat sorsalinnut. Haahkoja ei juurikaan alkumatkasta näkynyt, mutta loppumatkasta paremmin aikaisten pesijöiden poikasten kuoriuduttua. Joitain yksittäisiä koirasyksilöitä tuli vastaan, mutta suurin osa koiraista vietti kesäänsä melojaa ulommassa saaristossa. Myös isokoskeloita näkyi silmiinpistävän vähän, mutta ilmeisesti niistäkin monet emot vielä hautoivat.
Laulujoutsen on levittäytymässä saaristoon. Ei ehkä ihan niin nopeasti, kuin pari vuotta siten otaksuin, mutta nytkin parsikuntia tuli siellä täällä vastaan. Enemmistö Selkämeren puolella, mutta yksi pariskunta Saaristomeren kansallispuistonkin alueella. Suurin osa joutsenista toki oli kyhmyjoutsenia, joiden ensimmäiset poikueet olivat jo lähteneet liikkeelle.
Mustakurkku-uikkuja oli ulkosaariston pienissä ruohostoissa, kun taas silkkiuikut olivat tavallisempia sisäsaariston laajoilla ruovikoilla.
Yksittäisiä merimetsoja näkyi aina välillä, mutta varsinaista merimetsoyhdyskuntaa sain odottaa viimeistä edelliseen päivään. Paraisten keskustan läheisyydestä lopulta löysin sen. Samassa yhdyskunnassa pesi myös muita ihmisten vihaamia lintuja: variksia ja naakkoja.
Meriharakka on varmastikin saaristomme yleisin kahlaaja. Sen lisäksi näin monilla saarilla tyllejä ja punajalkavikloja. Rantasipi oli tavallinen sisäsaariston suojaisemmilla rannoilla. Loppumatkasta vastaan tuli jo syysmuutolle lähteneiden kuovien tai pikkukuovien parvi.
Muutaman kurkipariskunnan pääsin kuulemaan tai näkemään ulkoluodoilla. Harmaahaikara sen sijaan oli varsin tavallinen näky.
Pikkulinnuista kiinnostavimpia havaintoja olivat luotokirvinen, joka varmastikin on yleinen noilla ulkoluodoilla, mutta jonka tunnistaminen ei ole helppoa, etenkään kun mukanani ei ollut kiikareita. Ja tietysti kultarinta, joka lauleli muutamalla rehevällä leiripaikalla. Hernekerttuja oli saarissa runsaasti ja kottaraiset liikkuivat paikoin jo pienissä parvissa.
Nisäkäistä eniten ilahdutti saukko, joka uiskenteli eräänä aamuna leiripaikkani rannassa. Onhan jälkien perusteella saukko saaristossa jo hyvin yleinen, mutta sen näkeminen vaatii aina silti onnea. Samassa saaressa metsäkauriit pitivät kovaa mekkalaa. Eräässä toisessa saaressa metsäjänis ei minua huomannut, kun olin liikkumatta paikallani. Poikkeuksellisesti hylkeitä tällä reissulla en nähnyt ollenkaan.
Maisemien valokuvaamiseen pilvettömältä taivaalta paistava armoton auringonpaiste ei juuri antanut mahdollisuutta etenkään loppureissusta. Öisin valot olisivat olleet parempia, mutta silloin olin liian väsynyt kukkumaan hereillä. Kiinnostavimmat kuvat sain mielestäni alkumatkan vaihtelevammissa olosuhteissa. Muutamissa saarissa kuvasin lintuja ja parhaat kuvat sain lapintiiroista. Joitain lentokuvia ja muutaman hienon otoksen puolisoaan ruokkivasta koiraasta. Hetkittäin myös käytin aikaani kasvien kuvaamiseen.
Joitain surullisiakin havaintoja tein. Väderskärillä ja Bjurskärillä oli tehty nuotioita silokalliolle sillä seurauksella, että kallio oli lohkeillut jättäen paikalle ikuiset jäljet. Jotenkin toivoisi, että noista luontoa tuhoavista ja luvattomista nuotioista päästäisiin. Saaristossa retkeily ei tarvitse nuotiota ja jos sellainen nyt ihan pakko on tehdä niin eikö sen voisi sitten tehdä niin, ettei tuhottaisi meidän upeita kallioita.
Vastaa