Isä-lapsivaellukseni suuntautui tänä kesänä Muotkatunturien erämaahan, minne itsekin olin tehnyt elämäni kaksi ensimmäistä pitkää Lapinvaellustani. Karkeana reittisuunnitelmana oli seurata vanhaa postipolkua Inarista Karigasniemelle. Aikaa vaellukselle meillä oli yhteensä 9 yötä, joten avotunturialueella pystyimme kiertelemään nähtävyyksiä laajemmaltikin kuin, mitä pelkkä postipolku olisi tarjonnut. Liikkeellä olimme juna–bussi-yhdistelmällä, joten oli helppoa päättää reitti lähtöpisteestä poikkeavaan paikkaan. Inarista lähtöpisteeseemme Tirroon ei ollut julkista liikennettä, joten teimme matkan taksilla.
Alkuun seurasimme kaksi ja puoli päivää postipolkua Kuárvikozzâlle saakka. Polun merkkauksesta oli jo jonkun verran aikaa ja paikka paikoin sen seuraaminen ilman karttaa olisi ollut mahdotonta. Välillä taas merkinnät olivat selviä ja polun seuraaminen helppoa. Alkumatkaan sisältyi melko runsaasti soita ja osa vesien ylityksistä oli hieman haasteellisia veden ollessa kevään jäljiltä vielä korkealla.
Pippuri oli jo oppinut yöpymään teltassa ja saattoi mennä sinne ihan oma-aloitteisesti meidän muiden jäädessä puuhailemaan vielä ulkona. Makuupaikaksi vakiintui Allin makuupussin jalkopää, missä hänellä oli hyvin oma tila ja samalla hän lämmitti Allin jalkoja.
Toisen päivän iltana kova ukkoskuuro pääsi yllättämään meidät heti Vestojoen ylityksen jälkeen, joten pystytimme telttamme nopeasti Verkkojärven rantaan. Kun kolmantena päivänä saavuimme Kuárvikozzân juurelle pystytimme leirimme siihen. Leiristä kävimme huiputtamassa Kuárvikozzân ja ihastelemassa maisemia seudun korkeimman tunturin huipulta. Jatkossa tavalliseksi iltarutiiniksi muodostuikin käydä valokuvamassa leiripaikkan lähimmillä huipuilla.
Päivämme rytmittyi ruokailujen mukaan. Aamiaiseksi teimme puuroa, mikä oli maustettu kuivilla marjoilla ja vahvistettu maitojauheella. Kesken päivävaelluksen pysähdyimme usein luonnonkauniille paikalle pitämään lounastaukoa. Sateen sattuessa, pystytimme meille pienen sadekatoksen, jonka alla oli kiva puuhastella. Lounas oli päivän pääateria, pitäen tukevan annoksen ruokaa kuivatuista aineksista. Viime vuoden tapaan Alli oli laatinut ruokalistan. Illalla söimme iltapalaksi usein jonkun jälkiruokamaisen vähän makean välipalan, jonka lisäksi otimme näkkileipää ym. tarpeen mukaan. Näiden lisäksi meillä oli suklaata, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä syötäväksi vaelluksen aikana. Ruuan pyrimme valmistamaan ja nauttimaan ulkona aina kun sää vaan sen salli.
Kuárvikozzâlta jatkoimme matkaa avotunturien ylitse Stuorraäytsi autiotuvalle mihin kului aikaa pari päivää. Piakanaäytsille seurasimme vielä postipolkua. Pidimme siinä lounastauon, jonka jälkeen lähdimme omille poluillemme. Autiotuvalla pidimme lepopäivän minkä aikana retkeilimme tuvan lähiympäristössä, peseydyimme ja teimme vähän parempaa työläämpää ruokaa.
Pippuri loukkasi puolessa matkaa varpaansa ja aristi sitä vähän. Teippasin varpaan, mutta teippaus ei kestänyt kovin kauaa. Hän pystyi kuitenkin kulkemaan meidän mukanamme, mutta illalla hän jäi telttaan lepäämään meidän kierrellessämme lähialueen tuntureilla kuvaamassa. Parin päivän päästä kävely Pippurilta sujui taas paremmin.
Tuvalta vaelsimme Stuorraäytsin läpi ja käännyimme sen toisesta päästä takaisin tunturiylängölle, jossa yhytimme postipolun parin päivän päästä Stuorragaeđggoaivin seitakivellä. Siitä sitten jatkoimme matkaamme postipolkua Karigasniemelle. Karigasniemelle meillä jäi kohtuullisesti aikaa odotella Bussia, joten poikkesimme vielä lyhyesti Norjan puolella.
Lintuhavainnoista tunturissa näimme ja kuulimme paljon kahlaajia: pikkukuoveja, kapustarintoja, mutta suureksi yllätyksekseni punakuirit vaikuttivat yleisimmältä ja näkyvimmältä linnulta koko tunturialueella. Heti ensimmäisenä iltana pääsimme näkemään hiiripöllön puunlatvassa tähystelemässä ohi kulkijoita. Piekanan näimme myös kaartelemassa taivaalla Stuorraäytsin päällä.
Reissun sää oli pääsääntöisesti mukavan vaihtelevaa kesäsäätä, missä auringonpaiste ja satunnaiset sadekuurot vaihtelivat. Stuorraäytsin vaelsimme helteisessä säässä, Utsjoki olikin sinä päivänä Suomen lämpimin paikka. Helle sai itikat liikkeelle, joita olikin soisessa jokilaaksossa ihan riittämiin. Yöksi nousimme ylös jokilaaksosta avotunturiin, missä tuuli hieman helpotti itikkatilannetta. Pääliteltan kattoon kertyikin melkoinen määrä itikoita, onneksi kuitenkin hyttysverkon toiselle puolelle.
Viimeisenä päivänä taas oli melko kylmä ja koko päivän sateinen sää. Sateenvarjo osoittautui siinä säässä varsin mukavaksi, pitäessään kuorivaatteet suhteellisen kuivina. Leiriydyimme illalla mäntymetsärajan alapuolelle, joten saatoin sytyttää nuotion, jonka lämmössä saatoimme kuivatella reissun aikana kastuneita vaatteitamme.
Reissu oli kaikin puolin onnistunut ja ainakin itsestäni tuntui hienolta viedä lapsensa samoihin maisemiin, missä itse on aikanaan aloittanut vaellusuransa 14-vuotiaana.
Vastaa