Läpileikkaus Huippuvuorten vaelluksen maisemiin

Huippuvuorten vaellus on nyt onnellisesti takanapäin ja voin keskittyä sen kuvalliseen antiin. Olen tähän kirjoitukseen liittänyt yhden panoraamakuvan jokaiselta reissun päivältä. Muutamina päivinä olosuhteet eivät kuvaamista suosineet, joten kuvavalintaan ei juuri valinnanvaraa ollut. Parhailta päiviltä hyviä kuvia olisi ollut useita ja on osin sattumaa, mikä on valikoitunut juuri tähän kirjoitukseen. Hyviä kuvia on vielä runsaasti julkaisematta, joten jatkoa vielä seurannee.

Reissun tapahtumista on jo kerrottu Ankarat Avotunturit -blogissa, joten minun on tässä turha ruveta niitä toistamaan. Henkilökohtaisen analyysin reissun tapahtumista julkaisen myös myöhemmin, joten jätetään sekin pois tästä postauksesta. Sen sijaan nostan tässä esiin muutamia erityisongelmia liittyen panoraamakuvien kuvaamiseen tällä reissulla.

Ensimmäinen kysymys on tietysti saada kamera ylipäätänsä toimimaan retken olosuhteissa. Käytössäni on Canonin pieni pokkarikamera, jonka normaali akku lakkaa toimimasta 15 asteen pakkasessa. Siispä olen liittänyt kameraani otsalamppuni ulkoisen pariston, jota pidän taskussa ja silikonijohdon avulla johdan siitä sähkön kameraan. Silikonijohto on osoittautunut hyväksi sillä se kestää käyttökelpoisena yli 30 asteen pakkasissa. Näin olen saanut kamerani toimimaan surkeasti vinkuen, mutta melko luotettavasti kovissakin pakkasissa. Tosin tällä kertaa retken loppupuolella kameran näyttöön alkoi ilmestyä mustia viiruja, jotka päivän mittaan vaihtelivat paikkaa. Viirut ovat nyt kadonneet, kun kamera on palannut normaaleihin olosuhteisiin. Kameraa säilytin aina ulkona pakkasessa, jotteivät lämpötilanvaihtelut olisi aiheuttanut kosteusvaurioita. Kerran kameralle putosi vesipisara, joka heti jäätyi linssin rakenteisiin ja esti kuvaamisen, kunnes illalla olin kuivannut kameran teltassa perusteellisesti.

Oman haasteensa panoraamojen kuvaamiseen tuo Huippuvuorten valo. Aurinko ei täällä juuri koskaan nouse korkealle, mistä syystä varjot ovat hyvin pitkiä. Siksi myötäaurinkoon oma varjo tahtoo aivan väkisin tulla mukaan kuvaan. Yksi paljon käyttämäni tapa kiertää tämä oli käyttää vuorten varjoja hyväksi. Vuoren varjossa ei ole omaakaan varjoa. Toinen tapa oli kuvata kuvat yläviistoon, mutta välillä olisi ollut kiva saada kuvaan myös etualan lunta sinisen taivaan sijaan.

Talvivaelluksille tyypillinen ongelma on myös oma ja ryhmän latu kuvassa. Pehmeään lumeen syntyi ryhmästä syvä jälki, joka rajoitti kuvaamista tulosuuntaan. Eteenpäin ja sivuille kuvaussektorit olivat yleensä vapaat. Erityisesti alkumatkasta ihan oma lukunsa jälkien tuottajina olivat Huippuvuorten lukuisat moottorikelkat, joiden jälkiä oli ihan joka paikassa. Aina muut ryhmäläisetkään eivät hahmottaneet kuvaustyyliäni. Kun siirryin etuviistoon oikealle aloittaakseni kuvaamisen sitä suunnasta niin, joku tietysti hahmotti, että silloin vasemmalla sektorissa on hyvin tilaa kyykkypissalle. Sitten kun olin päässyt kuvaussektorin vasempaan reunaan, niin siellä olikin jo jotain kuvan kannalta ylimääräistä. Ja sen verta hienotunteisuutta minusta kuitenkin löytyi, etten kuitenkaan kuvannut tarpeilla olevia matkakumppaneitani, vaikkakin photoshopilla sellaisen ihan hyvin olisi voinut poistaa kuvan reunasta varsin huomaamattomasti. Sen sijan ladun ja moottorikelkanjälkien poistoon olen kyseistä ohjelmaa käyttänytkin.

Myös retkikunnan varsin tiukka aikataulu rajoitti kuvaamista. Legitauko kesti tarkkaan kymmenen minuuttia ja silloin oli tehtäviä valintoja siitä, käyttikö tauon kuvaamiseen, juomiseen vai legieväiden syömiseen. Onneksi olen totuttanut itseni tulemaan toimeen vähällä juomisella ja matkallakaan ei ihan joka tauolla ole tarvetta syömiseen, joten useimpina taukoina saatoin keskittyä kuvaamiseen muiden aktiviteettien sijaan.

Kaikesta huolimatta sain kuitenkin lukuisia onnistuneita panoraamoja aikaiseksi joita nyt ja myöhemmin voin julkaista täällä.