Erämaavaellus seikkailukasvatukselliseen tapaan

Seikkailukasvatuksen erikoistumisopintojen syyskauden kohokohtana oli nelipäiväinen erämaavaellus Hammastunturin erämaa-alueella.  Tällä vaelluksella meillä oli mukanamme myös uusi ohjaaja: Jarkko, kokenut retkeilijä ja suunnistaja.

Vaellukselle lähdimme Metsähallituksen palvelupisteen pihasta. Jakaannuimme kahteen ryhmään, joista toista lähti vetämään Kaitsu ja toista Jarkko, mihin minäkin lähdin mukaan. Alkuun matka taittui tienvartta, mutta Laanilan kohdalla siirryimme Iso-Hangasselän yli Tolosjoen rantaan. Matkalla Jarkko hieman testaili meidän suunnistus- ja kartanlukutaitoja, mutta pystyin silti hänen hämäysyrityksistään huolimatta pitämään itseni kartalla.

Tolosjoen rannassa yhytimme Kaitsun ryhmän, joka selvästikin meitä hämätäkseen piileskeli joenvarren metsikössä. Rannassa Kaitsu esitteli eri tyylejä turvalliseen joenylitykseen. Sen jälkeen lähdimme ylittämään jokea pienissä muutaman hengen ryhmissä. Joki ei tästä kohdasta ollut kovin syvä, ja sen olisi kumisaappailla helposti ylittänyt niitä riisumatta. Nyt vaelsin vaelluskengillä, joten jouduin ne riisumaan. Kaitsun vaatimuksesta jokea ei saanut ylittää paljain jaloin, vaan jouduin uhraamaan yhdet kuivat sukat, jotka ylityksen jälkeen jätin repun ulkopuolelle kuivumaan.

Yötä menimme Kaitsun vakiopaikkaan, Saunaojan sivuhaaran päässä olevalle pienelle lammelle yötä. Useimmat ryhmästä yöpyivät pareittain teltassa, itselleni olin ottanut mukaan riippumattoni. Olihan ajatuksenani ollut lähteä liikkeelle kevyellä repulla (alle 11 kg, mukaan lukien kamera ja jalusta).

Illalla Henri piti aivan loistavan opetustuokion puukon teroituksesta. Hän oli valmistanut jokaiselle oman pienen puukonteroitussetin, joka koostui eri vahvuisista hiekkapapereista ja nimikoidusta aluslevystä. Ne oli kevytretkeilyn ideologiaan sopivasti pakattu tulitikkurasiaan, johon oli vielä jäänyt tilaa riittävästi varatikkuja varten. Puukot teroitettuina menimme nukkumaan.

Aamulla heräsin pari tuntia ennen muita ja kävin hieman kävelemässä lähiympäristössä. Saunaojassa oli aivan upean kirkasvetinen lampi jota kävin ihastelemassa. Lammen rannassa oli myös jäänteitä kullankaivajista. Aamulenkiltäni palasin muiden heräillessä.

Aamupalan jälkeen oli vuorossa oma tietoiskuni kevytretkeilystä. Esittelin lyhyesti kevytretkeilyn periaatteita sekä oman reppuni sisällön. Käytännön taitona opetin riippumaton ripustamisessa käytetyn solmun, jonka tärkein ominaisuus on sen helppo avattavuus käytön jälkeen. Loppukaneettina voi todeta olleen, että pääsy minun n. 6 kilon perusvarustukseen (repun paino ilman ruokaa ja harrastusvälineitä) ei vielä edellytä yletöntä asketismia tai kalliita varusteita.

Päivän vaellukselle lähdin Hennan vetämään ryhmään Kaitsun varmistaessa suunnistusta. Niinpä sain kulkea rauhassa maisemia seuraillen, toki seurasin hieman myös kartalta missä mentiin. Tavoitteenamme oli mennä Kulmakurun kärkeen Kalalammen kautta. Kalalampeen osuminen pelkällä kompassisuunnalla oli hieman haastavaa, joten menimme hieman pohjoisesta ohi, mutta lammen pohjoispuoleisen suon kohdalla saattoi puiden välistä hieman nähdä vettä.

Kulmakurussa oli aikaa lounastauolle aikaa tunnin verran, jonka käytin risukeittimeni sytyttelyyn. Risukeitin ei millään meinannut märillä koivun risuilla ja tuohella syttyä. Onneksi Henri sai sen lopulta syttymään, jotta sain hieman lämmintä teetä juodakseni – termari kun ei ollut kevyeen retkivarustukseeni mahtunut.

Kulmakurusta matka jatkui Satun suunnistaessa, kumpikaan ohjaajista ei lähtenyt mukaan, joten minä otin hoitaakseni tuon suunnistuksen varmistelun. Reitti sinänsä oli suunnistuksellisesti helppo. Satun kanssa käytimme aikaa sen miettimiseen, että menemmekö reitillä olevan Vaaran yli vai säästelemmekö voimia kiertämällä sen pohjoisesta, mikä ehkä olisi ollut paremmin Kaitsun opetuksen mukaista. Tuin tässä Sadun päätöstä mennä yli, koska se ei kuitenkaan ollut merkittävästi raskaampi ja samalla saatoimme ihastella kauniita maisemia, jotka ylhäältä aukenivat. Yksi retken parhaista maisemakuvistani syntyi juuri tällä välillä.

Illaksi saavuimme Hirvas-Niilan Aitavaaran pohjoispuolelle yötä. Leirin pystytimme tiiviisti pienelle alalle ja ruuan teimme yhteisen sadekatoksen alla. Tässä vaiheessa myös Maija liittyi seuraamme. Illan ohjelmaan kuului Jennin vetämä maataidesessio, jossa teimme ryhmissä omat lintuhahmomme leiripaikan viereen ja keksimme niille tarinan, miten ne kuvastavat juuri meidän ryhmäämme.  Myöhään illasta jo kertaalleen lakannut sade alkoi uudestaan ja painuimme telttoihin melko varhain.

Seuraavana aamuna heräsin taas varhain. Aamupissalenkki pääsi venähtämään, kun ensin kävelin ohi leiripaikan ja jouduin leiripaikan vieressä olevan valtavan kurun päähän. Kuru suorastaan huusi minua tutustumaan itseensä ja lähdin kävelemään kuruun. Kurun maisemat lumosivat minut ja vaivoin sain palattua ajoissa valmistamaan aamiaista.

Aamiaisen erikoisuudeksi muodostuivat tuoreet sämpylät, jotka Maija oli paistanut meille kaikille aamulla. Jo melontareissulla Maija oli luvannut esitellä minulle miten retkikeittimellä tehdään sämpylöitä ja nyt niitä oli sitten tarjolla. Edellisenä iltana hän oli tehnyt taikinan, antanut sen kohota makuupussissa yli yön ja paistoi ne nyt aamulla. Ja täytyy sanoa, että hyviä olivat.

Tämän päivän vaellukset toteutimme siten, että Kaitsu ja Jarkko vaelsivat omana ryhmänä ja me opiskelijat omina pienryhminämme. Itse osallistuin retriittiryhmään, jossa tarkoitus oli vaeltaa puhumatta. Etukäteen sovimme kuitenkin tilanteet, joissa voi avata suunsa. Itse olisin ehkä kaivannut, että näitä tilanteita olisi ollut harvemmin, mutta kun olin lupautunut varmistamaan suunnistusta, oli vaikeaa olla aina hiljaakaan.

Lounastauon pidimme Tolospään huipulla. Edellisestä päivästä viisastuneena minulla oli nyt mukanani pari tervasoksaa keitintäni varten, koska kuivaa polttopuuta tuskin olisi puuttomalta huiputa muuten löytynyt. Aamupäivän ryhmät olivat edenneet varsin eri vauhtia, ensimmäiset olivat tulleet jo noin tunnin ennen meitä ja viimeiset puolisen tuntia meidän jälkeen. Tolospään huipulla otimme retken virallisen ryhmäkuvan.

Iltapäivän vaellukselle lähdin Maijan vetämään ryhmään, jossa tarkoitus oli soveltaa Maijan kesällä Norjassa hyödyntämiä NOLS-käytänteitä. NOLS on amerikkalainen seikkailupedagogista johtajakoulutusta tarjoava järjestö ja halusin nähdä vähän niitäkin käytänteitä. Matkalla puhuimme NOLS:in johtajakäytänteistä ja siitä miten suunnistus ja matkanteko järjestettiin sekä ajan käyttämisestä kuljetun matkan arvioinnissa. Henna toimi meillä päävastuullisena suunnistajana ja me muut seurasimme matkaa kartalta. Tältä matkalta löytyi myös selvä virhe kartasta: eräs kuoppa, jossa nyt oli vettä, oli kartasta tulkittavissa kumpareeksi.

Tolosjoen ylitys tältä matkalta nousi koko retken eniten jälkipuheita aiheuttamaksi tapahtumaksi. Maija oli saanut ohjeeksi vetää päivä NOLS:in tapaan ja hän totesi , että NOLS:ssa he olivat ylittäneet jokia kengät jalassa, koska he olivat pitäneet liukastumista suurempana riskinä kuin kenkien kastumista. Tämän seurauksena useampi ryhmästäni ylitti nyt Tolosjoen nyt kengät jalassa välittämättä niiden kastumisesta. Itse en viitsinyt kenkiäni enempää kastella, vaikka ne olivatkin jo melko märät johtuen sateen kastelemasta varvikosta, vaan ylitin joen taas sukkasillani.

Viimeisen illan vietimme Riekkovaaran laavulla Tolosjoen rannassa. Saavuimme perille aika myöhään, joten ilta oli jo melko myöhä saapuessamme sinne. Leirin pystytyksen ja ruokailujen jälkeen ohjelmassa oli Miran vetämä reflektio, jonka jälkeen vapaata keskustelua nuotion ääressä.

Viimeisen päivän herätys oli aikaisin, jotta olisimme ajoissa koululla tekemässä tärkeitä huoltoja. Nyt vaelsimme koko ryhmä yhdessä. Tolosjoen rantaa seuraili polku, jota seurasimme. Nyt Kaitsu toteutti matkalla toisenlaisen hiljaisuudessa vaeltamisen, mitä meillä oli ollut edellisenä päivänä. Vaelsimme noin puolen tunnin matkan polkua siten, että välillämme oli muutaman kymmenen metrin matka edelliseen vaeltajaan. Idea tuntui hyvältä ja luulen että sovellan sitä itsekin jatkossa.

Vaelluksen tärkeimmäksi anniksi itselleni muodostuivat melontavaelluksen tapaan nämä päivien pikku agendat. Muuten vaelluksella suunnistus nousi varsin keskeiseksi teemaksi, minun kannaltani ehkä turhankin keskeiseksi. On melkoinen etu vaelluksen vetämisessä, että suunnistukseen ei tarvitse hirveän paljon energiaa panna. Toinen ajatuksia herättänyt aihe oli ruokahuolto. Maijan kokkausta sivusta seuranneena tuli taas mietittyä, että retkiruoan valmistukseen olisi syytä hieman uhrata lisäpanostusta.