Alppikiipeilykurssi Narvikissa

Heinäkuun lopulla vietin varhaiskeväisen viikon Pohjois-Norjan vuoristossa alppikiipeilykurssilla. Oppaanamme oli Jussi Muittari, joka oli minulle aiemmin tuttu jo seikkailukasvatuskoulutuksen yhtenä opettajana. Apuoppaana hänellä mukanaan Sami Modenius, joka oli juuri valmistunut kansainväliseksi vuoristo-oppaaksi. Meitä kurssilaisia oli yhteensä yksitoista. Kerron tässä vähän kurssin tapahtumista ja opeista.

1. päivä: vuorilla liikkuminen

Aikaisin aamulla kokoonnuimme Narvikin keskustassa, josta ajoimme autoletkassa lähtöpaikkaan paikallisen vesivoimalan patorakennelmille. Täällä saimme laina- ja yhteiset kamat kantoon leiripaikalle. Minulle tuli köysi kannettavakseni. Matka ei ollut pitkä, mutta 300 nousumetriä painavan rinkan kanssa vaati kyllä veronsa. Leiripaikan lähellä meinasin liukua jokeen, kun jalkani lipesi hypätessäni lumilipalta alas. Onneksi Jussi sai minusta kiinni ja sai kiskottua minut takaisin polulle, niin säilyin tässä vaiheessa vielä kuivana. Perillä laitoimme leirin pystyyn ja valmistauduimme ensimmäiseen kurssipäivään.

Iltapäivällä aloitimme päivän harjoitukset, joiden aikana kuljimme jäätikön reunaan. Harjoittelimme hyvää kävelytekniikka kivikossa: astumalla jalalla useamman kuin yhden kiven päälle samanaikaisesti voi sillata ne yhdeksi, jolloin tasapaino ei mene niin helposti yhden irtonaisen kiven vuoksi. Kävimme kävelytekniikkaa jyrkällä kalliolla, missä tärkeintä on saada koko jalkapohja kalliota vasten. Harjoittelimme myös hieman otekiipeilyä.

Jäätikön reunalla perustimme köysistöt ja Jussi opetti oman solmunsa keskimmäisen kiinnittäytymiseen köyteen. Kysyessäni solmun nimeä hän nimesi sen pölhönpojansolmuksi. Nimestään huolimatta solmu osoittautui varsin käyttökelpoiseksi. Jäätiköllä pysyttelimme jäätikön reunalla olleen melko pienen kuivan (= lumeton) jäätikön alueella. Harjoittelimme siinä jäisen rinteen kiipeämistä ylös ja alaspäin eri tekniikoilla. Tärkeintä tässäkin on pyrkiä siihen, että mahdollisimman monet jääraudan piikit olisivat jäätä vasten.

Päivän päätteeksi purimme vielä köysistöt, riisuimme jääraudat pois, ja menimme läheiseen lumirinteeseen harjoittelemaan liu’un pysäyttämistä. Kaatuilimme lumirinteeseen erilaisista asennoista. Kaatumisen jälkeen pyöräytimme itsemme vatsallemme ja pysäytimme vauhdin hakulla tai ilman hakkua karhu-asennossa.

2. päivä: ylöspäin

Aamupäivän harjoittelimme oppaiden johdolla kalliokiipeilytekniikoita: kamujen ja kiilojen käyttöä, varmistamista, ankkuripisteen tekoa. Erityisesti harjoittelimme liukuva varmistamista, mikä mahdollistaa sujuvan etenemisen, paikoissa, joissa putoamisen riski on pieni.  Lisäksi harjoittelimme lyhytköysitekniikoita: toisten tukemista ja aktiivista auttamista köyden kanssa kiipeilytilanteessa.

Tämän jälkeen siirryimme lumelle jatkamaan siitä, mihin viimeksi jäimme. Harjoittelimme liu’un pysäyttämistä tilanteessa, jossa jyrkkää lunta kiivettäessä yksi köysistössä lipeää ja muiden on saatava liuku pysäytetyksi. Harjoittelimme myös jyrkän lumirinteen kiipeämistä eri tavoin ja sitä miten hakkua voi tehokkaasti hyödyntää tukena kiivetessä. Harjoittelimme myös sen, miten hakulla voi helposti ja nopeasti varmistaa perässätulijoita.

Harjoitusten jälkeen kiipesimme 1622 metriä korkealle Storsteinsfjelletin sivuhuipulle, jonne kiivettiin lähinnä jyrkkää lunta. Huipulta saimme ihastella upeita, lumisia maisemia ja sitä, miten lukuisat sadekuuroalueet kulkivat laaksoissa. Meihin ei onneksi sade osunut.

Huipulta tultiinkin alas varsin vauhdikkaasti, kun Jussi köysistömme ensimmäisenä juoksemaan vauhdilla alas. Me perässä tulevat pingoimme perässä, minkä pystyimme, samalla pitäen köyttä kireällä, jotta Jussi ei pääsisi niin helposti kaatumaan — köysi mahdollisti toisten tukemisen myös alamäessä ja juoksuvauhdissa.

3. päivä: Storsteinsfjellet 1894 m.

Nyt oli vuorossa kiipeäminen Storsteinsfjelletin huipulle. Suunnitelmana oli kiivetä jäätikköä pitkin mahdollisimman korkealle päähuipun koillispuolella ja nousta siitä itäharjanteelle, joka johdattaisi meidät huipulle.

Alun kuljimme tuttua reittiä jäätikön reunaan, jossa muodostimme neljä köysistöä. Minä sijoituin toisen oppaamme Samin kanssa samaan köysistöön. Lähdimme nousemaan jäätikköä ylöspäin harjoitellen samalla köysistön toimintaa märällä eli lumipeitteisellä jäätiköllä. Märällä jäätiköllä kuljettaessa on tärkeää olla koko ajan kiinnittyneenä köysistöön, koska lumipeite kätkee allensa railot, joihin putoaminen saattaisi olla kohtalokasta. Tärkeää on myös pitää köysi koko ajan riittävän tiukkana, jotta se varmasti pysäyttää putoamisen. Nämä koskevat myös kaikkia jäällä tapahtuvia taukoja. Harjoittelimme myös jäätikön lukemista siinä, missä kohdin todennäköisesti on paljon avoimia railoja lumen alla ja missä kohdin railot ovat todennäköisimmin painuneet umpeen.

Kahden tunnin jäätiköllä olon jälkeen pidimme lounastauon pienellä kallioalueella kahden jäätikön välissä. Tästä Jussi lähti edeltä kahden köysistön kanssa kohti huippua ja me kaksi muuta köysistöä lähdimme puolituntia myöhemmin Samin johdolla liikkeelle. Nousimme loppua kohden jyrkkenevää jäätikköä kohtaan, josta siirtyminen huippuharjanteelle oli helppoa. Jäätikön ja kallion välissä oli varsin syvä reunarailo, jonka pääsi hyppäämällä yli. Toki varmistajan piti olla valmiina kiristämään köysi, jos hypyssä olisi jokin mennyt pieleen.

Loppumatka huipulle kiivettiin kaltevaa graniittiharjannetta. Mukavaa siinä oli se, että harjanne tarjosi lujan pohjan kävellä, missä ei tarvinnut pelätä irtokivien lähtevän jalan alta. Toki tarkkaan kannatti silti jalkansa asetella, sillä liukastumisella olisi saattanut olla pahat seuraukset. Harjanne olisi tarjonnut hyvän mahdollistusten varmistusten laittamiseen, mutta siihen ei oikein jäänyt aikaa. Sami piti yllä melkoista vauhtia, oliko syynä halu saada aiemmin lähtenyttä Jussin porukkaa aikataulussa kiinni vai mikä, se jäi epäselväksi. Minä ja pari muutakin kurssilaista olisimme ainakin kaivanneet rauhallisempaa vauhtia.

Huipulle pääsimme kuuden tunnin ulkoilun päätteeksi. Huipulla oli tilaisuus taas hieman pidempään taukoon. Valitettavasti pilvet roikkuivat niin matalalla, että maisemista pääsimme näkemään vain vilahduksia.

Jussin köysistöt lähtivät edeltä jatkamaan harjannetta länteen päin ja laskeuduimme huippuharjannetta seuraavaan satulaan saakka. Tässä Jussi rakensi ankkurin, josta hän yksi kerrallaan laski meidät takaisin jäätikölle. Itse hän laskeutui viimeisenä ja veti laskeutumisensa jälkeen köyden mukanaan, niin, että ankkuriin jäi vain pätkä prusik-narua jälkeenpäin tulevien löydettäväksi. Jäätiköllä perustimme köysistöt uudestaan ja palasimme takaisin lähtöpisteeseen. Matkalla saattoi havaita lumipeitteessä muutaman pienen painanteen railojen merkkinä. Tällä kertaa lumisillat kestivät eikä kukaan pudonnut railoon.

4. päivä: railopelastukset

Nyt oli jäljellä ne jäätikkötaidot, jotka aiempina päivinä olivat jääneet harjoittelematta eli railopelastustaidot. Aivan leiripaikan vieressä oli jyrkkä lumilippa, joka tarjosi hyvät mahdollisuudet pelastusten harjoitteluun. Niinpä aamiaisen jälkeen lähdimme rinteeseen.

Ensiksi harjoittelimme lumiankkurin tekoa hakusta. Yksi hakku upotettuna riittävän syvälle hankeen muodosti riittävän ankkurin useammankin ihmisen painolle. Sen jälkeen harjoittelimme Z-taljan valmistusta muutamassa eri tilanteessa sekä railosta prusikointia ylös.

Tämän jälkeen vuorossa olivat käytännön harjoitukset, joissa kukin vuorollaan käveli kolmihenkisen köysistön ensimmäisenä lumilipan yli tyhjyyteen. Muiden tehtävänä oli sitten pysäyttää putoaminen, rakentaa ankkuri ja talja, sekä aloittaa pudonneen vinssaus ylös. Railoon pudonneen tehtävänä oli taas aloittaa prusikointi kohti railon reunaa.

Railoon tippuminen tuntui pehmeältä ja se oli kahdelle muulle yllättävän helppo pysäyttää. Itse pysyin helposti pystyssä ja odottamaani voimakasta nykäystä köydessä ei tuntunut. Prusikointi sen sijaan tuntui jälleen kerran hankalalta, jos joskus tipun railoon ja joudun sieltä nousemaan, niin toivottavasti minulla on jokin tätä hommaa helpottava laite mukanani. Micro Traxion helpottaa tätä hommaa huomattavasti.

Aamupäivän harjoitusten jälkeen olikin vuorossa leirin purku, paluu autoille ja siirtyminen seuraavan päivän kohteen läheisyyteen yöpymään.

5. päivä: Hammarøyskaftet 613 m.

Yön oli tihuttanut ja aamu näytti kostealta, joten pikkaisen huoletti päästäänkö liikkeelle ollenkaan. Aamu vaikutti kuitenkin pilvipoutaiselta, joten lähdimme suunnitelmaan mukaisesti liikkeelle. Parkkipaikalta oli vajaan tunnin patikka helppoa, mutta paikoin jyrkkää polkua vuoren juurelle. Sain tehtäväkseni suunnistaa vuoren juurelle. Jyrkänteen juurella puimme kiipeilyvälineet päällemme ja muodostimme köysistöt. Itse päädyin osaksi Jussin köysistöä.

Vuori oli juurelta katsoen kuin parisataametrinen hammas, joka kohosi jyrkkäreunaisena edessämme. Tarkoituksemme oli kiivetä huipulle helppoa (5-) Normalveien -reittiä. Itse reitti kulki erilaisten pienten bouldertehtävien avulla kalliohyllyltä toiselle. Suurimmaksi osaksi boulderit olivat helppoja. Aika ilmavia ne kyllä olivat, boulderointi 200 metriä tyhjää alla tuntuu hieman erilaiselta, kuin heti boulderpatjan päällä. Eräässä kohdassa en saanut raskaalla ja kuluneella alppikengällä kunnon otetta jalkani alle, jolloin Jussi laittoi kamun ja siihen slingin minulle jalkaotteeksi.

Loppumatkasta tein yllättävän havainnon, sillä huomasin hukanneeni korkeanpaikankammoni jonnekin matkan varrelle. Se tunne, mikä aiempina päivinä oli häirinnyt kiipeämistäni ja tuonut jatkuvaa stressiä ilmavissa paikoissa, olikin poissa ja saatoin köydessä ollessani kuikuilla jyrkänteen reunalta satoja metrejä alleni ilman, että yhtään teki pahaa.

Vajaan kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen saavutimme vuoren lakitasanteen ja saatoimme onnitella itseämme hyvästä saavutuksesta. Ylhäällä arvelin kohta norjalaismummujen tulevan koiranulkoilutuslenkillä vuoren huipulle. Ei tullut mummoja, mutta tulikin norjalaisperhe sunnuntaipiknikillä samaa reittiä mitä mekin. Heidän ainoat kiipeilyvälineensä olivat valjaat perheen nuorimmalla (vaikutti ekaluokkalaisen ikäiseltä) ja lyhyt pätkä köyttä isoisällä, jolla hän oli auttanut nuorimmaista vaikeissa paikoissa. Norjalaiset ovat kyllä ihan omaa porukkaansa näissä ulkoilujutuissa. Itse en olisi pitänyt köyttä mitenkään ylimitoitettuna reitille.

Laskeutuminen vuorelta tapahtui samaa tietä kuin nousukin. Lopussa teimme pitkän köysilaskeutumisen, mikä tehtiin kahdessa osassa, koska yksi 60 metrin köysi ei ollut tarpeeksi pitkä. Tästä palasimmekin autoille, missä hyvästelimme muut kurssilaiset ja jokainen jatkoi omille teilleen.