Niinhän siinä kävi, ettei Italiassa pelkästään virtuaalimatkalla voinut käydä. Itse asiassa Inhan Ligurian rannikon kuvat ovat aina hieman kiehtoneet minua ja, kun niitä tarpeeksi oli Google Street Wiev:ssa katsellut, niin ei auttanut kuin suunnata matkansa Pohjois-Italiaan. Koska kuvattavia Inha-kuvia ei ollut paljon, ja vanhempi lapseni oli haaveillut kovin paljon ulkomailla käymisestä, oli luontevaa lähteä reissun koko perheen voimin. Sopiva ajankohta reissulle oli Inhan tapaan pääsiäinen ja siihen liittyvät lomat.
Lensimme Turusta Milanoon, josta vuokrasin auton, jolla jatkoimme rannikolle Camoglin kylään. Camoglissa yövyimme Villa Rosa -nimisessä B&B -paikassa. Se sijaitsi noin kilometrin kävelymatkan päässä kylän keskustasta. Kuvankaunis polku yöpaikalta kylään seurasi vuorenrinnettä alas virtaavan puron vartta.
Camoglista käsin teimme retkiä lähiseudun kalastajakyliin niin junalla kuin autollakin. Autolla ajoimme tavallisimmin Via Aureliaa, jonka pohjat on rakennettu jo muinaisen Rooman vallan aikana. I. K. Inhakin oli kävellyt Genovasta Rapalloon juuri tätä tietä pitkin. Myös paikallisjunat olivat tehokkaita välineitä siirtymiseen kylästä toiseen. Maisemia tosin junasta ei liiemmälti nähnyt, koska rata oli pääsääntöisesti louhittu kallion sisään.
Säät pääsiäisen aikaan olivat vaihtelevia. Viikkoon riitti yksi kokonaan sateinen päivä, jonka vietimme Genovan Akvaariossa, sekä muutama puoliksi sateinen päivä. Aurinkoisiakin päiviä oli, jolloin lämpö riitti rannalla auringossa oleiluun vaikkei vesi vielä uimalämpöistä ollutkaan.
Autoilu Italiassa oli mainettaan helpompaa ainakin Pohjois-Italian maaseudulla. Vaikka moninpaikoin näyttikin siltä, että sääntöjä ei juuri noudatettu, oli liikenteen rytmi vuoriston serpentiiniteillä melko rauhallista. Koko ajan oli kuitenkin oltava hieman varuillaan, sillä aina saattoi tapahtua jotain yllättävää ja odottamatonta. Toisaalta, koska kaikki liikenteessä jo luonnostaan tekivät kaikkea yllättävää, ei turistin tekemiin ajovirheisiin juuri reagoitu. Loppujen lopuksi pystyttäessäni kamerajalustani keskelle Via Aurelian ajorataa, pelotti minua ohi ajava liikenne huomattavasti vähemmän, kuin vastaavassa tilanteessa Suomessa. Toki vuokra-auton lukuisat kolhut kertoivat omaa kieltä maan ajokulttuurista.
Pysäköintikulttuuri Italiassa oli kyllä tyrmistyttävä. Monesti parkkipaikkaa etsiessä oli etsittävä luovuutta siinä, mihin auton vielä voisi parkkeerata sääntöjen vastaisesti, jotta se kuitenkin olisi vielä hyväksyttävää. Italialaisilla itsellään oli kyllä tällä saralla aivan uskomatonta luovuutta: Pari kertaa kävi niin, kun pysähdyin risteyksessä pysähdyksissä olevan auton perään odottamaan vuoroani, huomasin auton olevankin tyhjä. Kerran joku oli pysäyttänyt autonsa liikenneympyrään liittyvän tien risteykseen kaistojen väliin jääneeseen kolmioon. Onneksi edes maksullisilla parkkipakoilla oli usein tilaa ’rahakkaille’ turisteille.
Alue, jolla vietimme lomamme, ulottui noin 50 kilometriä rannikkoa etelään Genovan kaupungista. Täällä Apenniinien vuoristo kohtaa Välimeren ja pohjoisessa kirkkaalla säällä voi erottaa Alpit. Korkeuserot rannikon vuoristossa olivat n. 500-1000 metrin luokkaa luoden mahtavat puitteet maisemille. Kylät olivat rakennettuja vuorten rinteisiin ja pienille tasaisille maakaistaleille, joita pienten vuoristojokien suuhun oli syntynyt. Matkailun merkitys alueen elinkeinoille on ollut merkittävää jo kauan, joka monin paikoin näkyi melko korkeina palvelujen hintoina. Uuden ja vanhan rakennuskannan sovittaminen yhteen on kyllä Italialaisilta onnistunut ja kylät, vaikka ovatkin paljon laajentuneet Inhan ajoista, ovat säilyttäneet omaleimaisen ja kauniin ulkonäkönsä.
Vastaa