Pippuri ei tänä kesänä ollut päässyt yöretkelle, vaikka niistä kovin nauttiikin. Retkeilyni onnettomuuden jälkeen on ollut lähinnä melontaa, ja kajakin kyytiin koira ei ole oikein sopinut. Lokakuun alkuun suunnittelin pientä vaellusretkeä Pippurin kanssa. Sitten eteen tulikin avoleikkauksessa tehty koepalanotto selästä ja kaikki suunnitelmat menivätkin uusiksi. Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin hetki tuntui lopulta sopivalta kokeilla, miten kunto kestäisi vaeltamista.

Reitiksi valikoitui Vajosuon kierros (n. 32 km) Kurjanrahkan kansallispuistossa, jonka viisi vuotta sitten keväällä vaelsimme Aamun ja Pippurin kanssa vastaavassa ajassa. Päätin nyt lähteä kiertämään kierrosta vastapäivään ja ensimmäisen yön olimme Lakjärven laavulla ja toisen Vajosuon laavulla.

En uskonut paljoa muita olevan liikkeellä sateisina arkipäivinä, mutta Lakjärvellä oli melkein ruuhkaa: edellinen porukka lähti juuri meidän tullessa laavulle ja illalla nuori pariskunta tuli paikalle. Periaatteitteni vastaisesti en ollut ottanut majoitetta mukaan, kun en uskonut muita juuri olevan liikkeellä. Lakjärvellä oli onneksi laavu molemmille porukoille ja vanhaan puuvarastoonkin olisin voinut mennä nukkumaan, jos olisi ollut vielä ahtaampaa.

Nuotioruuan valmistusta.

Pippuri on jo oppinut nukkumaan sujuvasti makuupussini jalkopäässä.

Tarkoituksella pakkasin hieman tavallista viikonloppuretkeä enemmän painoa rinkkaani, kun halusin testata, miten sen kantaminen sujuisi. Rinkka oli uusi ja ensimmäistä kertaa käytössä, kun harmikseni viime syksynä jouduin luopumaan vanhasta Karrimoristani, joka oli hyvin palvellut minua 25 vuotta.  Hyvä että pakkasin, sillä nyt tuli hyvinkin selväksi, ettei kunto todellakaan vielä riitä vaativammalle rinkkaretkelle: tielläkin kävely hengästytti, loivatkin ylämäet tuntuivat raskailta ja 13 kilsan päivämatkakin tuntui pitkältä.

Kaiken päälle pitkospuilla kävely teki rasitusvamman keväällä murtuneeseen oikeaan nilkkaan. Ensimmäisenä päivänä jalka oireili jo hieman, mutta seuraavana aamuna se tuntui kuitenkin riittävän hyvältä ja siitä päivästä selvisinkin ihan hyvin. Lopulta viimeiset kaksi kilometriä tuoreeltaan kunnostettuja pitkoksia olivat liikaa ja viimeiset sadat metrit nilkutin autolle ihan kunnolla. Pippurin kunto oli kyllä paljon parempi kuin isäntänsä. Reitin ja maaston olisi normaalisti pitänyt olla helppo minulle. Tuskinpa olisin tällä kunnolla selvinnyt kunnialla edes normaaleista syksyn töistäkään.

Sää oli sateista, tuulista ja harmaata. Etenkin öisin satoi kovastikin, mutta onneksi päivisin vähän vähemmän. Viimeisenä päivänä tuuli nousi myrskylukemiin, mikä sisämaassa maantasossa ei juuri retkeilijää sen enempää haitannut. Aamulla laavussa oli kuitenkin hauska seurata suon laidan puiden taipuilua tuulen voimasta.

Marraskuu on pimeää aikaa ja päivän valo ei pitkälle riitä. Keskimmäisenä päivänä lähtö vähän viivästyi ja matkalla jäin turhan pitkäksi hetkeksi juttelemaan vastaantulijan kanssa, joiden takia lopulta jouduin juoksemaan kilpaa hämärän kanssa, jotta ehtisin päivänvalolla laavulle. Illaksi ja yöksi olin ottanut mukaani kirjan, jota lukemalla sain aikani kulutettua pitkinä pimeyden tunteina. Ruuaksi olin varannut nuotioherkkuja, joita valmistellessa kului myös aikaa, kun ihan koko iltaa ei viitsinyt uhrata kirjan luvulle. Kuten syksyn aiemmillakin retkillä, pitkät pimeät yöt tarjosivat myös hyvän mahdollisuuden mennä nukkumaan aikaisin ja nukkua pitkään.

Lakjärvi.

Ennallistettu suo Pukkipalon lähellä.

Odotin syksyisen metsän olevan hyvin hiljainen eläimistöltään. Siihen nähden näin ehkä yllättävän paljonkin elämää. Savojärven pohjoispuolella törmäsin töyhtötiaisparveen, joka käyttäytyi hämmentävän pelottomasti. Lakjärven laavulla eläimistö oli jo oppinut hyödyntämään retkeilijöitä. Metsähiiri eleli samalla laavulla ja oli yöllä käynyt tutkimassa varusteitani. Ruuat olin ripustanut naulaan, joten ne saivat olla rauhassa. Kattilasta ja lautaseltani löysin kuitenkin aamulla sen pipanoita. Talitiaiset kävivät tutkimassa ja repimässä illalla käyttämiäni folioita, olisivatkohan saaneet vähän makua nuotiobanaaneista.

Lakjärven rannassa arvuuttelimme toisen porukan kanssa pyyn vihellystä, jonka kännykkäsovellus oli tunnistanut puukiipijäksi. Linnun tulessa lopulta esiin ei viheltelijästä ollut epäillystäkään. Teeri lähti jostain koivikosta lentoon edeltäni ja korpit kronkkuivat monin paikoin. Vajosuolla kuului joutsenten laulua ja lopulta näinkin parven lentävän ylitse. Isommista nisäkkäistä en tehnyt havaintoja, mutta Pippuri varmastikin sai hajuja. Sen verta intensiivisesti nuuskutteli polun vierustoja.

Mustasaari Koivusaaren näkötornista.

Pippuri näkötornin juurella.

Pari asiaa jäi lenkillä ihmetyttämään. Vajosuon lenkki olisi yksi hienoimmista viikonlopunmittaisista vaelluslenkeistä Varsinais-Suomessa. Kuitenkin pitkospuut Töykkälän ja Koivusaaren näkötornin välillä olivat yhä vaan erittäin surkeassa kunnossa niin, että reitti oli ollut jo vuosia virallisesti suljettu. Nyt ne olivat jo niin surkeassa kunnossa, että niillä taiteilu märimpien kohtien yli alkoi olla jo vaikeaa omallakin vastuulla.

Materiaalitkin pitkosten korjaamiseksi oli jo vuosia sitten ajettu maastoon, mutta nekin alkoivat jo hautautua kasvillisuuden ja karikkeen sekaan. Aiotaanko niiden antaa hautautua suohon omia aikojaan? En haluaisi asettaa asioita vastakkain, mutta en näe kauhean järkevänä rakentaa puistoon uusia polkuja kuten nyt rakenteilla oleva ja suuritöinen esteetön polku, jos resurssit eivät riitä siihenkään, että tuo kahden kilometrin polun pätkä laitettaisiin kuntoon. Tällä periaatteella esteetönkin polku rapistuu pilalle muutamassa vuodessa, kun ylläpitoon eivät resurssit riitä.

Toinen kohta, mikä jäi mietityttämään, oli Vajosuon ennallistaminen. Valokuvaajana itselleni merkityksellistä luonnonsuojelualueella on maiseman kauneus. En oikein pysty näkemään kauniina sitä jälkeä, mikä oli saatu aikaan, kun ojat oli täytetty kaivinkoneella ja motolla on käyty kaatamassa suomännyt nurin.

Ennallistamisessa tärkeintä kai on suon vesitalouden palauttaminen lähemmäksi luonnontilaa. Olisiko siihen riittänyt patojen rakentaminen ojiin ja sen jälkeen antaa sammaleiden luontaisesti levitä ojiin. Varmastikin kaivinkone tekee työn nopeammin loppuun asti, mutta jälki näyttää hyvin rumalta paljon kauemmin. En ole varma, mitä puuston kaatamisella tavoitellaan. Veden pinnan nostohan tappaa puustoa ja syntyy kauniita kelokoita. Näin oli tapahtunut mm. polun varressa Pukkipalon lähialueella. Jos puuston kaataminen on välttämätöntä niin, eikö sen sentään voisi tehdä ihan tavallinen metsuri moottori- tai raivaussahalla. Puumäärät ovat kuitenkin varsin maltillisia ja moton aiheuttamat jäljet märällä suopohjalla varsin ikäviä ja todennäköisesti hitaasti ennallistuvia.