Letkahiihtoa Sarekissa

Vaativat arktiset vaellukset ovat minua aina kiinnostaneet. Samoin olen ollut kiinnostunut kehittämään omia talviretkeilytaitoja. Suomalaisen eräperinteen mukaista talviretkeilyn olen oppinut partiossa ja harjoittanut sitä jo lapsuudestani lähtien. Seikkailukasvatuksen opinnoissa pääsin tutustumaan NOLS-perinteen mukaiseen talviretkeilyyn, joka pohjautuu lähinnä kiipeilijöiden käytänteisiin. Näillä miettein viime syksynä päätin lähteä tutustumaan suomalaisen naparetkeilyperinteen mukaiseen talviretkeilyyn Korpijaakon kurssille, jotka sittemmin tulivat osaksi Ankarat Avotunturit -koulutusohjelmaa.

Etukäteen suhtauduin kuitenkin hieman varauksella näihin kursseihin monestakin syystä: Omasta näkökulmastani katsoen Jaakko on vielä hieman poikanen, onko hänellä riittävästi kokemusta vetää tällaisia kursseja, pystynkö oppimaan häneltä, jotain mitä en entuudesta jo osaisi? Naparetkiporukoilla on usein ollut ainakin tarinoissaan miehistä uhoa ja ns. äijämeininkiä, mille olen hieman yliherkkä. Lisäksi LJK:n Kebnekaisen onnettomuus jätti varjon jälkeensä, joka on hillinnyt kiinnostusta osallistua kursseihin, joita mahdollisesti järjestetään samoin periaattein. Nämä asiat mielessä pyrin etukäteen selvittämään Jaakon taustaa, kyselin hieman hänen kursseillaan olleilta kokemuksia ja kyselin Jaakola itseltään sähköpostissa minua askarruttavista asioista. Vakuutuin hänen taidoistaan siinä määrin, että päätin ilmoittautua kurssille.

Viime aikoina retkille olen asettanut myös aina omia oppimistavoitteita. Tälle retkelle omaksi kehitystavoitteiksi asetin retkiruokailun kehittämisen ja ajattelin kokeilla muutamia ruokalajeja, joita en ennen ole talvella maastossa tehnyt. Toisena tavoitteenani oli pyrkiä siihen, että olosuhteista huolimatta koko ajan olisi kivaa ilman, että tarvitsisi odottaa seuraavaa taukoa, iltaa tai seuraavaa aamua.

Vaelluksen päivärytmi oli yksinkertainen. Kukin telttakunta sai herätä aamuisin haluamaansa aikaan, kuitenkin viimeistään klo seitsemän aikaan. Yhdeksältä lähdimme liikkeelle, tai ainakin pyrimme lähtemään. Kuudesta kahdeksaan viidenkymmenen minuutin mittaista legiä hiihtoa ja kunkin legin jälkeen kymmenen minuutin tauko.  Neljän legin jälkeen oli reilun puolen tunnin mittainen lounastauko. Hiihdon jälkeen tuli leirin pystytys, ruokailut ja valmistautuminen seuraavaan päivään.

Ryhmän kokemattomuus ahkionvedossa näkyi ehkä etenkin ylä- ja alamäissä. Molemmat pysäyttivät etenemisen pitkäksi aikaa ja usein tiukka ylä- tai alamäki päättyi taukoon. Monella ahkio saattoi olla myös kuormattu turhan yläpainoiseksi, jolloin sivurinteiden kulkeminen käy lähes mahdottomaksi, koska ahkio on aina kumollaan. Siksi monet ylämäet oli pakko pyrkiä menemään suoraan ylös, mikä pidon loppuessa haarakäynnillä on taas tolkuttoman raskasta. Alamäissä taas ahkiot pakkasivat kaatuilemaan, varsinkin silloin, kun rinne oli liian jyrkkää mentäväksi suoraa tietä alas. Onneksi tiukkoja ylä- ja alamäkiä ei reissulla valtavan paljoa ollut.

Leiriin saavuttaessa pystytimme teltat ensimmäisenä. Telttapaikan tamppasimme suksilla tasaiseksi, vaikka monella leiripaikalla hankikin oli jo riittävän kovaa luonnostaan. Minään iltana tuuli ei ollut niin kovaa, että olisi tarvinnut rakentaa mitään tuulimuureja tai vastaavia antamaan tuulensuojaa. Teltan pystytyksen jälkeen menimme telttaan ja aloimme ruuan valmistuksen ja lumen sulatuksen. Keitinlaatikossa oli käytössä kaksi bensakeitintä, jotka samalla lämmittivät telttaa. Varsinaisen ruuanvalmistuksen jälkeen jätimme toisen keittimen pienellä liekillä lämmittämään telttaa, mikä takasikin telttaan miellyttävän lämmön.

Rutiineihin kuuluivat myös aamu- ja iltakuuntelut, jolloin Jaakko sovittuun aikaan radiopuhelimen välityksellä kertoi tärkeimmät faktat kuluneesta päivästä, tulevasta päivästä sekä säätiedoista. Samalla saatoimme vaihtaa myös muita kuulumisia päivän tapahtumista, sekä sain kutsutta Jaakkon maistamaan kokkausharjoituksiani.

Vaelluksen ruoka rakentui tällä kertaa suurelta osin lämpimien ruokien varaan. Aamuksi olin tehnyt itse kuivatuista marjoista, hedelmistä ja puurohiutaleista valmiita puuropusseja, jotka saatoin lisätä kiehuvaan veteen ja antaa kypsyä hetken verran. Olin varannut puuroa kahdelle, mutta kun Tero tyytyi pikkulinnun annoksiin, niin itselleni jäi varsin tuhti annos puuroa. Tero ainakin vakuutti, että vika ei ollut mun puurojen maussa, omasta mielestäni ne ainakin olivat varsin onnistuneita. Päiväksi keitin itselleni termarillisen teetä ja laitoin Primuksen pieneen ruokatermariin itse kuivattamaani ruokaa ja kiehuvaa vettä lounaaksi kypsymään.

Illalla vuoropäivin teimme Teron kanssa päivällistä ja muutamana iltana teimme sen lisäksi jälkiruokaakin. Yhtenä iltana tein porkkanasämpylätaikinan ja annoin sen kohota yön makuupussini jalkopäässä ja aamulla leivoin siitä meille tuoreet sämpylät. Vaelluksen ruokahuolto toimi näin hyvin. Leipää ja varsinaisia legieväitä ei hirveän paljoa kulunut ja litra lämmintä nestettä riitti päiväksi erinomaisesti. Monena iltana join termarin tyhjäksi vasta leirissä, kun keittelin jo uusia vesiä. Kuitenkaan nestehukkaa en tuntenut reissussa, enkä sen jälkeen.

Viimeistä edellisenä päivänä rakensimme lumimajoitteet. Jaakko rakensi itselleen pienen ’koirankopin’, yksi ryhmä muurasi pienen iglun ja loput rakensi kaksi kaksikamarista lumiluolaa. Lumiluolien arkkitehtuuri ja kaivuutapa oli hieman erilainen, kun kaksi vuotta sitten Kilpisjärvellä rakentamassani. Nyt koko kaivaminen tapahtui kulkuaukon kautta, joka aluksi kaivettiin turhan suureksi helpottamaan lumen poiskuljetusta ja sitten lopuksi muurattiin parilla tiilellä sopivan kokoiseksi.

Lumipenkka, johon luolaa kaivoimme oli aivan tavattoman kovaa, kovinta näkemääni lunta. Lapiolla iskemällä lumesta ei irronnut juuri minkäänlaisia palasia, sahat olivat käytössä iglutyömaalla, joten piti käyttää luovuutta löytääkseen toimivan työtavan. Painamalla lapiota koko painollaan saattoi lumesta veistää ohuita lastuja. Tilojen ollessa ahtaita painoin lapiota rintakehälläni, saaden sen kipeäksi tavalla, joka oireili kylkiluumurtuman tapaan. (Vasta noin kolme viikkoa myöhemmin yskiminen ei enää sattunut.) Neljän tunnin armottoman uurastuksen jälkeen olimme saaneet aikaiseksi luolan, missä oli kohtuulliset nukkumatilat neljälle. Naapuriluola oli selvästikin jäänyt parisuhdemalliksi, jossa asukkaat saivat nukkua varsin tiiviissä kokovartalotuntumassa.

Talvinen avotunturi on eläimistöltään varsin hiljainen. Hienoja luontohavaintoja tuli silti useita. Alkumatkan tunturikoivikot olivat täynnä valtavia riekkoparvia, ylempänä tunturissa näkyi ja kuului taas yksittäisiä riekkoja. Alkumatkasta näimme muutaman hirven, jotka näin avotunturissa näyttivät olevan aivan väärässä ympäristössä. Myyrätilanne oli ilmeisestikin kohtalainen, koska löysimme kuolleen sopulin ja punamyyrän. Yksinäinen susi oli liikkeellä samoilla alueilla kuin mekin ja yhtenä päivänä näimme horisontissa pienen liikkuvan pisteen, jonka jäljet myöhemmin paljastivat olleen susi. Itselleni ehkä hienoin havainto oli kuitenkin tunturihaukka, joka retken loppupuolella lensi ylitsemme.

Etenemistahti vaelluksella oli rauhallinen, mikä mahdollisti sen, että legin keskenkin saattoi pysähtyä kuvaamaan tai tutkimaan eläinten jälkiä ja tiesi pystyvänsä hiihtämään muun ryhmän helposti kiinni. Usein hiihdimme parijonossa, mikä mahdollisti keskustelun vieressä hiihtävän kanssa. Rauhallisesta tahdista huolimatta, matka kuitenkin eteni ja saavutimme matkallisen tavoitteemme. Tosin iltaisin ei valoisaa aikaa liiemmälti jäänyt valokuvaukseen tai muuhun puuhasteluun ja lumiluolaleiriin olisi ollut kiva päästä aiemmin, kun luolan kaivaminen nyt meni aika myöhäiseen iltaan. Tauoilla oli myös hieman taipumus päästä venymään. Itselleni kymmenen minuutin legitauko oli hieman lyhyt, jos halusi sekä kuvata ja syödä, mutta myös lähes joka aamu lähtömme pääsi venymään kymmenestä minuutista varttiin, mikä on enemmän tahdon asia.

Retken tunnelma oli hyvä ja rento. Etukäteen jännittämääni äijäilyä ei ollut ja henki ryhmässämme oli mielestäni hyvä. Jaakon ammattitaito teki myös vaikutuksen. Hän on ehtinyt keräämään melkoisen kokemuksen talviretkeilystä, mikä näkyi hänen opastuksessaan. Ja monesta asiasta mitä hän ei itse ollut kokeillut oli hänellä vähintäänkin toisenkäden tietoa. Hänellä riitti myös intoa keskustella legien aikana vieressä hiihtävän kanssa monesta retkeilyyn ja luonnontuntemukseen liittyvästä asiasta. Itselleni myös jäi mielikuva siitä, että Jaakko hyvin tunnisti oman osaamisensa rajat, mikä osaltaan lisäsi luottamusta häneen. Toki suurin osa opituista asioista olisi ollut opeteltavissa kirjojen avulla itse harjoittelemalla, mutta näin kurssin muodossa ne oppii helpommin. Kurssilla tulee myös helposti kokeiltua ja nähdyksi sellaista, mitä itse ei ehkä tulisi kokeiltua.

Kaiken kaikkiaan vaellus oli hyvä ja opettavainen kokemus. Saattaa olla, että sille tulee vielä jatkoa tulevaisuudessa tavalla tai toisella.