Uusi eskimomela

Kolme vuotta sitten tein itselleni ensimmäisen eskimomelani. Sitä varten yritin löytää pakallisesta puutavaraliikkeestä kelvollista kuusilankkua, sillä kuusi on ainut puulaji, mikä on sekä riittävän kevyttä ja mitä oli saatavilla kakkosnelosena tavallisessa rautakaupassa. Kaikissa kaupan kakkosnelosissa oli ydin mukana, ja samalle ne olivat haljenneet pahasti, joten ne eivät tulleet kyseeseen. Siispä ostin lankun kakkoskasia, jonka halkaisemalla ainakin toinen lankuista olisi kelvollinen.

Kaverini, Henry oli kuitenkin hankkinut kunnon lankun amerikkalaista punaseetriä, mikä taitaa olla suosituin perinteisen eskimomelan raaka-aine. Niinpä ensimmäinen itse tekemäni eskimomela tuli tehdyksi punaseetristä.

Ajatus kotimaisesta puusta tehdystä melasta jäi kytemään, sillä onhan se nyt ihan hullua rahdata toiselta puolen maapalloa raaka-ainetta yhteen melaan, ihan kuin ei Suomessa kasvaisi puuta. Kuusen lisäksi myös perinteiset laudemateriaalit, haapa ja tervaleppä olisivat sopivan kevyitä melan raaka-aineeksi. Valitettavasti tavalliset puutavaratoimittajat vaan eivät myy noita riittävän paksuina lankkuina.

Koulun rannassa kasvaa kohtuullisen pitkää ja suoraa tervaleppää ja pomoni, Taina ehdotti, että voisimme käydä sieltä harventamassa pari runkoa. Samalla voisin opetella moottorisahan käyttöä, mikä kuulu jo opiskelijoidemmekin perusosaamiseen ja minä en ollut koskaan polttomoottorisahaa käyttänyt.

Seuraavana kevättalvena löytyi päivä, jolloin kummallakaan meistä ei ollut opetusta ja saatoimme mennä puunkaatoon koulun rantaan. Taina neuvoi hienosti kaatokolon käytön ja miten puu saadaan kaatumaan haluttuun suuntaan ja sainkin sen hämmästyttävän tarkkaan kaadettua juuri siihen väliin, mihin sen olin ajatellutkin kaataa.

Kaadoin lopulta kaksi lupaavan näköistä rankaa, jotka pätkin karkeasti kolmen metrin mittaisiin pätkiin, jotta olisi valita pöllistä paras kohta melaksi. Vaikka puut pystyssä olivatkin näyttäneet virheettömiltä, oli molempien keskusta tummunut mahdollisen lahovaurion merkiksi. Uskoin kuitenkin löytäväni niistä riittävästi hyvää puuta melaa varten ja tuskinpa pystyssäkään olevista puista olisi sen parempia löytynyt. Kolme parhaan näköistä pölliä nostettiin koulun ulkovarastoon kuivumaan ja loput vietiin koulun puuvarastolle hakevoimalaitoksen raaka-aineeksi.

Kahden vuoden kuivumisen jälkeen oli aika ruveta työstämään pöllejä lankuiksi. Siispä erään työpäivän päätteeksi pakkasin pöllit peräkärryyn suuntasin Henryn verstaalle. Se matka oli elämäni kallein Salon matka, mutta sitä ei kannata avata tässä sen enempää.

Ennen pöllien halkaisua keskilinjalta höyläsimme oikohöylällä pöllin yhden sivun suhteellisen suoraksi, jotta sen käsittely olisi helpompaa. Kiristimme langan pöllin keskilinjalle osoittamaan mahdollisimman suoraa linjaa. Langan linjaa seuraten halkaisimme pöllit vannesahalla kahtia. Sahauksessa toinen työnsi tukkia sen päästä kohti sahaa ja toinen tarkkaili terän linjaa ja antoi ohjeita sahurille.

Tämän jälkeen olikin helppo sahata loputkin reunat lankuista. Lopuksi tasohöylällä lankku höylättiin siten, että ytimet tummat alueet ja mahdollisimman iso osa oksista saataisiin höylättyä pois. Kappaleet jäivät pikkasen vajaakanttisiksi, mutta se ei ole ongelma, koska kantit kuitenkin tulee sahattua tai höylättyä melanvalmistuksessa pois.

Yksi kolmesta tukista oli pikkasen laho ja oli muita pahemmin halkeillutkin, joten se meni polttopuuksi, joten kahdesta kelvollisesta tukista tuli yhteensä neljä 38×85 mm melanaihiota. Tukit olivat valitettavasti oksaisempia, kuin mitä olin toivonut ja monissa oksissa puuaineskin oli varsin huonon näköistä. Iso osa oksista jäänee itse melan ulkopuolelle, mutteivat millään kaikki. Toivottavasti se ei kuitenkaan tule ratkaisevasti vaikuttamaan melan kestävyyteen. Nämä aihiot laitoin vielä muutamaksi kuukaudeksi sisätiloihin kuivumaan. Kuivuessa aihiot pääsivät vielä harmillisesti kiertymään, mikä pikkasen haittaa melan veistämistä, mutta kyllä niistä silti hyviä meloja saa aikaiseksi.

Varsinaisen melan tekemisen ohjeena toimi Chuck Holstin laatima pdf: Making a West Greenland Paddle, missä melan valmistus ja sen vaiheet on kuvattu varsin yksityiskohtaisesti. Eskimomela tehdään aina melojan mittojen mukaan. Eskimomelan mittojen on oltava sellaiset, että sillä pystyy melomaan eskimotyyliin. Jollei pysty, niin kyseessä ei ole oikea eskimomela.

Eskimomela on jonkin verran pidempi kuin euromela, minulla eskimomela on kymmenisen senttiä pidempi kuin euromela. Varren pituuden arvioimiseen on olemassa kaksi tapaa: Ensiksi melan ollessa maassa pystyssä melojan sormien pitäisi yltää lavan ympäri. Toiseksi mitataan melojan syli ja lisätään siihen vielä matka sormenpäistä olkapäähän. Ensimmäinen tapa tuottaa minulle melan pituudeksi 215 cm ja toinen tapa 175+45=220 cm. Niinpä olen nyt mitoittanut melani 218 cm pitkiksi.

Eskimopyörähdyksissä ja käännöksissä on tavallista, että liu’utetaan ote melan keskeltä sen toiseen päähän. Lavan leveys tulisi siis olla sellainen, että siitä saa vielä hyvän otteen. Peukalo ja sormenpäät pitää siis saada kierrettyä lavan ympäri. Minulla se tarkoittaa 8,5 cm leveää lapaa.

Eskimomelalla melotaan kyynärpäät alhaalla siten, että mela on melojan sylissä. Ote on siis huomattavasti euromelaa kapeampi. Varsinaisen varren pituus pitäisi siis olla kutakuinkin olkapäiden väli. Vaihtoehtoisesti sen voi mitata nostamalla kädet eteen melonta-asentoon kyynärpäät kylkiluita vasten ja mittaamalla tässä asennossa kämmenten välisen etäisyyden toisistaan. Minulla 47 cm on ollut sopiva varren pituus.

Melan varren poikkileikkaus on soikio, missä lavan suhteen poikkisuuntainen halkaisija on 38 mm ja lavan suuntainen halkaisija 32 mm. Käytännössä tämä on vielä hieman liian paksu varsi minulle ja koemelontojen jälkeen olen sitä hieman tuosta ohentanut.

Melan työstäminen alkaa siitä, että molemmat lavat ohennetaan päitä kohden 12 milliä paksuiksi. Ohennus alkaa melan olan kohdalta piirustusten ensimmäisen vaiheen mukaisesti. Itse käytin ensisijaisesti vannesahaa ja lopun muotoilin suurella nauhahiomakoneella, joka hioi kerralla koko lavan alueelta.

Seuraavaksi melaan oli mahdollista piirtää melan muoto. Ja taas vannesahaa ja nauhahiomakonetta apuna käyttäen leikkasin melan muodon esiin. Melan varren alueelle en oikein isolla nauhakoneella päässyt käsiksi, joten siellä jouduin käyttämään käsityökaluja.

Seuraavassa vaiheessa leikataan melasta vielä kulmat pois. Melaan piirretään piirustusten mukaiset apuviivat, missä kyllä vierähti ihan kunnon tovi. Seuraavaksi pyritään leikkaamaan vielä kulmat pois niin, että suora pinta yhdistää noita apuviivoja. Tämän jälkeen melan poikkileikkaus pitäisi olla kahdeksankulmio. Itse tein tuon poiston käsihiomakoneilla.

Tämän jälkeen jäljellä on enää melan muotojen pyöristely, sekä melan lopullisten muotojen kaivaminen esiin. Tämän tein käsihiomakoneella ja osin ihan käsin melomalla. Tälläkään kerralla kärsivällisyyteni ei ihan riittänyt kunnolla tähän, vaan pikkasen turhan aikaisin siirryin jo seuraavan vaiheeseen. Halu päästä kokeilemaan ja tunnustelemaan melan toimintaa oli liian suurta. Melan paino ennen öljyä oli tasan 900 grammaa.

Niinpä öljysin melan neljästi kiinanpuuöljyllä. Kaksi ensimmäistä kerrosta olivat ohennettuja tärpätillä, mutta viimeiset kaksi olivat ihan sellaisenaan. Kiinanpuuöljy kuuluu itsesyttyviin aineisiin, joten rättien kanssa on syytä olla varovainen.

Ensimmäisen koemelonnan (11 km) tein Ruissalosta käsin kiertämällä Lapilan saaren ympäri. Mela toimi kyllä ihan kohtuullisesti. Pikkasen ehkä turhan painava, lavat ehdottomasti turhan paksuja ja varttakin voi pikkasen ohentaa ja pyöristää lisää, koska siinä vielä oli lievä nelikulmion tuntu. Siinä on vielä aihetta parantaa ja tämä vaihe onkin yksi niitä itsetehdyn melan mielenkiintoisimpia. Melan voi hioa juuri itselleen sopivaksi lukuisten koemelontojen ja pienten parannusten kautta.