Marraskuussa minulla oli mahdollisuus pitää viikko vapaata ja lähteä vaellukselle. Olen jo pidempään miettinyt Karhunkierroksen kiertämistä lumikengillä. Ajatuksena siis kiertää se ihan sama reitti, mikä lumettomaankin aikaan kierretään. Kevättalvellahan sinne ajetaan latu osaan matkaan, mutta se mennee omia reittejään. Kävelypolku olisi ainakin minulle liian vaativa suksilla.
Ahkiota en ajatellut kiskoa Karhunkierroksen mäissä, joten varustuksen rakensin normaalin kesävaelluksen pohjalta lisäten vähän lämpimämmät vaatteet ja makuupussin. Majoittua ajattelin ensisijaisesti autiotuvissa, mutta maastomajoitusta varten otin mukaan bivyn ja tarpin. Ruoat suunnittelin normaalin kesävaelluksen pohjalta pikkasen lisäten annoskokoja. Yöpaikat suunnittelin luonnonkauniisiin paikkoihin, jotta voisin aamuisin ja iltaisin keskittyä valokuvaukseen. Aikaa reissuun varasin reilusti, täyden viikon.
Käytäntö olikin sitten jotain ihan muuta…
Matkaa kertyi periaatteessa 82 kilometriä, mutta pikkasen tuli lisää poikkeamista leiripaikoille sekä parista pidemmästä kuvaussessiosta kauempana reitiltä. Liikkeelläoloaika oli yhteensä 56 tuntia eväs- ja kuvaustaukoineen, mistä voi jo pikkaisen tehdä päätelmiä reitin olosuhteista.
Säiden puolesta olin varautunut koviinkin pakkasiin, mutta luonto tarjoilikin minulle suojakeliä ja vesisadetta. Auringon pilkettä ja kirkasta yötä odotin kovasti, mutta heikko iltaruskon valo Porontimajoella paljastuikin lopulta Rukan laskettelurinteiden valoiksi.
Valoisa aika päivässä oli lyhyt eikä riittänyt mitenkään kaikkeen matkan tekoon. Niinpä iso osa matkasta tapahtui pilkkopimeässä otsalampun valossa, jolloin maisemien ihastelu keskittyi niihin viiteen lähimpään puuhun. Alhaalta kuuluva kosken kuohu kertoi kyllä, että potentiaalia komeampiinkin näkymiin kyllä olisi.
Pimeässä kilometrikyltit olivat ainoita kiintopisteitä, joista saattoi nähdä matkan etenevän. Alkuun kuvasin muutaman hauskan näköisen kyltin päivässä. Päivien edetessä kylteistä tuli yhä tärkeämpiä. Niitä alkoi odottaa. Jokaisen kohtaaminen oli kuin olisi kohdannut ystävänsä. Viimeisinä päivinä kuvasin jo käytännössä kaikki kyltit, joiden kuvaamiseen vain valo riitti.
Alkumatkasta lumi takertui lumikenkiin ja teki etenemisestä hyvin raskasta. Loppumatkasta kuten Karhunkierroksen kiertäneet tietävät on aika jyrkkiä ylämäkiä, jotka tekevät etenemisestä raskasta. Siinä välissä oli fyysisesti helpompaa, mutta vesisade ja puista tippuva sulanut lumi pitivät retken tunnelmaa yllä.
Pari ensimmäistä päivää mentiinkin lähes koko ajan maksimisykkeillä, mihin noin pitkällä reissulla pystyy. Vähän väliä oli vain pakko pysähtyä puuskuttamaan. Energian kulutus oli aivan tapissaan ja olin varautunut ruuassa selvästi kevyempään reissuun. Loppumatkasta elimistö huusikin jo ruokaa kello 11 aikaan ja meno oli hoipertelevaa alhaisen veren sokerin takia, mitä epätoivoisesti koetin paikata kuivahedelmillä ja metukalla. Illalla ruoka-annokset eivät mitenkään riittäneet korvaamaan päivän energiatarvetta. Olin selvästikin varannut liian vähän ruokaa mukaani.
Päivien aikataulutus etukäteen meni ihan pieleen. Päivässä oli vain 7 valoisaa tuntia, jolloin maastossa näki liikkua ilman otsalamppua ja se aika kannatti hyödyntää ulkona liikkumiseen. Noista 7 tunnista 5 oli sellaisia, että pystyi kuvamaan jalustalla ja 3 sellaisia, että käsivaralta kuvaaminen oli mahdollista. Ei aamulla ollut mitään järkeä jäädä odottamaan päivän valkenemista kuvaamiseen ja illalla leiripaikalle saapuessa oli jo pimeää. Niinpä pian oivalsin, että kunkin päivän matkalta oli mietittävä tärkein kuvauskohde ja mitoittaa aamun lähtö siten, että juuri tuo kohde osuu noihin kolmeen parhaaseen kuvaustuntiin.
Loppumatkasta tiputin oman tyvek-karttani jonnekin Mossorinvaaran tienoille, josta toivottavasti joku sen keväällä löytää ja korjaa roskan pois. Sen jälkeen pyrin painamaan isojen opaskarttojen näkymän oleellisilta osiltaan mieleen ja suunnistamaan ulkomuistista. Toki edellä kulkeneiden kulkijoiden jäljet helpottivat suunnistusta.
Aika vähän muita liikkujia näin matkallani. Metsähallituksen työntekijät olivat kunnostamassa Runsulammen rakenteita. Luontokeskuksen työntekijällä oli ilmeisen tylsää, kun jaksoi niin innokkaasti vaihdella kuulumisia vesisateen kasteleman vähän pettyneen vaeltajan kuulumisia, joka kuitenkin muuten oli ihan hyväntuulinen. Olin niin jo haaveillut tuoreesta munkista, mutta kahviota ei kuulemma kannata pitää auki, jos vaeltajia on noin yksi viikossa. Siilastuvalla kohtasinkin kaksi muuta lumikenkäilijää, joiden perässä kuljin loppumatkan ja tapasinkin vielä seuraavillakin kämpillä.
Mutta hauskaa omalla kierolla tavallaan oli ja elämäni ensimmäinen pidempi vaellus marraskuussa tuli tehdyksi. Olisi se huonomminkin voinut mennä.
Niin ja voi Karhunkierroksen lumikengilläkin tehdä. Suosittelen silloin kuitenkin varaamaan reilusti aikaa, ruokaa ja seikkailumieltä. Niitä tarvitaan.
Vastaa