Ulkokrunni

Haaveilin tänä talvena eeppisestä talvivaelluksesta Saaristomerellä. Vielä joulukuun lopussa meren jäätyminen vaikutti lupaavalta, mutta lopulta niitä jäitä ei tänne Etelään tullutkaan. Ennen töihin paluuta olisi kuitenkin ollut kiva tehdä yksi pitkä hiihtovaellus. En kuitenkaan kokenut kuntoani niin hyväksi, että olisin halunnut lähteä maastoon yksinäni.

Erilaisia vaihtoehtoja punnittuani päätin lähteä Olli-Pekkan kanssa Perämeren jäälle. Mahdollisia kohteita mietimme muutamia, tutkimme satelliittikuvia jäätilanteen selvittämiseksi sekä nähdäksemme, missä avoimia laivaväyliä mahdollisesti olisi. Kohteeksi otimme Ulkokrunnin, mikä on keskikokoinen saari 20 km päässä rannikolta. Sen ja mantereen välissä on vain yksi merkittävä saari: Maakrunni.

Krunneille on maihinnousu kielletty ympäri vuoden, mutta Oulun yliopiston tutkimusaseman johtajan avustuksella olimme saaneet Maakrunnisäätiöltä luvan poiketa tutkimusasemalla ja hiihtää saaren läpi luontopolkua pitkin kalastajakylälle. Tarkoituksemme oli myös tarkastaa aseman akkujen kunto, mutta loppujen lopuksi ovi oli jäätynyt niin pahasti, ettemme olisi saaneet sitä auki rikkomatta sitä.

Teltta ensimmäisenä aamuna.

Lähtövalmiina.

Olli-Pekka käytti paikallistuntemustaan hyväksi ja selvitti, mistä matkaan kannattaisi lähteä. Matkaan lähdimme melko myöhään perjantai-iltana Iistä, Laitakarin kalasataman rannasta. Tavoitteena oli päästä illan pimentyessä riittävän kauas jäälle, jotta sataman tuulimyllyn lapojen humina ei olisi kuulunut telttaan.  Tuo tavoite täyttyi reilun tunnin hiihdon jälkeen ja pystytimme leirin jäälle jo illan pimennyttyä.

Seuraava päivä oli pilvinen, vain kaukaisessa taivaanrannassa lounaassa näkyi kapea valojuova. Tasaharmaa päivä toi esiin ilmiön, mistä olen naparetkeilijöiden muistelmista lukenut. Avovesi ja meidän tapauksessa metsäiset saaret luovat matalalla roikkuviin pilviin ylleen tumman varjon, koska eivät heijasta valoa yhtä paljon kuin paljas lumi. Tällä tavalla on mahdollista nähdä saaria ja avovettä silloinkin, kun ne olivat jääneet horisontin taakse.

Krunnit ja niiden varjot taivaalla.

Ensimmäinen väylänylitys.

Päivä kului hiihtäessä ja ahkiota kiskoessa kohti ulointa taivaan varjoa, Ulkokrunnia kohti. Maakrunnin rannassa pidimme lounastauon. Vaikka sää oli pilvisen tuhruinen niin onneksi tuulta ei juurikaan ollut.

Päivän jännittävin hetki oli Kemin ja Oulun välisen laivaväylän ylitys vain kilometri ennen Ulkokrunnin rantaa. Väylää ajelee talvisin rahtilaivat harvakseltaan jäänmurtajan avustamana. Olen lapsena lukenut talvivaelluskonkarien juttuja, että väylän ylitys on täysin mahdollista yhden yön pakkasilla, mutta ilman aiempaa kokemusta olihan se jännittävää. Tutkimusaseman johtajan mukaan väylällä ei olisi pitänyt liikkua laivoja hetkeen, joten väylän pitäisi olla hyvin jäässä. Ja olihan väylä hyvässä jäässä. Löysimme vain yhden kohdan, mistä lauttojen välistä saattoi lyödä sauvan läpi avoveteen.

Ylitys ei ollut helppo. Laivat olivat hajottaneet jäät eri kokoisiksi lohkareiksi, jotka olivat jäätyneet toisiinsa kiinni sikin sokin perkeleenmoiseksi jäälouhikoksi. Olli-Pekka meni edeltä sukset jalassa ilman ahkiota tunnustellen jään paksuutta, ja minä seurasin ahkion kanssa perässä. Ahkiota piti koko matkan kädellä ohjata kiertämään pahimmat jäälohkareet. Tämän jälkeen Olli-Pekka palasi hakemaan ahkionsa ilman suksia. Ylityksen lopussa Olli-Pekka kaatui, katkaisi jääsauvan ja päästi ilmoille melkoisen kirosanojen tulvan. Mutta lopulta yli päästiin, vaikka yksi luistelusauva jäikin tappioksi.

Jäälauttoja ulkokrunnin rannalla.

Ulkokrunnin pooki.

Teltan pystytimme jäälle tutkimusaseman lahteen. Illalla joitain tunteja teltanpystytyksen jälkeen katselimme, kun murtaja ja rahtilaiva rikkoivat väylän, mikä toki meillä oli ollut etukäteen tiedossa. Väylän uudelleen jäätymiseen saakka olimme nyt vankeina Ulkokrunnilla. Seuraava laiva olisi tulossa vasta maanantai iltana, joten väylä ehtisi kyllä jäätyä kiinni.

Seuraavana yönä oli kymmenkunta astetta pakkasta ja sunnuntai valkeni pilvisenä. Lähdimme tutustumaan saareen. Kävimme tutkimusaseman pihassa ja lähdimme siitä seuraamaan luontopolkua kalastajakylään saaren toisella laidalla. Luontopolun seuraaminen oli vaikeaa, koska itse polku oli hankien alla ja merkkejä oli liian vähän seuraamisen kannalta. Lisäksi tunturisukset, joilla olimme liikkeellä, upposivat syvälle pehmeään lumeen. Kolmanneksen luontopolusta hiihdettyämme siirryimme takaisin jäälle.

Ulkokrunnin metsää.

Ulkokrunnin metsää.

Kalastajakylässä pidimme evästauon ja pääsimme valvontakameran kuvaan. Sää huononi lumisateiseksi ja tuuli nousi, joten palasimme leiriin jäitä pitkin ja jäimme telttaan valmistamaan iltapalaa. Illalla lämpötila nousi suojan puolelle.

Salaperäinen hiippailija valvontakamerassa.

Salaperäinen hiippailija toistamiseen.

Maanantaiaamu valkeni kauniina, tyynenä ja kirkkaana. Ehkä reilun tunnin vietin aamulla aikaa kuvaten saaren luoteisnurkalle kertyneitä monimetrisiä ahtojäävalleja. Vallit lienevät muistoja ajasta, jolloin ahtojäävyöhykkeen raja on kulkenut tässä. Nyt kiintojäätä oli silmänkantamattomiin niin satelliittikuvissa kuin maastossakin.

Aamun ensi hetket Ulkokrunnilla.

Jäälauttoja ulkokrunnin rannalla.

Jäälauttoja ulkokrunnin rannalla.

Jäälauttoja ulkokrunnin rannalla.

Ennen puolta päivää pääsimme liikkeelle paluumatkalle. Pikkasen jännitti olisiko väylä ehtinyt jäätyä kunnolla, kun kovaa pakkasta ei oikein oltu saatu ja luntakin oli satanut hidastamaan jäätymistä. Pelko oli kuitenkin turha, väylä oli yhtenäisessä jäässä ja mistään ei löytynyt jääsauvallakaan heikkoja paikkoja.

Väylänylitys paluumatkalla.

Paluumatka tarkoitti 20 km viivasuoraa hiihtoa itään. Jo lähdössä saattoi taivaanrannasta erottaa lähtöpaikassa olleen tuulimyllyn. Hieman yksitotisia maisemat olivat, kun tuo paluumatkan 20 kilometriä meni viivasuoraan samaa tuulimyllyä tuijottaen. Vain yksi saari mahtui välille. Paluumatkalla pakkanen alkoi tasaisesti kiristyä ja lopulta kastepisteenkin alle, joten autolle saapuessamme pakkasta oli jo 20 astetta ja sakeaa sumu oli häivyttänyt maiseman.

Paluumatkalla.

Omakuva.

Maisemat olivat tasaista jäälakeutta ja saaria oli hyvin vähän. Yöllä horisontissa saattoi nähdä Oulun ja Kemin valot samanaikaisesti. Rantaviivalla oli melkoisesti tuulimyllyjä, joiden valot yöllä vilkkuivat tasatahtiin.

Maakrunni.

Perämeri.

Auringon viime säteet.

Eteläisempiin seutuihin verrattuna täällä saaristossa oli vielä ihan täysi talvi. Luonto oli hiljainen, emme juuri mitään lintuja tai eläimiä havainneet. Mitä nyt jänikset olivat käyneet syömässä tutkimusaseman pihanurmikolla tuulen paljastamissa paikoissa. Ihmisen jälkiäkään ei juurikaan ollut tuota laivaväylää lukuun ottamatta. Yksi moottorikelkkailija ajoi ohitse paluumatkalla, mutta hänen jälkensä meidän omien lisäksi oli ainoat ihmisjäljet ulompana rannasta.