Ruisrääkkiin osallistumisesta alkaa tulla jo tapa. Matkaan tulin lähteneeksi entisin tavoittein. Kahden tunnin alitusta lähdin hakemaan, mikä alkukesän lenkkien perusteella tuntui mahdolliselta – olinhan juossut lähes kaikille vakiolenkeille touko-kesäkuussa uuden ennätyksen. Kuitenkin heinä-elokuussa juoksuharjoittelu oli jäänyt ehkä liian vähäiseksi, jotta tuohon aikaan olisi mahdollisuuksia.

Lähtöryhmässä sijoittauduin samoille sijoille kuin viimeksikin ja ensimmäisen kilometrin aikana hain oman paikkani juoksujonossa. Toisella kilometrillä hieman juutuin ruuhkaan, mutta sen jälkeen olin oman paikkani löytänyt. Niinpä ensimmäinen kilometri meni aika tavoitteessa, mutta toisella jäin siitä parikymmentä sekuntia.

Kolmannella pyrin juoksemaan 5:40 kilometriaikaan, mutta en ihan siihen päässyt, enkä sen jälkeisilläkään kilometreillä, joten tuo kahden tunnin aikatavoite alkoi karata käsistä. Seitsemän kilometrin kohdalla olin jäänyt tavoitteestani viitisenkymmentä sekuntia ja aikatavoitettani selvästi nopeammat kilometrit eivät tuntuneet mahdollisilta, vaan koko ajan tuo ero kasvoi.

Nopeata kilometriä seurasi vääjäämättä hitaampi, joten oli jo melko selvää, etten tuota tavoitetta saavuttaisi. Muutaman viimeisen kilometrin loppukirille voisi parhaimmillaan laskea minuutin kirimisen, mutta ei yhtään sitä enempää. Tunnin kohdalla olin jo yli minuutin jäljessä tuosta tavoittelemastani vauhdista.

Niinpä keskityin nauttimaan maisemista ja juoksusta. Luvalla sanoen olen miellyttävämpiäkin juoksukokemuksia kokenut. Maisemat ja sää olivat loistavia, mutta kestävyysharjoittelu oli jäänyt liian pieneksi, jotta juoksusta olisi täysin siemauksin voinut nauttia.

Onneksi olin onnistunut värväämään tyttäreni kannustamaan Kuuvannokan kärkeen, joten se oli selvää, että sinne oli jaksettava vielä hyvällä sykkeellä. Olin arvioinut olevani käännöksessä viittä yli neljän, mutta johtuen pienestä virhearviosta kilometreissä olin kuulemma minuutin edellä tuosta ajasta, vaikka todellisuudessa olin reilun minuutin perässä aikataulustani. Tiedä oliko syynä tuo lapseni kannustus vai jokin muu, niin noin 500 metriä ennen tuota käännöstä sain hyvän fiiliksen juoksuun ja aloitin pitkän loppukirini.

Viimeisellä kilometrillä sitten varhainen loppukirini hyytyi jalkakramppeihin. Sisulla väänsin loppuun ja loppusuoralla kehitin väkisin vielä jonkinmoisen kirin. Maaliin päästyäni ei sitten enää jalka oikein noussutkaan ja jäin toviksi nojailemaan kaiteisiin, ennen kuin jatkoin matkaani eteenpäin.

Ajakseni tuli lopulta 2:01:20, mikä oli 50 sekuntia huonompi kuin viime vuonna. Lopun jalkakrampit veivät kaikki mahdollisuudet jossitteluun: aikaisempi kiri tai kovempi alkuvauhti olisivat automaattisesti näkyneet kramppien pahentumisena, joten merkittäviä mahdollisuuksia tulosparannukseen tuskin olisi ollut. Ilmeisestikin tuo reilu kaksi tuntia on se aika, mihin pystyn ja sillä sipuli.

Kramppien mentyä ohi, olo on nyt jo ihan hyvä ja kohta voi taas lähteä lenkkipolulle, mikä sinänsä on ihan hienoa. Hyvää oli myös se, että aika hyvin tasaisella vauhdilla kykenin reitin menemään läpi. Vauhdinjakoa voin siis pitää onnistuneena. Ehkä jo ensi vuonna tuo kaksi tuntia on jo alitettavissa.