Tämän vuoden seikkailukasvatuskurssin vaellus suuntautui Syötteen kansallispuistoon. Keväällä annoin oppilaille vapauden päättää, minne retki suuntautuisi, toki tietyn reunaehdoin. En oikein voinut salata omaa innostustani, kun päädyimme Syötteen kansallispuistoon. Paikka oli minulle tuttu kaksista seikkailukasvatuspäivistä ja kolmesta hiihtolomareissusta lasten kanssa, mutta kauempana puistossa en ollut koskaan käynyt vaeltamassa.

Vaelluksen suunnittelu oli pääosin jaettu oppilaiden tehtäväksi. Reittisuunnitelma oli yksi näistä tehtävistä. Ensimmäisessä reittiluonnoksen ongelmana pidin sitä, että se kulki turhan paljon laskettelukeskusten läheisyydessä ja varsinaisen puiston ulkopuolella, missä oletettavasti metsät ovat laajasti.

Raatevaaran soilla.

Iso Ruuhenojan kahlaus.

Lähde Kaunislammen lähellä.

Iso Ruuhenoja.

Näätiojan latvoja.

Toinen reittisuunnitelma olikin sitten erinomainen. Reitti kulki 65 kilometriä puiston pohjoisosissa hienoissa maisemissa. Alun sekä lopun lisäksi vain kerran jouduimme puiston ulkopuolisille hakkuuaukoille. Reitti valtaosin noudatti alueen retkeilypolkuja, joiden kunto oli jo varsin vaihteleva. UKK-reitillä pitkospuut alkoivat olla jo elinkaarensa ehtoopuolella, mutta ainakin minulle toi omaa viehätystään nämä aikaa nähneet polut. Polutkin olivat pieniä metsäpolkuja eikä sellaisia pururatabaanoja, joita paljon näkee suosituimmilla reiteillä. Muutamaan otteeseen poikkesimme merkityiltä reiteiltä ja oikaisimme suoraan soiden sekä metsien poikki, mikä oli hyvää harjoitusta kartan ja kompassin käyttöön.

Reitille oli suunniteltu yksi vaativampi vesistön ylitys, jossa ylitimme Latva-Kouvajärven kapean lahden kohdalta reppulautalla. Kukin ylitti lahden vuorollaan ja jokaisen ylityksen jälkeen lautta vedettiin takaisin lähtöpisteeseensä. Puolessa välissä vedettiin rinkat lahden toiselle puolella. Ylitys meni hyvin, kukaan ei uinut ja vaikeinta oli päästä lauttaan sekä lautasta pois kastumatta. Reittien huonokuntoiset sillat tarjosivat, myös mahdollisuuksia jännittäviin vesistönylityksiin. Muutamissa paikoissa sillan vierestä kahlaaminen vaikutti helpommalta, kuin taiteilla huonokuntoisella sillalla.

Väliojan silta on päässyt huonoon kuntoon.

Latvajärven ylitys kapeikosta reppulautalla.

Kouvanjärvi.

Latva-Kouvan rakennuksia.

Toraslampi.

Reitti vei meidät Ahmavaaran näkötornille, jossa olisi varmaankin ollut komeat näköalat, ellei sumuinen ja tihkusateinen sää olisi peittänyt näkymiä. Reissun jälkeen kävimme sitten autolla Pikkusyötteen huipulla, joten sieltä lopulta pääsimme näkemään koko vaaramaiseman kauneudessaan.

Jonkun verran jouduimme lyhentämään reittiä alkuperäisestä suunnitelmasta. Reppulautalla joen ylitys vei sen verta aikaa, ettemme sinä päivänä pysyneet täysin aikataulussa. Myös UKK-polku oli sen verta huonokuntoinen, että normaalin reippaan kävelytahdin pitäminen tuntui aika. Seuraavanakaan päivänä ei ollut mahdollista kiristää tahtia niin paljoa. Niinpä reitin lyhentämiselle ei oikein ollut vaihtoehtoa, vaikka se olikin vähän pettymys.

Ahmakallion näkötornista.

Ahmavaaran syrjästä.

Lomaojan varren korpimetsää.

UKK-reitti, Jaskamonvaara.

Jaskamonvaara.

Kuin oppilas vuorollaan suunnisti, vastasi matkan tauotuksesta ja ryhmän ohjaamisesta. Jokainen oli myös valmistellut noin tunnin ohjausharjoituksen, mikä tehtiin ja purettiin sopivassa paikassa matkan varrella. Pääsimme tekemään taidetta luonnonmateriaaleista, valokuvaamaan kasvoja, leipomaan sämpylöitä retkikeittimellä ja harjoittelemaan ensiapua. Iltaisin iltanuotiolla järjestin reflektion, missä purimme päivän tapahtumia.

Sää oli yllättävän syksyinen, vaikka oli vasta elokuun alku. Kuin isommassakin vuoristossa noustuamme ympäristöään korkeammalle Syötteen ylängölle lämpömittarin lukema tippui kymmenen astetta ja pilvet tiivistyivät sumuksi ja sateiksi. Viimeisenä päivänä, kun taas laskeuduimme alas ylängöltä, aurinko tuli esiin ja sää lämpeni. Sadevaatteille oli tarvetta ja nuotiopaikoilla iltaisin jouduimme kuivattelemaan vaatteita, mutta pysyimme kuitenkin kohtuullisen kuivina koko reissun.

Peurolampi.

Peurolampi.

Peurolampi.

Vatisuo.

En oikeastaan ollut aiemmin oikein kunnolla ymmärtänytkään kuinka upeita vanhoja metsiä Syötteeltä löytyykään. Vanhoja metsiä pirstoivat upeat pienet rinnesuot, jotka olivat kovin erilaisia kuin Varsinais-Suomen keidassuot. Suot suorastaan notkuivat valokkeja, mikä ajoittain hidasti meidän matkantekoamme merkittävästi opiskelijoiden kadotessa suolle poimimaan marjoja. Siinä missä Etelän suot ovat lähes vaaterissa, myötäilivät nämä suot kauniisti vaarojen rinteiden muotoja. Pikkasen menetin sydämeni tuolle alueelle.