Tämän kesän kiipeilysuunnitelmat romuttuivat kertaheitolla, kun tapahtui se, mitä kaikki kiipeilijät pelkäävät: kunnon tonttipannut. Ei tullut trädiretkiä Kustaviin, uusia ensinousuja jo puhdistamiini reitteihin tai retkeä Norjan vuoristoon. Tämä kesä menikin sitten kuntoutukseen, mikä onneksi etenee varsin valoisissa merkeissä.
Oltiin iltakiipeilyllä Olli-Pekan sekä hänen poikansa ja minun tyttäreni kanssa Biolaaksossa, Turussa. Koronan takia kiipeilytuntuma oli koko keväänä tuntunut olevan vähän hukassa, kun sisäkiipeilyt olivat jääneet pois ja korvautuneet teknosolon harjoittelulla. Halusin hakea kadoksissa ollutta tuntumaa liidaamaalla jonkun tutun ja helpon reitin.
Reitti oli minulle tuttu: Perhekuntoutusreitti 4. Olin kiivennyt sen yläköydessä juuri edellisenä päivänä. Reitti koostui kolmesta erillisestä pätkästä, joista ensimmäinen oli korkein, ja kaksi jälkimmäistä lyhyitä boulderkorkuisia. Keskimmäinen porras oli reitin kruxi ja olin onnistunut siinä edellisenä päivänä vasta toisella yrittämällä.
Nousin reitin ensimmäiseltä jyrkältä osuudelta suurelle hyllylle. Olisin mieluusti varmistanut tuon nousun, mutta siinä ei ollut siihen oikein kunnon paikkaa. Tein nousun varovasti ja siinä ei ollut ongelmaa. Seuraava hyllyn ylitys olisikin reitin vaikein paikka, johon olisi ollut helppo tehdä vaikka minkälainen ankkuri. Minä tyydyin vain yhteen kiilaan, joka sitten pudotessa petti altani. Matkaa edellisen varmistukseen oli niin paljon, että siitä ei ollut apua. Seurauksena oli yhteensä noin 7 metrin pudotus.
itse pudotuksesta en muista mitään, se oli niin nopea, mutta tajuntaani en menettänyt missään vaiheessa. Maassa ensimmäiseksi liikuttelin molemman jalan varpaitani ja käsiäni. Ne kaikki liikkuivat, joten en ilmeisestikään ollut halvaantunut. Kivut olivat kuitenkin niin kovat ja palleastani oli mennyt ilmat, joten puhumaan en pystynyt. Useiden minuuttien ajan pystyin vain korisemaan epämääräistä korinaa, vaikka yritin puhua. On myös jännää, kuinka hölmösti mieli toimii tuollaisessa tilanteessa. Yritin myös nousta seisomaan ja olemaan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Siihen en tietystikään pystynyt.
Olli-Pekka teki välittömästi onnettomuuden jälkeen ilmoituksen hälytyskeskukseen ja hämmentävän nopeasti ambulanssi tulikin paikalle, olihan kohde lähellä Turun keskustaa. Hälytyskeskus arvioi tilanteen sen verran pahaksi, että helikopteri toi paikalle lääkärin ja tilannejohtaja tuli paikalle omalla autollaan. Itse en noista tapahtumista hirveästi muista, mutta varmastikin lääkäri kaivattiin tekemään ensimmäinen tilannearvion erityisesti, kun on mahdollisuus halvaantumiseen ja Olli-Pekan mukaan tilannejohtajalla oli selvästi paras näkemys siitä, miten minut saadaan kivikosta paareille sekä paarit ja minut pois pusikosta ambulanssiin.
Sairaalassa minut kuvattiin muutamia kertoja ja diagnoosi varmistui vähitellen. Oikean jalan nilkassa ja jalkaterässä oli yhteensä viisi murtumaa, ja lannerangan nikamista kolme oli murtunut. Kaikki luunmurtumat olivat onneksi hyväasentoisia eivätkä edellyttäneet leikkaushoitoa. Jalka kipsattiin ja selkärankaa hoidettiin lepuuttamalla sekä ulkoisella tukiliivillä, jota tuli käyttää liikkuessa. Näiden lisäksi myöhemmin minulle vielä selvisi, että olin kokenut lievän aivoverenvuodon. Se kuvattiin uudelleen pari päivää onnettomuuden jälkeen ja sinä aikana ei havaittu sen pahenemista, joten sekään ei edellyttänyt muita hoitotoimenpiteitä.
Kaksi päivää onnettomuuden jälkeen aloitettiin kävelyharjoitukset kotiuttamista varten, mikä aiheutti kyllä alkuun pelkoja. Ensimmäisessä kävelyharjoituksessa fysioterapeutti joutui koppaamaan minut, kun askellus kepeillä aiheutti niin kovan kivun selässä, että jalat menivät alta. Jotenkin tuntui siltä, että hoito-ohjeissa ei hirveästi huomioitu sitä, että kipsi jalassa ja selkärankamurtuma samanaikaisesti tuovat mukanaan sellaisia lisähaasteita, jotka oikeasti hankaloittavat toiminnallisuutta. Sain puhuttua yhden päivän lisäaikaa itselleni kuntoutua sairaalassa ja viiden päivän päästä onnettomuudesta kykenin kulkemaan kepeillä jo portaitakin ja olin jo itsekin henkisesti valmis kotiutumaan.
Hoito sairaalassa oli kyllä loistavaa. Erityisen vaikutuksen minuun tekivät hoitajat, jotka jaksoivat olla uskomattoman kärsivällisiä monien muistisairaiden potilaiden kanssa, joita minulla oli huonetovereinani. Kevään koronatilanne näkyi kyllä hämmästyttävän vähän sairaalan toiminnassa. Tullessani sairaalaan minulta vain kysyttiin, olenko kokenut flunssan oireita kahteen viikkoon. Sen jälkeen korona ei juurikaan näkynyt missään, huonetovereinani minulla oli riskiryhmäläisiä ja opiskelijat kulkivat normaalisti lääkärien kierrolla mukana.
Kipsi oli jalassa kuusi viikkoa, jonka ajan käytin myös ulkoista tukirankaa. Päästyäni kipsistä luovuin myös keppien käytöstä, kun jalka tuntui kestävän kävelyä suhteellisen hyvin. Kuntoutuminen oli sujunut kaiken kaikkiaan erittäin hyvin ja kahden kuukauden sairasloman jälkeen olin jo varsin hyvässä kunnossa. Kiipeilyliiton vakuutuksista huolehtivan OP-Pohjolan virkailijan kannustuksesta olen kuitenkin nyt hakeutunut fysioterapeutin kuntoutukseen saadakseni mahdollisimman normaalin liikuntakyvyn jo nyt syksyksi. Fysioterapeutit ovat kyllä tavattoman taitavia…
Teknossa se kiila olisi pitänyt.
Mutta, mikä sitten meni pieleen. Putoamista sinänsä en pidä epäonnistumisena. Joskus ote lipsahtaa ja köyteen tiputaan, se kuuluu kiipeilyyn.
Olin kiinnittänyt köyden kallioon Black Diamondin #8 offset-kiilalla. Kävin paikalla eilen arvioimassa tilannetta ja miettimässä sitä, mitä tein väärin. Kiila oli liian iso, pykälää pienemmän kiilan olisi saanut syvemmälle halkeamaan, jolloin sen irtoaminen putoamisessa olisi ollut paljon epätodennäköisempää. Pieni kamu olisi voinut myös pysyä halkeamassa paremmin. Tässä tein selkeästi pienen virheen: luotin liian paljon huonosti asennettuun kiilaan, mutta sekään ei mielestäni ollut se suurin virheeni. Varmistuksia aina joskus irtoaa, se kuuluu trädikiipeilyyn.
Se suurin virhe, minkä tein ja minkä heti tajusin maatessani tuskissani maassa, oli se, että olin luottanut vain yhteen kiilaan. Se toiseksi ylin varmistus oli aivan liian kaukana alapuolellani, jotta siitä olisi ollut turvaa pudotessani. Mutta miksi näin pääsi sitten käymään?
Reitin ensimmäinen porras ei ollut helposti varmistettava. Se oli kohtuullisen helppoa otekiipeilyä, mutta ainoa halkeama siinä oli kamuille liian kapea ja kiiloille liian tasalevyinen. Ballnutit olisivat voineet toimia siinä, mutta ne harvemmin kuuluvat aloittelevan trädikiipeilijän räkkiin. Sain ekalle portaalle vain yhden hyvän varmistuksen laittamalla slingin halkeamaan tiukasti kiilautuneen kiven ympärille. Se kyllä hoiti ekan portaan hankalimpien paikkojen varmistamisen välttävästi. Päästyäni seisomaan saman kiven päälle olisin kovasti halunnut varmistaa seuraavan muuvin, mutta siitä paikasta en saanut asennettua varmistusta mihinkään. Nousin siitä ensimmäiselle hyllylle erittäin varovasti. Jos tuon varmistuksen olisin saanut asennetuksi, se todennäköisesti olisi vähintäänkin pehmentänyt pudotustani.
Ensimmäinen hylly sitten loikin valheellisen turvallisuuden tunteen. Olihan hylly noin metrin levyinen, vaikkakin voimakkaasti alas viettävä. Siinä mieli teki tepposet ja seuraavaa noin kahden ja puolen metrin porrasta tarkastelinkin kuin se olisi ollut uusi boulder-probleema. Samoin lähdin myös varmistamaan sitä, kuin olisinkin lähdössä uudelle reitille. Kurotin ekan kiilan niin ylös kuin pystyin ja unohdin sen, että kiilan pettäessä en toki putoaisi vain hyllylle vaan liukuisin myös koko matkan alas. Minun olisi tietysti pitänyt asentaa myös toinen varmistus mielellään noin vyötärön korkeudelle. Mutta eihän kukaan niin tee? En ole nähnyt kenenkään laittavan kahta varmistusta samoilta sijoilta enkä ole nähnyt missään oppaassa näin suositeltavan. Mutta tässä tilanteessa se olisi ollut ainoa oikea ratkaisu ja se olisi pelastanut minut tältä onnettomuudelta.
Saku Korosuon kiipeilyoppaassa neuvotaan laittamaan varmistuksia niin tiheään, että kolmanneksi ylinkin varmistus riittää pelastamaan kiipeilijän. Tein laskelmia, mitä tuo vaatimus tarkoittaa käytännössä. Oletin köyden dynaamisen venymän olevan n. 40 %, mikä vastaa aika monia myytäviä köysiä. Arvioin varmistajalla ja järjestelmässä olevan 50 cm löysää köyttä ja turvamarginaaliksi laskin 30 cm. Näillä oletuksilla 6 metrin korkeudessa varmistuksia pitäisi laittaa seinään vähintään 40 cm. välein ja jos vielä mennään kurottamaan se seuraava varmistus 0,5 m. vyötärön yläpuolelle, täytyisi varmistuksia olla vain 35 cm. välein. Mutta eihän me kiipeilijät normaalisti laiteta varmistuksia noin paljoa vai laitetaanko?
Ville
Kiitos kun jaoit tämän. On hyvä muistutus, että laittaa tarvittaessa useamman piissin, jos yhden korkkaaminen irti yhdistettynä putoamiseen ja huomattavasti alempana olevaan piissiin mahdollistaisi tonttipannut.
Jälkiviisaana on tietysti helpompaa todeta miten olisi pitänyt toimia. Onneksi ei käynyt pahemmin ja tästä on mahdollisuus ottaa oppia.
Kari Ennola
Ja toinen tärkeä asia on ymmärtää se, kuinka nopeasti se toiseksi ylinkin varmistus on jo liian alhaalla. Tässä tapauksessa siitä ei ollut epäillystäkään, mutta useinkaan ei välttämättä tule ajatelleeksi, että jos edellinen varmistuksesi on jalkojesi tasalla ja seuraavan kurotat pääsi yläpuolelle. Se ylimmäinen kun korkkaa, sulla onkin kolme metriä löysää köyttä sylissä ja silloin tullaan aika pitkä matka alas, ennen kuin köydestä on hyötyä.
Heikki
Hyvää oppia ikävällä tavalla. Ottaisin huomioon myös viereisen halkeaman. Vaikka kivi halkeamien välissä tuntuu kiinteältä voi se tippumisen voimasta kuitenkin liikkua. Silloin ei auta vaikka olisi ollut sopiva kiila halkeamassa jos se tippumisen takia levenee.
Kari Ennola
Etenkin kamuilla on syytä ola tarkkana, noista kiveä halkasevista komponeneteista. Kiila ei aiheuta niin suurta voimma sivuille. Tuossa paikassa se vasemman puoleinen halkeama ei oikeastaan ole halkeama vaan ihan pieni särö, jossa kasvaa sammalta.
Jukka
Moi!
Aivan oikeita huomioita. Itse olen lähtenyt liikkeelle siitä, että jos varmistuksen irti lähtemistä ei pysty kuvittelemaankaan mielessään, niin silloin yrittää tehdä mentaalisen päätöksen todella luottaa siihen kuin pulttiin. Muussa tapauksessa on hyvä varmistua, että jokin toinen piissi on koppaamassa ennen tonttia. Kuvatussa tilanteessa olisin näillä perusteilla laittanut kaksi piissiä suosiolla. Varsinkin jos edessä on kohta, mistä on tullut tiputtua.
Kiilan paikassa pisti silmään, että se oli laitettu kaikista sivuistaan etuosassa irtonaisen blokin sivuun. Itselläni on pari kertaa lähtenyt piissi irti, kun tällainen lohkare onkin liikahtanut pannujen yhteydessä mahdollistaen piissin ulos lipsahtamisen.
Kari Ennola
Se kuva vähän hämää, siinä vasemmalla ei ole kunnon halkeamaa ja se plokki ei ole kovin irtonainen. En uskoisi sen siitä kyllä irtoavan. Normaalisti olen itsekin koettanut olla tarkkana siitä toiseksi ylimmän piisin paikasta, tässä tilanteessa se kuvatuista syistä pääsi unohtumaan kohtalokkain seurauksin.
Jukka
Totta, huomasin itsekin tarkemmin katsoessa.
Pauli Hopea
Kiitos Kari tarinan jakamisesta ja tärkeiden asioiden muistuttamisesta. Ja pikaista paranemista! Yksi huomioitava seikka on, että kiilat ovat erittäin hyviä varmistuksia, kun ne saa sellaiseen ”kuoppaan”, josta ei pääse kampeutumaan pois. Muissa kohdissa niitä onkin syytä nykiä tosi lujaa, jotta tulee testattua pysyykö ja etenkin, jotta kiilautuu tukevasti paikalleen. Ja sen jälkeen kokeilee vielä nykäistä vähän viistoon ulospäin. Yllättävän usein erikokoinen tai muotoinen kiila sopiikin tukevammin. Toki jos on keskellä tiukkoja mooveja ja pumpissa, niin eipä siinä voi alkaa arpomaan kaman kanssa. Kruksien alle olisikin hyvä saada useampi piissi lyhyelle etäisyydelle, jos vähänkään epäilyttää niiden pitävyys.
Kari Ennola
Tossa olisi ollut aikaa sovittaa vaikka mitä, että siinä mielessä oma virhe, että ei pitänyt. Sehän tuli testatuksi, että oli huonosti asennettu. Siitä olen kuitenkin suhteellisen varma, että teknossa se kiila olisi pitänyt, kun rasitus olisi tullut oikeaan suuntaan ja tasaisemmin.
Jossu
Mulla ei ole hirveästi trädistä saati teknosta kokemusta, mutta… Tekno mainittiin tässä useamman kerran ja kuinka siinä tuo olisi kestänyt. Mun mielestä teknoa ja tradivarmistuksia on hieman vaarallista vertailla, kun rasitukset on aivan erilaista. Vaikka teknoilu onkin ihan hyvää treeniä piissien laittamiseen, on siinä myös riski, että kasvaa valheellista luottoa piisseihin, joiden varaan voi laittaa painon, mutta ei missään tapauksessa voi tippua.
Kiitos tästä julkaisusta. Todella hienoa käsitellä näitä julkisesti. Kiipeilyn yleistyessä myös träditys yleistyy ja väistämättä tulee lisää onnettomuuksia. Tietoisuus on A ja O riskienhallintalajeissa (toivon siis, ettei suhtauduta Extreme lajina!!)
Kari Ennola
Toi oli se pointti. Olin edellisenä talven ateknonnut jonkun verran ja siinä tosiaan saa rutiinia piissien laittoon, mutta yksi onnettomuuden opetuksista mulle itselleni oli nimenomaan kiiloista, että on aivan eri pudota kiilaan, kuin astua siihen varovasti.
J
Pikaista lopputoipumista. Varmistelussa on paljon liikkuvia osia. Piissivälin itselläni on määrännyt aina ne Honnoldinkin mainitsemat riski ja seuraukset, sillä erotuksella, että se riski koskee myös piissien varmuutta, ei pelkästään putoamisen todennäköisyyttä. Ja siihen varmuuteen vaikuttaa sekä piissin sijoitus että asento, mutta myös vedon suunta. No kyllähän sä nämä tiedät? Omasta mielestäni vielä olennaisempaa kuin piissien väli on se, että ne pitää, joten tuohon kohtaan – tietäen kruksin olevan edessä ja etenkin kun asettelu hyllyllä seisoen oli leppoisaa – olisin laittanut ainakin kaksi kiilaa peräperää, kun paikkoja näyttäisi olevan. Silloin ensimmäinen korkatessaankin vähentäisi huomattavasti seuraavan kuormitusta, koska se olisi heti alla, ja vedon suuntakin olisi optimaalisempi. Itseltäni on piissi irronnut tasan kerran vapaassa, teknossa useamminkin. Mutta kolhuja on saanut vain ylpeys, koska em. toimintamalli. Ei se putoamismatka vaan…
Kari Ennola
Periaatteessa toiminta malli on selkeä ja joo kaksi piissiä tossa oisi vähintään pitänyt olla. Paikkahan siinä olisi ollut vaikka rakentaa minkälainen ankkuri tahansa. Se mitä ehkä eniten kaipaisi olisi itselleen sellainen selkeä toimiva toimintamalli päähän, jolla pystyisi arvioimaan milloin pitää laittaa piissejä tihempään ja milloin väljempään. Haluaisin kuitenkin kiivetä mahdollisimman turvallisesti. Vaikeammalla reitillä on jotenkin itsestään selvää se, että huonon piissin perään haluaa nopeasti hyvän. Tällä kyseisellä reitillä se, mikä minua eniten hämmästytti ja samalla huolestutti oli se, kuinka ylihelppo, mutta kohtuullisen pitkä rannari ja tavattoman turvallisen tuntuinen hylly tekivät mielelle sen tepposen, ettei tullut ajatelleeksi, että yksi piissi ei riitä. 5 sekuntia putoamisen jälkeen se oli kristallin kirkkaan selvää, missä tein virheen.
J
Niinhän se menee, mokat opettaa nopeammin, emämokat välittömästi. Näkisin, että sulla alkaa olla hyvät kortit kädessä, itsensä tuntemisesta se lähtee. Kun keho kertoo, että käsi pitää, mieli ei turhaan epäröi. Riski pienenee ja seurauksien pohdinnan voi jättää vähemmälle. Sen pitää tietysti toimia myös toisinpäin. Kun riski alkaa epäilyttää, muista kuvitella seuraukset ja toimi sen mukaan. Kiipesin joskus Ruotsalaisten reitin neljällä varmistuksella. Ei se ollut hullunrohkeaa, koska riski ennen kruksia oli olematon ja kolmannen, pomminvarman, laitoin aivan sen alle – ja toinenkin olisi estänyt pulahduksen. Laatu korvaa aina määrän. Kymmenen korkkaavaa piissiä on riskin toteutuessa sama kuin ei yhtään. Vaara piilee siinä, että huonokin piissi voi antaa tunteen siitä, että riski on todellista pienempi, jolloin seurausten arvottaminen jää vajaaksi – ja siitä se sitten lähtee, välitön oppiminen.
Kari Ennola
Juuri näin. Minun tapauksessani vielä sen huonon piisin lisäksi myös käveltävä rannari ja iso hylly loivat illusiota turvallisuudesta, vaikka todellisuus oli täysin päin vastoin.
Saku Korosuo
Hyvä teksti!
Itse tykkään laittaa kruksin alle kaksi varmistusta ihan vierekkäin, siis tyyliin 10 cm päähän toisistaan. Silloin tiedän, että kaksi varmistusta pitää lähteä irti, ennen kuin tulee yhtään pidempää pudotusta. Ja jossain alempana olisi hyvä olla vielä se kolmaskin varmistus erottamassa maasta. Tämä ei tietenkään aina toteudu, varsinkaan vaikeasti varmistettavilla reiteillä, mutta noin niinkuin periaatteena ihan hyvä.
Pikaista paranemista ja tsemppiä kuntoutukseen!
Kari Ennola
Niin minäkin varmaan tästä lähtien. Siinä itse asiassa olisi parannusehdotus sun kirjaan (mahdolliseen seuraavaan laitokseen), että pikkasen enemmän voisi olla juuri tällaisia strategia juttuja, jotka korostuu Suomen lyhyillä reiteillä. Tuntuu, että niissä liidi oppaissa, joita olen lukenut ne kirjoitetaan enempi pitkän reitin mukaan, missä köyden juoksevuus ym. on varmaan tärkeempiä juttuja. Lyhyillä reiteillä taas korostuu se, että maa on aika lähellä ja tilaa virheille ei ihan hirveästi ole. EIhän tossa munkaan tapauksessa olisi ollut ongelmaa, jos olisi ollut 20 metriä tyhjää alla.
Sampsa
Sekin vielä, että hyvänkin kiilan alle kannattaa monesti laittaa frendi. Varsinkin jos on alla hylly ja kiilan tulee vetoa ulospäin.
Sama juttu, kun lähtee maasta liikkeelle. Frendi on monesti parempi ekana piissinä. Sen jälkeen ei tarvi pelätä niin paljoa vetoketjua.
Putoamisen välttelyä kannattaa myös harkita. Monet reitit voi treenata yläkäydellä siihen kuosiin, että putoaminen muodostuu epätodennäköiseksi. Toisaalta jos putoaminen jää todennäköiseksi, sit pitää hakea varmuutta kamapuolelta.
Mäkin laitan pari piissiä samoilta otteilta, jos yhtään jännittää. Melko usein backcleanaan myös helppoja kohtia, jottei kama lopu kesken.
Kari Ennola
Mä ehkä lähden jatkossa siitä, että varmistamisen täytyy olla luotettavampaa. Jos köysi on mukana, niin sen täytyy myös varmistaa mut. Luulen, että olen aika paljon oppinut tästä tapauksesta ja ehkä seuraavaksi on syytä harjoitella tota liidaamista nimenomaan varmistamisen näkökulmasta. Haluaisin kuitenkin saada sen aika luontevaksi ja sellaiseksi, että voin ihan oikeasti luottaa siihen, etten putoa maahan saakka.
Sampsa
Reitille pääsee aina uusiksi, jos iskee käsiin pumppu kesken liian varmistamisen vuoksi. Seuraavan yrkän voi ottaa yleensä samalla viikolla. Terveitä selkärankoja ja (suhteellisen) toimivia aivoja saa molempia vain 1 kpl per elämä.
Taija
Kiitos kun jaoit kertomuksen!
Tässä syntyi paljon keskustelua piisseistä teknisellä tasolla mikä on tietysti tosi tärkeä asia, mut mä astuisin vielä askeleen taaksepäin ja haluaisin nostaa keskusteluun mielentilan merkitystä sillä hetkellä, kun touhutaan kiipeilyä. Sen hallitseminen on musta paljon vaikeampaa kuin piissien askartelu vaikka 10 cm välein. Kun on tuttu ja itelle helppo reitti, tuttu kaveri, tuttu paikka ja tuttu sää jne. niin miten pitää mielessä se ”mitä jos”? Mä olen varmistajaosapuoli hyvinkin samantyyppisissä pannuissa ja vieläkin mietin, miten sinä päivänä, siinä hetkessä pääsi syntymään sellainen välinpitämättömyyden/tiedostamattomuuden/mikälie mielentila, että ”ei ku tästä vaan nopee tää lämppä pois alta ja mennään sille oikealle reitille”. Vaikka jokainen kiipeilijä itse ottaa omat riskinsä, mä poden varmistajana huonoa omatuntoa siitä, että olin mahdollistamassa sitä huoletonta ja välinpitämätöntä mielentilaa, joka mahdollisti vakavan onnettomuuden. Siis et liikaa keskittymällä pelkästään piisseihin, onkin yhtäkkiä joku kasi sitomatta tai joku muu ajatusvirhe, jos mielentila on väärä suhteissa riskeihin.
Tsemppiä kuntoutukseen!
Ossi Määttä
Kuulin tästä jo kesällä, mutta nyt vasta huomasin lukea tämän. Kiitos kun jaoit, ja tsemppiä kuntoutukseen, missä vaiheessa se on menossakaan.
Otin myös kuumottavat pannut Kustavissa loppukesästä itselleni liian vaikealla reitillä. Kaksi ylintä piissiä lähti irti, kolmas pysäytti onneksi hyvän matkaa ennen tonttia. Tuossa pelasti juuri piissien reilu määrä.
Ensimmäinen piissi (Link cam) lähti irti ilmeisesti sileän ja hieman hiekkaisen kiven takia. Toinen oli BD:n offset-camu, joka vääntymisestä päätellen melkein piti. Ilmeisesti placement ei ollut ihan täydellinen offsetille, joten toiset lohkot olivat tukevammin kiinni kuin toiset. Pelastava piissi oli pieni 0.3 Z4-camu, joka kiilautui halkeamaan jossa se oli, ja vaati 20 minuutin hakkaamisen kiila-avaimella jotta sain sen pois.
Tuosta opin lähinnä kolme juttua:
1. Ei kannata liidata liian vaikeaa. Onsight-gloorian jätän vähemmälle kunnes piissejä on laitettu niin paljon että ymmärrys siitä mikä pitää on ehdottoman solidi. Kustavin topojen varmistettavuusmerkintöjä kannattaa myös uskoa.
2. Varmistuksia kannattaa kylvää, etenkin jos on hyllyllä tai muuten tilanne ei ole erityisen pumpittava. Eli sama johtopäätös kuin sinulla.
3. Varmistusten laittamista ei voi harjoitella ja siihen ei voi perehtyä liikaa. Voi olla aika hienovarainen raja siinä mikä pitää ja mikä ei.
Dave MacLeodin ajatukset alas kiipeämisestä tarvittaessa olivat myös silmiä avaavia: https://www.youtube.com/watch?v=xB-3Q-rcTQs
Kari Ennola
Kiitos kysymästä. Putoamisesta olen toipunut hyvin. Koen olleeni siinä aika onnekas, ettei käynyt pahemmin, siihen nähden, että murtumia oli kymmenkunta (myöhemmissä tutkimuksissa on paljastunut, että kylkiluussakin ja rintalastassa on ollut murtumat jutussa lueteltujen lisäksi) ja päälle aivoverenvuoto. Noi kaikki on parantuneet kuitenkin hyvin ja olen onnistunut kuntoutuksessa. Elokuun lopussa ensinousin jo kolmannen reitin Kustaviin, nyt Hilappavuorelle. Melonut olen myös jo hyvinkin ahkerasti. Hieman tulkinnanvaraista kuitenkin on se, että pitääkö sitä huonona vai hyvänä uutisena, että kun paljon kuvataan niin saattaa löytyä muuta ikävää. Eli ylimmässä kaularangan nikamassa oli muutoksia, mitä on tutkittu monin eri metodein ja lokakuun alussa siitä otettiin koepala avoleikkauksessa. Viikko sitten varmistui, että kysessä on syöpä. Syöpä on tietysti huono uutinen, mutta sen löytyminen varhaisessa vaiheessa toivottavasti osottautuu hyväksi uutiseksi ja se pystytään hoitamaan. Tuo avoleikkaus oli kuyitenkin erittäin kivulias operaatio ja siitä toipuminen on kesken. Kivuliaampi kuin se itse putoaminen. Kuntoutuminen siitä vaatinee aika paljon vielä hommia ja pikkasen on sellainen motivaatio-ongelma kuntoutumisen suhteen, kun ei oikein tiedä tuleeko syöpähoitojen myötä taas uusia takapakkeja siihen.