Mielessäni on aina kytenyt unelma retkivarustuksesta, jolla pystyisi lihasvoimin sujuvasti liikkumaan niin vesillä kuin kuivallakin maalla. Minua on kiehtonut ajatus rinkkavaelluksesta saaristossa, jossa saaresta toiseen siirryttäisiin mukana kulkevalla vesikulkuneuvolla. Tavoitteenani on ollut päästä tutustumaan paremmin saariin, joiden ohi yleensä olen vain melonut.

Seitsemäntoista vuotta sitten tein ensimmäisen amfibioretkeni Venäjän-Karjalassa Kutsajoella. Silloin tavallaan hyppäsin väärän hevosen kyytiin ja toteutin retken alumiiniputkirunkoisella koottavalla kajakilla. Patikkaosuudella minulla oli sitten 40-kiloinen rinkka, mikä teki kulkemisesta hyvin raskasta. Tuo varustus olikin sopiva vain reissuihin, missä pääosin liikuttiin vesillä. Pian reissun jälkeen näin netissä paljon keveämpiä kumilauttoja, joista aitoina amfibioretken välineinä olen ollut kiinnostunut siitä lähtien.

Lähdin lokakuun alun viikonloppuna Saaristomerelle toteuttamaan amfibioretkeä, jossa patikka- ja melontaosuudet vaihtelivat. Haaveet revontulista ohjasivat retken tutuille seuduille, missä olisi avointa merialuetta pohjoiseen. Tarkkaa suunnitelmaa reitistä en tehnyt, koska minulla ei ollut vielä käsitystä, kuinka nopeasti kykenisin siirtymään patikoinnista melontaan ja päinvastoin.

Reppu rannalla.

Lautta koottuna.

Merellä.

Suojaisemmilla vesillä.

Ylitys takana.

Kumilautta oli Alpackaraftin kevyimpiä lauttoja, joka oli kuitenkin varustettu aukkopeitolla sekä vetoketjulla varusteiden saamiseksi sen sisään. Mela oli Aqua Bound:n neliosainen hiilikuitumela ja liivit puhallettavat CE-merkittömät liivit reppulauttailuun. Kumilautan, melan ja kelluntaliivien yhteispaino oli noin 4,2 kiloa. Puolisen kiloa siitä olisi mahdollista keventää jättämällä pois aukkopeitto ja aukon kehys sekä vaihtamalla alkuperäinen pakkauspussi kevyempään.

Rinkan piti olla helposti rullattava, jotta sen saisi lauttaan sisälle. Mikään ei ollut sellainen, joten lainasin vaimoni vanhaa, alle kaksikiloista, Karrimor Panther 65 -rinkkaa. Rinkka on kyllä yksi parhaista anatomisista rinkoista, mitä koskaan on tehty. Omastani vaan valitettavasti on aika jättänyt ja uusia samanveroisia ei enää tehdä. Rinkka toimi tehtävässään hyvin, mutta kaipasin vielä säkkimäisempää rinkkaa, missä kaikki varusteet olisivat n. 10 litran pikkupusseissa. Nyt jätin pakatessa pääli- ja sivutaskut täyteen pikkutavaraa, mikä taas hankaloitti rinkan saamista lautan sisään.

Koska lautta ja kameravarustus toivat rinkkaan paljon painoa, pyrin muussa varustuksessa keveyteen. Telttana oli äitini ompelema reilun kilon painoinen vaellusteltta ja keittimenä pieni ja kevyt Jetboil-keitin. Vaihtovaatetta ja muuta tilpehööriä minimaalisesti ja ruoka laskettuna tarkkaan kahden yön tarpeisiin.

Yötaivas.

Kaaskeri, Eeliskerin Pohjakarit.

Eeliskerin Lounakari.

Eeliskerin Lounakari.

Eeliskerin Lounakari.

Vaatetuksen valinta reissuun oli haastavaa. En halunnut joka vaihdossa jumpata vaatteiden kanssa, joten vaelsin kuivapuku päällä. Patikoidessa kuivapuku taas oli aivan liian kuuma, koska olin pukenut sen alle vaatetta sen verta mitä normaalisti melontaan. Patikointiin se oli kuitenkin aivan liikaa ja hikoilin kävelyosuuksilla melkoisesti.

Jalassa minulla oli suunnistuslenkkarit, jotka kastuessaan eivät ime vettä vaan kuivuvat päällä kohtuullisen nopeasti. Näin saatoin kahlata kohtuullisen syväänkin veteen vaellusvaatetuksessani rantautumisten yhteydessä. Myöskään roiskuva vesi ilman aukkopeitettä ei muodostunut ongelmaksi. Mahdollistipa kuivapuku myös sen, että saatoin kahlata erään nivusiin saakka syvän ojan läpi muitta mutkitta.

Lanskeri.

Lanskeri.

Lanskeri.

Rinkan ja reppulautan muuntelu toi mieleeni vanhat transformers-lelut. Rinkka pakattuna näytti normaalilta vaellusrepulta, mistä päältäpäin ei olisi voinut arvata sisältävän vesikulkuneuvon. Kaikki retkivarusteet rinkka mukaan lukien menivät taas melontaosuudella reppulautan sisään, joten rinkka muunteli kahden olomuodon välillä.

Rinkan muuttaminen kumiveneeksi, melaksi ja liiveiksi vei minulta 10–20 minuuttia ja muutos kumiveneestä rinkaksi hieman enemmän. Yllättävän vähän ja harjoittelulla aika saataisiin varmasti vakiinnutettua alle 10 minuuttiin. Noilla ajoilla on ihan mahdollista toteuttaa tämän kaltaisia reissuja. Ehkä 4–5 edestakaista siirtymää päivässä on kuitenkin maksimi mitä kannattanee toteuttaa.

Transformaatio vaiheittain.

Juomaveden hankinta oli yksi reissun haasteista. Melontarekillä kuljetan yleensä juomavettä mukanani, mutta patikkavaelluksella juomaveden kantaminen mukanaan ei ole vaihtoehto. Syksy on sateista aikaa, joten saaristostakin löytyy pieniä kalliolampia, joissa on puhdasta sadevettä. Myös pienistä kallioalueiden välissä olevista suolänteistäkin pystyin puristamaan humuspitoista vettä juotavaksi. Kerran pysähdyin pienen sisäjärven rantaan, jossa oli juomakelpoinen vesi.

Vaellus koostui lopulta 8 patikka- ja 9 melontaosuudesta. Melontaosuuksien yhteispituudeksi tuli 8 kilometriä ja patikkaosuuksien 14 kilometriä, joten ylettömän nopeaa eteneminen ei ollut. Retken tavoite kuitenkin onnistui. Olisihan tuolla ollut huomattavasti helpompi liikkua meloen. Näin tuli kuitenkin tutustuttua saariin ja niiden upeisiin metsiin paljon paremmin, kuin vain melomalla niiden ohi. Tutuista saarista tuli uusi näkökulma niissä kävelemällä.

Reitti. Patikkaosuudet vihreällä, melontaosuudet sinisellä.

Matkalla oli paljon hienoja vanhoja metsiä. Useimmat niistä olivat pienipiirteisiä laikkuja kalliomänniköiden välisissä painanteissa. Toki kitukasvuiset kalliomänniköt monisatavuotisine mäntyineen ovat upeaa katseltavaa.

Syksyiset tiaisparvet olivat metsässä liikkeellä ja ilokseni sain havaita hömötiaisia aiempia vuosia enemmän. Muita parvien lajeja olivat puukiipijä ja hippiäinen sekä tali-, sini- sekä töyhtötiainen. Käpytikat tankkasivat männynkäpyjä saaressa kuin toisessakin. Isoimmassa saaressa näin palokärjen. Yksittäisiä punarintoja oli syysmuutolla ja kertaalleen näin peukaloisenkin. Valkohäntäpeura väisti minua.

Lypyrtti.

Verskeri.

Verskeri

Merikotkia oli liikkeellä paljon. Samoin Merimetsoja ja isokoskeloita uiskenteli vesillä kuten molemman lajisia joutseniakin. Varpushaukat olivat muutolla ja niitä näkyi lentämässä saaresta toiseen.

Metsät olivat alkaneet saada ja syksyn värejä, vaikka lehtipuut olivat vielä pääsääntöisesti vihreitä. Kaislikoissa näkyi syksyn keltaiset sävyt, vaikka vesi olikin vielä kohtuullisen lämmintä. Ensimmäisenä yönä en revontulia nähnyt ja tähtitaivaskin peittyi pilviin. Toisena yönä näin revontulia, mutta silloinkin taivas oli pääsääntöisetsi pilvien peitossa ja revontulet vain kajastivat niiden väleistä.