Menneen viikon torstaina kävin minäkin katsomassa Inhan Helsinki kuvia Virka-galleriassa. Olipa vihdoin kiva nähdä kuva esillä ja painettuna. Harmillista kyllä näyttelyn yhteydessä kuvista tehtyä kirjaa ei ollut kaupan, mutta kävin sen näyttelyn jälkeen kirjakaupasta hakemasta. Nyt olen kahlannut kirjan materiaalin läpi ja selaillut hieman verkosta, mitä siitä on sanottu. Voinen siis minäkin sanaisen arkkuni avata.

Kuten kirjan tekijätkin asian ilmaisevat, niin tämä Helsinki kuvakokonaisuus ei ole Inhan taiteellisesti kiinnostavin kokonaisuus, vaan kyllä Inhan taiteen ydin on suomalaisen luonnon kuvittamisessa. Kuitenkin Inhan tapa työskennellä määrätietoisesti on tuonut kiinnostavan kokonaisuuden, missä välittyy 1900 luvun nopeasti kasvavan kaupungin piirteet.

Kun arvioidaan sitä, miksi Inha keskittyi tuon ajan kivitalokeskustaan Senaatintorin ympäristöstä Merisatamaan, tulee muistaa se, mitä varten Inha kuvat kuvasi. Inha oli kuvittamassa Helsinki-opasta, Helsingistä kertovaa kuvitettua kirjaa. Vaikka nykypäivän näkökulmasta monet työläiskaupunginosat olisivat olleet kiinnostavampia kuvauskohteita, tuskin ne olivat kuitenkaan niitä alueita, joita oppaan tilaajat halusivat esitellä. Eihän tämänkään päivän Helsinki-kirjoissa paljoa esitellä Jakomäen, Kontulan, Myllypuron maisemia, vaikka sadan vuoden päästä ne olisivatkin ydinkeskustan monumentteja kiinnostavampia.

Tätä taustaa vasten Signe Branderin lähtökohdat Helsinki kuvilleen aivan erit. Olihan hänen tehtävänään kuvata juuri muutoksen kourissa olevia kaupungin osia Helsingin muinaismuistolautakunnan tilauksesta. Toki Inhan henkilöhistorian tuntevana, on toki helpompaa nähdä hänet kuvaamassa keskustan keskiluokkaisten asuinkortteleita ja kulttuurirakennuksia hieman ylevään tyyliin, kuin kuvaamassa sosiaalista dokumenttia kaupungin työläisväestöstä ja heidän asuinsijoistaan.

Mitä tulee Inhan kuvien ihmisiin, ne on nähty ehkä hieman liiankin sattumanvaraisina elementteinä. Inha on kuvannut ihmiset kaukaa ja vain hyvin harvoissa kuvissa ihmiset nousevat kuvan keskiöön. Kuitenkin ihmiset eivät ole mitenkään merkityksettömässä roolissa kuvissa. Huomattava osa kuvien sisällöstä tulee kuitenkin kuvissa olevista ihmisistä niiden tarinoista. Itse asiassa kirjassa tätä onkin korostettu poimimalla tekstin joukkoon osa suurennoksia kuvissa olevista ihmisistä.

Kuvissa olevissa ihmisissä on yksi silmäänpistävä piirre: vain hyvin harvassa kuvassa ihmiset näyttävät kiinnittävän mitään huomiota itse kuvaajaan, minkä on vaikea uskoa ainakaan olevan sattumaa. Ison kameran ja jalustan kanssa touhuavaa kuvaajaa tuskin saattoi olla huomaamatta ja tuskin se tuohon aikaan Helsingin kaduilla oli niin tavallinen näky, ettei siihen olisi kiinnitetty huomiota. Niinpä on hyvin todennäköistä, että Inha tieten haki tilanteita, joissa ihmiset toimivat kuvaajasta välittämättä. Itse asiassa tämä päättelyketju tarjoaa minulle mielenkiintoisen näkökulman katsoa kuvia. Kuvien tilanteet vastannevat tavallisia arkipäivän tilanteita tuon ajan Helsingissä ilman, että kuvaaja olisi niihin vaikuttanut ja katsomalla kuvia tarkkaan voi niiden yksityiskohdista poimia lukemattomia tarinoita.

Kirjan ja näyttelyn julkistamisen yhteydessä on kovin painotettu kuvien ”löytymistä” WSOY:n arkistosta, mikä mielestäni on vähintäänkin kummallista, koska tuskinpa ne koskaan ovat hukassa olleet. Vierailin oman työni osalta ensimmäistä kertaa WSOY:n arkistossa keväällä 1998, jolloin tutustuin heidän hallussaan olleeseen Inhan materiaaliin lukuun ottamatta tätä Helsinki-sarjaa.  Syynä ei ollut se, että sarja olisi ollut hukassa tai sen olemassa olosta ei olisi tiedetty, vaan se, että heillä jo silloin oli omia intressejä siihen aineistoon ja he eivät ymmärrettävästi halunneet minun työni heikentävän aineiston uutuusarvoa. Aineistoa oli jo tuolloin kuitenkin skannattu CD:lle ja sain nähdä siitä muutamia otteita. Tätä Inhan Helsinki-aineistoa on käytetty myös WSOY:n omissa julkaisuissa ainakin 1988 ja 1981. Myöhemmin, kun 2000 luvun alussa näyttelyäni varten tarvitsin kopioita muutamista Inhan Helsinki kuvista, jotka olin kuvannut aiempien Inha julkaisujen pohjalta, olivat ne helposti saatavilla, mistä kiitos silloiselle arkistonhoitajalle.

Sinänsä harmittomasti tätä aineiston löytymistä on käytetty nostamaan kuvien uutisarvoa ja luomaan perustetta sille, että ne on julkaistu juuri nyt. Tietyllä tavalla se on ollut turhaa, sillä elämmehän jonkinlaista Inha buumia ja onhan kuvien kuvaamisesta tullut kuluneeksi noin sata vuotta, joten noissa kahdessa seikassa yksin olisi ollut riittävästi perustetta kirjan julkaisemiselle juuri nyt.

Mitä itse kirjaan tulee, niin hieman minua ihmetyttää se, että sinne ilman mitään selityksiä tai tarkennuksia on otettu muutama muukin Inhan Helsinki-kuva kuin alkuperäisessä sarjassa olleet. Harmillisinta tässä on se, että kun kirjan muu aineisto on kuvattu melko tarkkaan vuoden 1908 aikana, ovat nämä pari muuta kuvaa kuvattu selvästi eri aikaan. Itse löysin ainakin seuraavat kuvat: s. 20-21, Merisataman panoraama, kuvattu 1926-1928; s.140, Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulma, kuvattu 1904-1906; s. 160-161, Merisatama, kuvattu 1905. Kirjan taiteellista vaikutelmaa ei olisi häirinnyt noiden poikkeavuuksien mainitseminen, mutta kirjan arvo historiallisena dokumenttina ja tutkimuksen välineenä olisi parantunut, joten olisin toivonut tekijöiden maininneen tästä. Varsinkin aukeama sivuilla 140-141 hämmästytti minua, koska siinä oli sama rakennus eri aikoihin kuvattuna.

Pari paikannusvirhettäkin kirjaan oli eksynyt. Samainen sivujen 160-161 kuva ei suinkaan ole Munkkisaaresta vaan Merisatamasta, melko läheltä paikkaa, jossa nykyään sijaitsee Cafe Carusel. Oikea paikka on helppo tunnistaa kuvan keskellä ja oikeassa yläkulmassa olevista rakennuksista. Sivulla 100 oleva kuva ei ole Katajanokalta Meriväenkadulta, vaan pohjoisempaa Kruunuhaasta Siltavuoren penkereeltä, mikä myös on nähtävissä kuvan keskellä olevasta rakennuksesta. Tällöin hahmottuu myös kuvassa taustalla oleva saari Korkeasaareksi.

Näistä puutteistaan huolimatta kirja antaa kiinnostavan ja valoisan kuvan pääkaupungista edellisen vuosisadan vaihteessa. On hienoa, että vihdoin materiaalia pääsee tarkastelemaan ja Inhan työn tämäkin osa pääsee esiin arkistojen syövereistä. Näyttelyssä kuvia vaivasi hieman harmaus, mikä helposti syntyy etenkin negatiiveista skannattuihin kuviin, jos niihin ei sovelleta vedospaperin kaltaista sävyjen toistokäyrää. Kirjan kuvissa ei samanlaista harmautta ollut tai ainakin se oli huomattavasti vähäisempää.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa kiitos tekijöille tämänkin kirjan kansien väliin saattamisesta. Muutama kirjan kuvista jäi hieman kutkuttamaan, josko ensi kesän kaivaisi kameransa esiin ja tulisi muutamaksi päiväksi vaeltelemaan Helsingin katuja uusi kirja kainalossani.