Kun keli on kohdallaan, on se käytettävä.

Markus ehdotti lyhyttä melontaretkeä viikonloppuna ja sääikkuna näytti lupaavalta, joten ehdotin käyntiä Isokarin majakkasaarelle. Majakkasaari on suuri kalliosaari avomerellä, muutamaa kallioluotoa lukuun ottamatta lähimmät saaret sijaitsevat 5 kilometrin päässä. Markus olisi voinut jatkaa reissuamme päivällä, mutta minun piti olla maanantaina sairaalassa saamassa solusalpaajia.

Säätiedotus lupasi alla 5 m/s tuulta ja sunnuntaille siitäkin vain puolet, joten nyt olisi mahdollisuus lähteä paikoille, joihin ei helposti pääse. Markus oli jostain löytänyt ilmatieteenlaitoksen ennusteen, joka lupasi jopa 11 m/s puuskia Kustaviin ja suhtautui hieman epäröiden suunnitelmaani. Uskoin noiden lukemien liittyvän mahdollisiin ukkoskuuroihin, jotka ovat harvinaisempia avomeren yllä ja yleensä kohtuullisen hyvin ennakoitavissa, joten en niitä erityisen pahana uhkana nähnyt.

Pleikongin Pooki.

Partiolippukunnallamme oli nuoruudessani kämppä Kustavin pohjoisimmalla niemellä: Kiparluodossa. Lapsuuteni kesiin liittyi tavallisesti reilun viikon kestänyt kesäleiri Kiparluodossa ja ainakin muutaman leirin ohjelmaan liittyi käynti Isokarin majakkasaarella.

Ehkä muistorikkain Isokarin retki oli sellainen, jossa meidät vartiojohtajat huijattiin soutamaan valasveneellä majakkasaarelta takaisin leirille. Ukkosmyrsky yllätti meidät keskellä avointa selkää ja pelastauduimme jollakin luodolla olleen rakennuksen seinustalle, joka tarjosi hieman sateen ja tuulen suojaa. Siinä värjöttelimme aikamme, kunnes sade loppui ja pääsimme jatkamaan matkaa. Kaikki ryhmästämme eivät suhtautuneet kohtaamaamme kepposeen kevyesti ja leirille meitä varottiin ärsyttämästä enempää.

Saapuminen Isokarille.

Reitti.

Lähdimme Markuksen kanssa melomaan Pleikilästä kohti majakkasaarta. Pääsimme liikkeelle aika myöhään, joten meloimme melko suoraviivaisesti kohti päämäärämme, jonne saavuimme sopivasti illansuussa. Matkalla teimme yhden pysähdyksen Pleikongin saarella tutustumassa paikalliseen erikoisuuteen: pookiin eli valottomaan tunnusmajakkaan.

Rakennus, minkä suojassa olimme värjötelleet nuorina vartiojohtajina, oli varmastikin ollut juuri pooki. Todennäköisesti ei tämä sama, mutta läheinen Flatun saari ja sen pooki vastasi hyvin mielikuvaani paikasta. Pookissa ei ollut ovea, mutta ryömimme sen reunan alta tutkimaan sitä sisältä. Sisällä oli paljon suuria kiviä painona pitämässä rakennusta paikoillaan.

Majakka, auringonlasku ja Markus.

Auringonlasku.

Auringonlasku.

Auringonlasku.

Isokarissa asetuimme sen asumattomalle länsirannalle, mistä avautui rannaton maisema saarettomalle Selkämerelle. Länsiranta on pitkältä matkalta upeaa, avointa, puutonta kalliota. Ilta oli saapuessamme jo aika pitkälle, joten aikaa ei iltapalan ja leirin pystytyksen lisäksi saaren kiertelyyn jäänyt. Onneksi ilta-auringon lasku oli upea ja sain rauhassa kuvatuksi siitä.

Säätiedotuksen mukaisesti tuuli lähestulkoon tyyntyi sunnuntaiksi. Aamutoimissa emme pitäneet kiirettä ja tällä kertaa kävin vähän tutkimassa saartakin, vaikka kylille asti en kuitenkaan lähtenyt vaeltamaan. Jännän palopaikan löysin metsän reunasta, mikä vaikutti tahallaan poltetulta, miksiköhän? Näimme myös tuttuja melojia, jotka meloivat leiripaikkamme ohitse.

Isokarin rantakallioita.

Isokarin rantakallioita.

Paluumatkalla poikkesimme Ahvenanmaan puolella. Storklyndanin saari, jossa juuri olin käynyt viikko sitten, oli suoraan kahdeksan kilometrin päässä etelässä. Sää oli täydellinen, mutta oli silti hieman jännittävä lähteä selän ylitykseen, kun kohteena oleva saari oli tuskin havaittava horisontissa. Pitkät, yli tunnin ylitykset peilityynellä kelillä ovat kyllä maagista melottavaa.

Storklyndanilta teimme toisen pitkän ylityksen Manner-Suomen puolelle Loukeenkarin ja Tiuskrunnin lintusaarien ohi Katanpäähän ja siitä edelleen Lanskerin luonnonsuojelualueen läpi takaisin Pleikilään. Vaikka Lanskerin luonnonsuojelualue onkin yksi upeimmista sisäsaariston luonnonsuojelualueista Varsinais-Suomessa, on selvää, ettei se enää noiden avomeriseikkailujen jälkeen herättänyt Markuksessa ansaittua ihastusta.

Lähtö Isokarilta.

Storklyndan horisontissa.

Avoin Selkämeri.

Isokari jää taakse.

Linnunpoikasia näkyi hieman enemmän kuin viikko sitten, joten aivan epäonnisia eivät pesinnät ole olleet tänä vuonna. Sorsalintupoikueita emme kuitenkaan nytkään juurikaan nähneet. Sen sijaan näimme lukuisia ruokkeja pitkin saaristoa, mikä suuresti ilahdutti minua. Ovat ne sen verta hauskan näköisiä lintuja. Muutaman riskilän näimme, vaikka emme Isokarin kylillä käyneet, mikä tunnetusti on yksi Suomen suurimmista yhdyskunnista. Kahlaajia oli jo pienissä parvissa liikkeellä. Isokarin saarella törmäsimmekin pieneen suosirriparveen. Lokkeja, tiiroja, merikihuja, tukkakoskeloita, pilkkasiipiä ja haahkoja näkyi edellisen viikonlopun tapaan.

Vaikka molempina päivinä pääsimme vesille melko myöhään, kertyi ensimmäisenä päivänä melontakilometrejä 20 ja toisena 30. Kilometrit tuntuivat, mutta pidemmänkin päivän olisi hyvin pystynyt vielä tekemään, jos olisi lähtenyt aiemmin liikkeelle. Vaikka koko kevään on tuntunut siltä, että syöpähoidot ovat vieneet parhaimman terän melontakunnosta, antoi tämä reissu kyllä viitettä paremmasta. Mikä parasta, melonta on ainakin tehokkaasti lievittänyt hoitojen aiheuttamia selkäkipuja.