Jääkiipeilyn liidikurssi

Liidaamisella tarkoitetaan kiipeilylajia, missä kiipeilijä vie köyttään mukanaan ja kiinnittää sitä seinään sitä mukaan, kun kiipeää ylöspäin. Jäällä kiivetessä köysi tavallisimmin kiinnitetään jääruuveilla jäähän. Kiipeilijän mahdollisesti pudotessa hän putoaa kaksi kertaa sen matkan, mitä on kiivennyt edelliseltä varmistuspisteeltä ylöspäin. Perinteisesti jääkiipeilyä pidetään vielä kiipeilymuotona, missä liidaajan ei olisi syytä pudota, koska putoaminen on selvästi normikiipeilyä vaarallisempaa. Terävät hakut ja etenkin jääraudat saattavat aiheuttaa vahinkoja pudotessa ja jääruuvit saattavat arvaamattomasti pettää jään lohkeillessa.

Jo viime kaudeksi olin asettanut itselleni tavoitteeksi liidata ensimmäinen jääputoukseni. Kun kausi sitten jäikin vain yhden Korouoman reissun pituiseksi, tavoite siirtyi täksi kaudeksi. Viime kesän epäonnisten trädikokemuksieni jälkeen tuntui luontevalta aloittaa liidaus kurssilla. Niinpä ilmoittauduin mukaan Oulun kiipeilyseura -91:n ja Rovaniemen Vuoristoklubin yhteiselle liidikurssille, minne minut ilokseni hyväksyttiin mukaan, vaikken ole kummankaan seuran jäsen.

Samuli esittelee varusteita: jääruuvi.

Meitä kurssilaisia oli lopulta neljä. Kurssin päävetäjä Samuli oli saanut avukseen yhden kaverin, joten lähtökohdat tehokkaaseen oppimiseen olivat hyvät. Kurssipaikkana toimi Jaska Jokunen -niminen jääputous Korouoman rotkolaaksossa Posiolla, mikä on erinomainen paikka jääkiipeilyn harjoitteluun. Etenkin putouksen alaosa on melko loivaa ja helppoa kiipeilyä. Se myös pitää sisällään useita hyllyjä pitää lepotaukoja.

Sää oli kylmä. Ensimmäisenä kurssipäivänä oli 12–15 astetta pakkasta ja seuraavana 15–25 astetta. Jää oli kovaa ja lohkeilevaa ja siksi vähän haastavaa, kuten myös itsensä pitäminen lämpimänä. Kaikki lajia harrastaneet tietänevät, että jääkiipeily on yksi kylmimpiä talviliikuntalajeja, jossa kädet helposti kylmettyvät tuskallisesti. Liidatessa on vielä vaikea käyttää erityisen lämpimiä hanskoja, koska joutuu pelaamaan jääruuvien, sulkurenkaiden ja köyden kanssa.

Samuli liidaa mallisuorituksen.

Elisa tekee ensimmäistä liidiä ohjaajan valvovan silmän alla.

Ensimmäinen päivä alkoi tarvittavien varusteiden käymisellä läpi ja pienellä kertauksella jäällä kiipeämisestä. Harjoittelemme jääruuvien käyttöä putouksen alaosassa. Mietimme sitä, millaiseen paikkaan jääruuvi kannattaisi ruuvata. Paras paikka ruuville olisi pieni painanne tai vähintäänkin melko tasainen alue, koska kumpare saattaa helposti haljeta ruuvin kuormittuessa. Tarvittaessa hakulla voi tehdä tilaa, jotta ruuvin kampi mahtuu pyörimään. Jääruuvin reiästä tulevasta jäämurskasta voi havainnoida jään laatua sekä sitä, onko jäässä onttoja kohtia jääruuvin kohdalla. Lopuksi kävimme vielä lyhyesti läpi kahdella köydellä kiipeämistä, mikä on tavallinen tapa jääkiipeilyssä.

Käytännön harjoituksia varten Samuli kävi rakentamassa ankkurin kahdelle liidilinjalle ja laittoi itselleen apuköyden, jonka varassa pystyy neuvomaan kurssilaisia seinällä. Kävimme läpi erilaisia mahdollisuuksia tehdä ensimmäinen liidi: valmiisiin ruuveihin ja jatkoihin seinällä, apuköyteen tms. Loppujen lopuksi päädyimme siihen, että kaikki tekivät ensiliidinsä suoraan itse omat ruuvit ruuvaten. Vain yksi kurssilaisista haki jääkiipeilyyn tuntumaa ensin yläköydessä, mutta sen jälkeen ensiliidin hänkin teki itse ruuvaten.

Guillermo varmistaa.

Ensimmäinen liidini oli kurssin pelottavin kohta. Kiivetessä heti unohdin sen, mihin oli opetettu laittamaan ne ruuvit, vaan silmä vaistomaisesti haki pieniä kumpareita, joihin ruuvi olisi helppo ruuvata. Samuli saikin koko ajan huomautella minua siirtämään ruuveja parempiin paikkoihin. Toinen liidi olikin sitten se kurssin paras kohta. Nyt olin jo sisäistänyt paremmin sen, mihin ne ruuvit kannattaisi laittaa. Kiipeämiseen oli tullut itsevarmuutta ja ei enää jännittänyt yhtä paljoa. Jään liidauskin alkoi tuntua ihan mahdolliselta.

Päivän päätteeksi harjoittelimme alhaalla vielä ständin eli ankkuripisteen rakentamisen. Ensin yksi ruuvi kiinni seinään ja siihen sulkurengas, johon kiinnitettiin oma kiipeilyköysi siansorkalla. Sitten ruuvattiin toinen ruuvi reilun 20 sentin päähän siitä ylä- tai alaviistoon siten, että ruuvit eivät olisi samalla pysty- tai vaakalinjalla. Suositeltavaa olisi myös, että ruuvit olisivat jään eri rakenteissa. Sen jälkeen ruuvien väliin laitettiin slingi, joka tasapainotettiin normaalisti. Niin meillä oli ankkuripiste valmiina.

Jääruuvin asennus.

Hakuilla kiipeilyä.

Toisen päivän tärkeimpänä ohjelmana oli kiivetä koko putous multipitch-tyyliin kahdessa osassa ja myös laskeutua putous kahdessa erässä. Sitä ennen harjoittelimme alhaalla abalakovien tekoa ja kävimme läpi luonnollisten varmistusten tekoa.

Abalakov on tekniikka, jota käytetään laskeuduttaessa jäätä alas. Emme laskeutuessa halua jättää kalliita jääruuveja putoukseen vaan pelkän apunarun pätkän, jos sitäkään. Pitkällä jääruuvilla porataan ensin kaksi reikää vinosti jäähän, niin että ne yhdistyvät toisiinsa. Näiden läpi vedetään apunarun pätkä tai kiipeilyköysi suoraan. Ensimmäisen laskeutujan kohdalla abalakov on syytä varmistaa jääruuvilla. Viimeisen laskeutujan jälkeen kiipeilyköysi vedetään alhaalta käsin alas. Abalakovin kestävyyttä kurssilla demonstroitiin naputtamalla siitä jäätä pois. Hämmästyttävän pienellä jäämäärällä se oli vielä pitävä.

Luonnollisissa varmistuksia varten Samuli piti kiivetessään mukanaan muutamaa slingiä sulkurenkailla, jotka voi laittaa sopivassa kohdassa kiinteän jääpuikon ympäri. Jääverhoon voi myös puhkaista hakulla sopivasta kohdasta reiän slingin pujottamista varten, jolloin jääverhon reunaankin voi varmistaa itsensä.

Guillermo esittelee abalakoviaan.

Samuli rakentaa luonnollisen varmistuspisteen slingistä ja sulkurenkaasta jääpuikon ympärillä.

Näiden harjoitusten jälkeen oli aika siirtyä päivän varsinaiseen tehtävään. Muodostimme kaksi kolmen hengen ryhmää, joista ensin vähiten liidanneet kurssilaiset kiipesivät putouksen puoleen väliin ja rakensivat siihen ständin, josta käsin varmistivat meidät loput samalle ständille. Siitä kurssin oppaat liidasivat putouksen huipulle ja varmistivat meidät muut sinne.

Ylemmän ständin vieressä oli jäästä muodostunut pollari, jota itse olisin pitänyt luotettavana luonnollisena varmistuksena laskeutumiseen, mutta Samuli ei sitä hyväksynyt. Niinpä teimme siihen viereen abalakovin, josta laskeuduimme putouksen puoleen väliin, jonne taas rakennettiin ständi.

Ryhmäkuva: ständillä Elisa, Kimmo ja minä. Ville ja Guillermo kiipeävät alempana. Peruskurssilaisia maassa.

Viisikymmenmetrisen jääputouksen huipulla.

Tälle väliständille oli minun vuoroni tehdä abalakov. Ensimmäisessä yrityksessä vaakatasossa olevaa abalakovia jää halkesi poikittain ruuvien välistä ja sen edestä lohkesi iso pala jäätä, joten se piti hylätä. Sen jälkeen yritin uudestaan toiseen kohtaan ja tällä kertaa pystysuuntaan, mikä onnistuikin hyvin. Laitoin sille vielä jääruuvin varmistukseksi ja laskeuduin siitä ensimmäisenä alas. Se piti ja en pudonnut missään vaiheessa varmistusruuvin varaan, kuten ei minun perässänikään laskeutuneet.

Loppulaskeutuminen omasta abalakovista.

Sen jälkeen olikin ohjelmassa enää varusteiden pakkaus ja paluu autoille. Kurssi oli hyvä ja sain juuri sellaisia hyviä oppeja liidiä varten, mitä olisi ollut vaikea saada itseopiskelemalla tai kirjoista lukemalla. Saas nähdä koska rohkenen liidata ensimmäisen kerran omin päin. Nyt täällä etelässäkin näyttäisi jäätä piisaavan.

Kiitokset Samulille hyvästä kurssista ja kaikista niistä jutun kuvista, joissa itse esiinnyn!