Talvikiipeilyä Lyngenin kesässä

Periaatteessa se olisi pitänyt tietää. Sääennusteet olivat luvanneet kylmää keliä. Kuitenkin se yllätti, kun Kilpisjärvellä kesäkuun lopulla oli lämpötila vain muutaman asteen plussalla. Siitä kun laskeuduttiin Jäämeren rantaan, sää vain kylmeni: lämpöä oli enää pari astetta. Vuorten huiput olivat uuden lumen peitossa 600-800 metrin korkeudelta ylöspäin. Talviset ja sateiset olosuhteet määrittivätkin vahvasti tämän vuoden Lyngenin kiipeilyreissun vaiheita.

Suunnitelma oli yksinkertainen: leiri tehtäisiin Forrholtvatnet nimisen jäätikköjärven rantaan ja siitä tekisimme retkiä lähiseudun vuorenhuipuille. Sään salliessa olisimme tehneet 1-2 yön vuorivaelluksen kauemmille huipuille, mutta siihen ei tällä kertaa tullut mahdollisuutta. Samalta paikalta löytyisi tekemistä kyllä koko viikoksi.

Lähestymismarssi

Saapuessamme parkkipaikalle satoi melko reippaasti, joten lähdimme etsimään sateen suojaa varusteiden pakkaamista varten. Yleisölle avoin kotapaikka löytyikin läheisen kylän rannasta, mihin pelastauduimme vaihtamaan matkavaatteita ja pakkaamaan reppumme. Pakatut reput mukanamme ajoimme uudestaan parkkipaikalle samalla, kun sadekin hieman alkoi hellittää.

Parkkipaikalta lähdimme seuraamaan tietä läheisille mökeille. Pikkasen ennen tien päätä viitta osoittaa jonkun oikealta vaikuttavan polun kääntyvän tieltä läheisen mökin pihan läpi rantaan. Kartan mukaan polun pitäisi lähteä vasta tien päästä ja kulkea ylempänä rinteessä. Päätin uskoa karttaa, mutta melko pian tien päättymisen jälkeen polku häviää ja suuntamme järven rantaan, missä oikea polku menee.

Seurasimme polkua paikallisen turistiyhdistyksen majalle, mistä olisi pitänyt löytyä polku ylös vuorelle. Lähdimme seuraamaan yhtä pihasta oikeaan suuntaan kulkevaa polkua, mutta se hävisi maastoon melko pian, joten jatkoimme oikeaan suuntaan ilman polun opastusta. Ylempänä tiheä koivumetsä muuttui kivikoksi ja etenimme melko varovasti sateen liukastamaa kivikkoa ylös leiriimme. Kivikon keskeltä koetin löytää helpompia reittejä mutta turhaan.

Reissun jälkeen palasimme lähes samaa tietä takaisin. Tällä kertaa poikkesimme ilmeisestikin yksityisen henkilön omistamalle avoimelle autiotuvalle. Hirveän suosittu tupa ei ole ollut, kun vieraskirjan virkaa toimittanut vihko ulottui 1990-luvulle. Mutta hieno perinne nämä yksityiset autiotuvat ovat, Suomessa ne eivät olisi mahdollisia. Polkua tuvalta turistiyhdistyksen majalle emme taaskaan löytäneet, vaikka nyt yritimmekin toisesta suunnasta.

Matkaa kertyi noin 5 km suuntaansa ja kummallakin kerralla aikaa kului peräti 3 tuntia.

Leirielämä

Leiri perustettiin kuvan kauniin Forrholtvatnetin ja toisen lammen väliselle kankaalle. Järveä kehystivät kaikki ne vuoret, joille olimme suunnitelleet kiipeävämme: Jægervasstindane, Trolltinden ja Gárjelgáisi. Koskelot kävivät järvellämme kääntymässä, oliko niillä pesä siellä tai kävivätkö kalassa ei tullut ilmi. Mitään selvästi pesintää viittaavaa ei kuitenkaan ollut havaittavissa. Korppi ja piekana asustivat leiripaikan läheisillä kalliopahdoilla. Hienoin luontohavainto oli kuitenkin sepelrastas, jonka koti oli leiripaikan eteläpuoleisessa rinteessä. En ennen elämässäni ole kyseistä lintua nähnyt, meillä Suomessa lintu on varsin harvinainen.

Jo ekana iltana tuli selväksi, mitä tällä retkellä olisi edessä: Sade pakotti meidät nopeasti telttaan. Sääennuste koko viikoksi oli melkoisen kostea, joten kaikki poutaiset jaksot olisi syytä hyödyntää. Leirielämä muodostuikin sateettomien hetkien odotteluksi ja nukkumiseksi sateen tihuttaessa teltan kattoon, kun mutta ei voi. Kun liikkeelle lähdettiin usein illan suussa sään seljetessä ja aurinko paistoi yötä päivää, meni päivärytmimme aivan sekaisin. Aamiaiset syötiin illalla ja päivälliset aikaisin aamulla, mutta mitäpä sillä niin väliä. Ensimmäinen selkeän sään hetki olikin luvassa heti sunnuntaina puolen päivän aikaan, vaikka se viivästyikin muutamalla tunnilla.

1. huiputusyritys: Litle Jægervasstinden 1400 m.

Sateen helpottaessa puolen päivän jälkeen nautimme pikaisen aamiaisen ja lähdimme liikkeelle n. klo 3 aikaan iltapäivällä. Ylitimme jäätiköltä tulevan joen järven toiselta puolelta ja lähdimme nousemaan kivikkoista rinnettä ylös. Reilun puolenkilometrin korkeudessa saavutimme ensimmäiset lumilaikut, jolloin saatoimme pukea jääraudat jalkaan ja siirtyä keikkuvilta kiviltä lumelle kiipeämään ylöspäin. Vähitellen aurinkokin alkoi tulla esiin. Ennen jäätikölle nousua muodostimme vielä köysistön.

Noustuamme noin kilometrin korkeuteen oli aika tehdä päätöksiä. Aurinko paistoi jo kirkkaasti Stora Jægervasstindenin rinteille ja tiputteli pieniä lumivyörysiä sen rinteiltä alas. Niinpä tuntui järkevämmältä lähteä nousemaan Litle Jægervasstindenin varjoista rinnettä ylös. Lähdimme jyrkkää ja kylmää lumiränniä ylös. En ollut varma olinko etukäteen osannut varautua ihan näin kylmiin olosuhteisiin, lämpötila oli reilusti pakkasella ja muutenkin olosuhteet täysin talviset, vaikka hetki sitten keskikesän auringossa olin hikoillut itseni märäksi. Navakka tuuli irrotteli ylemmiltä kallioilta pieniä jääkimpaleita, jotka vierivät rännin keskelle syntynyttä kourua pitkin alas. Pääsääntöisesti pystyin väistämään isommat jääkimpaleet, mutta pari kivuliasta osumaa jääpaloista sain.

Kiipesimme lumirännin yläosaan, josta olisi pitänyt päästä nousemaan huippuharjanteelle. Ville, joka kulki ensimmäisenä, haki paikkaa useammastakin eri kohdasta löytämättä. Meille Henkan kanssa alkoi tulla kylmä seisoskella paikallaan Villen etsiessä reittiä. Niinpä kehotimme häntä kiirehtimään ratkaisujaan, ja kun hyviä etenemisvaihtoehtoja ei löytynyt, päätimme laskeutua takaisin jäätikölle. Paluumatkalla jalkani lipesi kahdesti ja lähdin liukumaan, mutta molemmilla kerroilla Henkka ehti pysäyttää minut, ennen kuin ehdin edes kokeilla self-arestia. Sen kummempia kommelluksia ei loppumatkalla sattunut ja olimme takaisin leirissä puolen yön jälkeen.

Leirissä sää oli upean tyyni, joten jäimme ulos kokkailemaan illallista. Pian tuuli alkoi nousta ja meillä alkoi olla hieman vaikeuksia saada ruoka valmiiksi tuulen heitellessä astioita ympäriinsä.  Yöllä tuuli yltyi katabaattiseksi myrskyksi, joka heitteli leiripaikalla ulos jätettyjä tavaroita kuten Villen rinkan sekä teltan apsidissa olleita astioita kymmenien metrien päähän. Tuuli repi maakiilat teltasta irti, sekä väänsi telttakaaret uuteen muotoon. Onneksi yöllä saimme kuitenkin kivillä tuetuksi teltan kasaan ja se kaikesta huolimatta kesti myrskyn rikkoutumatta.

Matkaa kertyi 6 km. vakaa sekä hieman vajaa 1100 korkeusmetriä. Aikaa kului noin 10 tuntia. Jäimme loppujen lopuksi noin 100 nousumetriä Litle Jægervasstindenin huipusta.

2. huiputusyritys: Trolltinden 1426 m.

Reissun toinen sääikkuna aukesi tiistai-iltapäivällä sateen tauotessa ja sääennusteen luvatessa kirkastuvaa. Päivän tavoitteena oli Trolltinden, jonne helpoin reitti meni takakautta Stortiddalbreenin kautta. Ensimmäinen tehtävä oli päästä Trolltindfoten-nimisen kallioseinämän päälle, jonne pyrimme oikean puolen kivikkoa pitkin. Jyrkkää kivikkoa ei ollut kiva kiivetä, mutta siitä kuitenkin pääsi kallioseinämän yläpuolelle, ilman varsinaista kiipeilyä.

Kallioseinämän päällä oli pieni järvi, joka juuri oli vapautumassa jäistään. Sen rannalla puimme valjaat ja köytimme itsemme köysistöksi, kun lähdimme jatkamaan matkaa Forrholtbreeniä pitkin ylös samalla kun aurinko alkoi tulla esiin pilvien takaa.

Forrholtbreenilta johtaa kapea lumiränni Trolltindenin ja Forrholttindenin väliseen satulaan, jota lähdimme nousemaan ylöspäin. Aurinko alkoi lämmittää lumirinnettä voimakkaasti. Kolmanneksen noustuamme Henkka, joka nyt veti joukkoa, teki piston rännin oikeaan reunaan. Minun ja Henkan välissä oli leveä kouru, jota pitkin ylhäältä oli valunut lunta alas, kun ylhäältä kuulimme putoavan lumen ääntä. Katsoimme ylös ja havaitsimme pienehkön lumivyöryn syöksyvän meitä kohti. Astuimme Henkan kanssa muutaman askeleen poispäin lumikourusta ja jäimme katselemaan, kun parikymmentä senttiä paksu ja parikymmentä metriä pitkä lumilaatta raskasta suojalunta valui meidän välistämme alas. Totesimme, että olisi varmastikin parempi jatkaa nousua aivan lumirännin reunassa, jolloin kalliomuodostumat antaisivat suojaa ylhäältä mahdollisesti tulevalle lumelle, mutta toista lumivyöryä ei enää osunut kohdalle.

Satulassa pidimme lounastauon ja loimme katseen edessämme aukenevalle Stortiddalbreenille. Jäätikön yläreunaa seuraillen pitäisi mennä Trolltindenin juurelle, josta sitten sopivaa lumiränniä ylös. Tulkitsimme näkemäämme aivan väärin ja käännyimme huipulle liian aikaisin. Päädyimme huippuharjanteelle, missä oli helppo ymmärtää, miksi reitti kulki jäätiköllä eikä harjanteella. Harjanne koostui lukuisista kapeista spinaakkeleista ja olisi valtavan hidasta edetä. Maisema kuitenkin oli upea. Troltindenin huippu loi viereensä pilven, jonka läpi myöhäisillan aurinko paistoi. Palasimme kuitenkin harjanteelta alas jäätikölle.

Vaikka aikaa ja voimia olikin tuhraantunut väärään reitinvalintaan, niin arvioimme, että pystyisimme silti koettaman myös oikeaa huippua. Niinpä jatkoimme matkaa oikealle huipulle ja nousimme taas kapeaa lumiränniä ylös lumiselle ja nyt helppokulkuiselle harjanteelle. Harjanne vei meidät aivan huipun tuntumaan.

Nyt huipulla tuli vastaan uusi ongelma, huippu oli laajalti kymmensenttisen tykkylumen peittämä. Varsinaiselle huipulle tarvitsisi kuitenkin kiivetä, sen verta hankalalta huippuharjanne vaikutti. Mutta miten kiivetä, kun kaikki otteet ovat lumen alla ja kaikki lumi on kuitenkin niin löyhästi kiinni kalliossa, että jääraudoista ja hakusta ei juuri ole apua? Emme oikein keksineet tähän vastausta ja niin varsinainen huippu jäi huiputtamatta, vaikka muutaman kymmenen metrin päässä kävimmekin.

Ei auttanut kuin lähteä takaisin paluumatkalle vuoritervehdyksen saattamana. Onneksi maisemat huipun vieressäkin olivat upeita ja saatoimme ihastella Lyngenin lumisia vuoria keskiyön auringon paisteessa. Paluumatka aamuyöstä sujuikin sitten ongelmitta ja jo aamu kuuden aikaan olimme sitten päivällisen laitossa teltoilla.

Matkaa kertyi 10 km. vakaa sekä noin 1200 korkeusmetriä, lisäksi väärälle huipulle noususta tuli varmaan sellaiset 200 nousumetriä extraa. Aikaa kului vajaa 16 tuntia. Jäimme loppujen lopuksi noin 25 nousumetriä Trolltindenin huipusta.

3. huiputusyritys: Store Jægervasstinden 1543 m.

Säätiedotus lupasi selkeää perjantaiksi, kun sitten sade puolen yön aikaan taukosi olimme valmiita liikkeelle aamu kahden aikoihin. Pilvet vielä roikkuivat matalalla ja pyrimme lähtemään ajoissa, jotta selvittäisimme jäätikön yläpuoliset jyrkät lumirinteet ennen kuin iltapäivällä aurinko alkaisi paistaa niihin täydellä voimallaan. Alkumatka sujui samoja reittejä, kuin ensimmäisessäkin nousussa. Vajaan kilometrin korkeudessa pilvet ympäröivät ja näkyvyys hävisi täydellisesti. Ympärillä ei näkynyt kuin valkoista. GPS:n avustamana suuntasimme lumiränniin, jonka olimme jo ensimmäisenä päivänä katsoneet parhaaksi.

Lumirännin suulla kiinnitin huomiota ympäröivään maaston, ympärillä oli näkyvissä jälkiä keskikokoisesta tuoreesta laattalumivyörystä. Jo vyörynyt alue tuskin vyöryisi uudestaan, mutta mitä tiesin siitä mitä satametriä meidän yläpuolellamme olevasta alueesta? Onko joku syy, miksi vyöryriski olisi merkittävästi pienempi nyt kuin silloin kun tämä alue on vyörynyt? Mitä tiesin sääoloista viimeisen parin päivän aikana? Uutta lunta oli tullut merkittävästi lisää. Nyt aurinko ei vielä lämmittänyt rinnettä, mutta kuinka nopeasti pilvien revetessä rinne lämpenisi ja saisi lumen liikkeelle? Liikaa huolestuttavia kysymyksiä, joihin en osannut vastata. Pysäytin köysistömme ja sanoin, etten pidä siitä mitä näen ympärillämme. Henkka oli kiinnittänyt huomiota samoihin asioihin, joten päätös oli kai aika selvä. Jonkun aikaa asiaa pohdittuamme päätimme palata takaisin leiriin, minne saavuimmekin aamu 9 aikaan nauttimaan päivällistä.

Auringon noustua esiin päätimme tehdä pienen maisemakävelyn Gárjelgáisille vievälle harjanteelle. Aika selvältä näytti, että aamupäivän kiipeilyn väsyttämänä tuskin pääsisimme lähellekään huippua, mutta harjanne vaikutti kiinnostavalta kohteelta. Noustuamme noin 600 metrin korkeuteen, minulta alkoi loppua voimat. Tuntui, etten vaan saanut tarpeeksi happea nousua varten ja jouduin jatkuvasti pysähtymään puuskuttamaan. Tiedä olisiko ennen reissua sairastettu keuhkokuume laskenut suorituskykyä. Niinpä päätin lähteä siitä hissukseen palamaan leiriin samalla valokuvaten upeaa näkymää. Pojat jatkoivat harjannetta ylemmäs, kunnes saapuivat paikkaan, jossa varsinainen kiipeily olisi alkanut. Siitä he kääntyivät takaisin ja tulivat leiriin ehkä tunti minun jälkeeni.

Matkaa kertyi 6 km. vaakaa sekä noin 850 korkeusmetriä. Aikaa kului 6,5 tuntia. Iltapäivällä noustiin vielä 350 nousumetriä ja vaaka matkaa kertyi samalla 2 km. Aikaa tähän retkeen kului maisemia katsellen 3,5 tuntia.