Viime kesänä tein retken Kutsajoelle, jolla koottava kajakkini ensimmäisen kerran pääsi tosi toimiin. Haaveenani on ollut luoda retkivälineistö, jolla liikkuminen sekä maalla ja vesillä samalla retkellä olisi mahdollista. Nyt tarkoitukseni oli kokeilla sitä.

Kutsajoki on entinen suomalainen luonnonpuisto, joka sijaitsee luovutetun Sallan alueella. Tavoitteenani oli seurata vanhan valokuvaajan I. K. Inhan matkakertomuksen mukaista reittiä Kuolajärveltä Jäniskönkäälle.

Kuluneena talvena Venäjä oli kuitenkin laajentanut rajavyöhykettään siten, että myös tämäkin alue kuuluu nykyään rajavyöhykkeeseen, joten siellä liikkuminen edellyttää salaisen poliisin eli FSB:n luvan. En saanut lupaa kulkea yksin Kuolajärveltä Vuorijärvelle, joten jouduin aloittamaan retken paikasta, jossa Vuorijärveltä tuleva tie ylittää Kutsajoen.

Toteutin retkeni samaan aikaisesti Sallaseuran tekemän Vuorijärven kyläkävelyn. Oman retkeni toteutuksen kannalta minua kyllä epäilytti retken typistyminen kolmeen päivään ja kahteen yöhön. Käytännössä minulle jäi siis aikaa vain yksi kokonainen päivä retkeillä Kutsajoella. Onneksi Sallaseuran puheenjohtaja Martti Niskala kyyditsi minut maastoautollaan ystävällisesti retken lähtöpisteeseen, joten retki ylipäätään oli mahdollinen.

Lähtöpisteeseen pääsin perjantaina illansuussa ja ensimmäiseksi kokosin kajakkini ja pakkasin tavarani kajakkiin. Varusteiden määrä oli melko suuri vaikka olinkin pyrkinyt karsimaan sitä minimiin. Kajakki melontavarusteineen ja pakkauksineen painoi 18,5 kg, retkivarusteet 7,5 kg, eväät 2 kg ja kameravarustus 10 kg eli yhteensä lähes 40 kg. Kameravarustus näyttää tietenkin suurelta, mutta koska retken yksi päätarkoituksista oli tehdä kuvauksia Inhan kuvauspaikoilla, oli painava palkkikamera jalustoineen välttämättömyys.

Lähdin illalla melomaan jokiuomaa alaspäin. Vaikkei kesä erityisen kuiva ollutkaan, oli joessa kuitenkin sen verta vähän vettä, että koskissa pohja kolisi kiviin. Hieman pelkäsin kajakin pohjan muodostavan kankaan kestävyyttä, sillä olinhan sen jo kerran saanut siihen reiän merellä meloessa. Nyt kangas kuitenkin kesti ja itse asiassa, kun yöpaikalla tarkastin kajakin pohjan, oli siihen tullut hämmästyttävän vähän jälkiä.

Joki mutkitteli kauniiden soistuneiden niittyjen halki ennen kun se laski Pyhäjärveen. Järven ympärillä kohosivat noin satametriset kalliot ja aivan kuten Inhankin matkakuvauksessa piti lentoon kohonneiden lintujen kiertää järvi pariin kertaan päästäkseen lentämään kallioiden yli.

Pyhäjärven ja Nivajärven välissä ei varsinaista jokitaivalta ollutkaan vain pienempi salmipaikka, jonka jälkeen rantojen korkeat kalliot lähestyivät toisiaan kunnes ne Hirveäkallion kohdalla lähes kohtasivat toisensa. Hirveäkallio on valtava jyrkänne, jossa järvi leveydeltään tuskin on sitä mitä kallio on korkea.

Tähän päätin jäädä yötä, sillä olinhan siinä paikassa, missä Inhakin oli matkallaan pysähtynyt ja kuvannut. Rantautuminen ei ollut helppoa, koska jyrkänne jatkui myös veden alle ja kanootin toiselta puolelta ei voinut ottaa tukea. Ranta taas koostui isoista ja osin liukkaista kiven lohkareista. Oli jo melko myöhä ilta, joten ehdin kuvata vain yhden Inhan kuvaamista kuvapareista ennen kuin pimeys esti palkkikameran käytön. Telttapaikkoja jyrkänteen alla oli kovin heikosti, mutta onneksi löysin pienen läntin tasaista maata, johon pieni telttani juuri ja juuri mahtui.

Aamulla heräsin aikaisin ja, koska sääkin oli kuten toivoin pilvinen, kävin kuvaamassa Inhan kuvaamista paikoista uudet kuvat. Lopuksi kuvasin vielä uudestaan edellisenä iltana kuvaamani kuvan, koska nyt valoa oli kuitenkin enemmän tarjolla. Yksi kuvista, jonka olin arvellut kuvatun tästä paikasta, ei siitä ollutkaan, joten sitä oli vielä etsittävä myöhemmin. Kuvatessani kuvia aamusta havaitsin muuttohaukkapariskunnan varottelevan minua yläpuolellani. Niillä oli ilmeisesti pesä jyrkänteen yläosissa ja nyt ne olivat päättäneet luopua olemasta hiljaa. Aamiaiseni syötyäni lähdin jatkamaan matkaa.

Lähdin melomaan Nivajärveä eteenpäin, koska en uskonut meloneeni sen löytymättömän kuvauspaikan ohi, vaikka sekin vaihtoehto mielessäni kävikin. Kalliot järven rannoilla alkoivat hieman madaltua ja hetken kuljettuani löysin paikan, josta neljäs Inhan kuva oli otettu. Kuva esitti Hirveäkalliota etelästä päin. Oli jännä, miten erinäköinen sama järven kohta oli ollut Hirveäkalliolta käsin kuvattuna. Pysähdyin tähän ja jäin useiksi tunneiksi odottelemaan sopivaa säätä kuvauksiani varten. Samalla keittelin päiväruokanikin.

Seuraavaksi järvi teki tiukan mutkan vasemmalle, jonka jälkeen se leveni ja rantakalliot madaltuivat, minkä seurauksena koko maisema avartui. Meloin järveä eteenpäin, kunnes pääsin järven loppuosaan, mistä koko järvi oli nimensä saanut. Nyt järvi kapeni välillä aina kapeaksi salmeksi, joissa paikka paikoin oli ihan rehellinen koskikin. Näitä kapeikoita jatkoin parin kappaleen verta, kunnes edessä oli sen verta vuolas koski, että se piti rannalta tarkastaa.

Koski näytti siltä, ettei sen laskeminen näin vähällä vedellä olisi ollut turvallista kajakillani ja tiedossa olisi ollut paljon pahempia koskiakin. Päätin siis siirtyä jalkamieheksi. Edellisvuotisesta retkestä tiesin kanjonin reunalla kulkevan karttaan merkitsemättömän tien, jota pitkin pääsisi Vuorijärvelle, joten päätin suunnata kulkuni sinne. Tavarani kanjonista ylös kannoin kahdessa erässä: Ensin muut tavarat ja sen jälkeen kanootin. Päästäkseni hetkeksi lepäämään itikoilta pystytin telttani, johon vetäydyin muutamaksi tunniksi lepäämään ja hiomaan strategioita.

Vuorijärvelle oli matkaa noin kymmenen kilometriä tietä pitkin ja siellä oli välttämätöntä olla seuraavana aamuna kello kymmeneen mennessä. Voisin kantaa tavarat kahdessa erässä, mutta silloin matkaa olisi kertynyt 30 kilometriä, joka olisi ollut melkoinen kantomatka. Kerralla kantaen 40-kiloinen rinkka olisi hirveän painava. Lopulta päätin yrittää kantamista kerralla ja laittaisin kellon soimaan aikaisin aamulla noin kello kolme jolloin, jos kävelisin kaksi kilometriä tunnissa, olisin noin kello kahdeksan Vuorijärven rannassa. Näin minulle jäi illalla aikaa vierailla lyhyesti Jäniskönkäällä, mikä oli seutukunnan komein koski.

Teltaltani oli matkaa könkäälle kolme kilometriä, jonka taivalsin gps:n opastamana vajaassa tunnissa. Näin pääsin kulkemaan paljon helpompaa reittiä vaaran päällä, kuin mitä Inha aikoinaan oli yrittänyt joen rannassa. Saavuttuani könkäälle alkoi rajuilma lähestyä uhkaavasti, joten vierailuni siellä jäi kovin lyhyeksi. Sain kuitenkin muutaman ihan mukavan kuvan otetuksi erämaan keskellä kuohuvasta könkäästä.

Aamulla sitten alkoi tuskien taival kohti Vuorijärveä. Nelikymmenkiloinen rinkka oli selvästikin enemmän kuin, mitä kunnolla olisin jaksanut kantaa. Taukoja pidin noin kilometrin välein ja aina tauon jälkeen parisataa ensimmäistä metriä tuntui siedettävältä ja sen jälkeen loput ennen seuraavaa taukoa tein sisulla hammasta purren. Pienikin ylämäki sai sydämen hakkaamaan ja hengityksen puuskuttamaan ja reitti tietenkin kulki muutamasatametrisen vaaran yli. Tällä matkalla toinen isovarpaan kynteni musteni ja muutamien viikkojen päästä se irtosi kokonaan pois.

Vuorijärven lähestyessä oli päätös selvä siitä, että en kävelisi viimeisiä kilometrejä järven rantaa pitkin vaan menin suorinta tietä järven rantaan. Kokosin kajakkini siellä uudestaan ja meloin loppumatkan tapaamispaikalle. Nyt kajakin kokoaminen sujui melko nopeasti ja ehkä vajaassa puolessa tunnissa siitä, kun olin saapunut rannalle, olin jo melomassa tyynellä järvellä. Aamu oli kaunis ja oli upeaa meloa Vuorijärven kristallinkirkkaalla pinnalla ja kuunnella kuikkien huutelua.

Retken lopputoteamuksena voin todeta koottavan kajakin soveltuvan amfibioretkeilyyn. Näiden kokemuksien pohjalta voi todeta sen sopivan pääsääntöisesti vesillä tapahtuvaan retkeilyyn, missä maataipaleita on harvakseltaan, mutta kuten tälläkin retkellä eivät peninkulmaisetkaan maataipaleet ole sille mahdottomuus. Ilman kymmenkiloista kameravarustusta olisi tämäkin maataival ollut varsin siedettävä. Kajakin pakkaus ja purku sujuvat pienellä harjoituksella noin puolessa tunnissa, joka ei mielestäni ole paha aika.