Tänä keväänä palasin kymmenen vuoden tauon jälkeen seikkailukasvatuksen opintojen pariin. Humanistinen ammattikorkeakoulu on vihdoin saanut aloitetuksi seikkailukasvatuksen erikoitumisopintojen seuraavan eli kolmannen asteen opinnot. Opinnot ovat suunnattu seikkailukasvatuksen parissa työskenteleville ja keskittyvät voimakkaasti työpaikalle tehtävän kehittämistehtävän ympärille.
Ensimmäinen tapaaminen oli virtuaalinen ja toinen tapaaminen oli Nurmijärvellä pitäen sisällään yhden yön melontaretken Porkkalan saaristoon. Melontaretken tavoitteet olivat saman tyyppisiä kuin monen muunkin laivaseminaarin. Toiminnan tarkoituksena verkostoitua muiden alan toimijoiden kanssa ja suunnitella tulevaa yhteistyötä. Eroina perinteiseen laivaseminaariin olivat vähemmän Powerpoint-esityksiä ja viinaa mutta enemmän hupia. Seikkailukasvattajalle meri on luontevampi ympäristö meloen kuin risteilylaivalla.
Heti lähijakson alussa teimme muutaman tunnin melonnan Nurmijärven Sääksjärvellä mihin kuului pakolliset uinnit. Pyörähdystäkin koetin, mutta tuntuma oli vähän hukassa ja eka nousi, mutta toinen ei. On selvää, että tänä kesänä on ihan vaan puljattava vedessä, jotta saisi taas perusmelontatekniikat haltuun. Kilometrejä on kyllä viime vuosina tullut melottua, mutta puljausta ei ole ollut tarpeeksi. Ihan vaan kaatuminenkin jännittää, kun ei ole tarpeeksi puljannut.
Melontaretken lajitaitojen tavoitteena oli tutustua aallokkomelontaan ja siksi kohteena oli Porkkala, joka kuulemma on Suomen aallokkovarmimpia melontapaikkoja. Etukäteen säätiedotukset lupailivatkin ihan kunnon tuulia, mutta ennen reissua ne tyyntyivät melko maltillisiin lukemiin. Kumpanakin päivänä olimme vesillä juuri heikoimpien tuulien aikaan. Vesillä oltaessa perjantaina tuulta oli 3–6 metriä sekunnissa ja lauantai oli käytännössä ihan tyyni sen aikaa, kun olimme avoimilla alueilla.
Tuulen tyyntymisestä huolimatta lounaistuuli tarjosi hyvän treenipaikan Träskön ulkoreunalla, missä vanha maininki sekoittui vallitsevan tuulen tekemiin pienempiin aaltoihin. Pääsimme kokeilemaan pikkasen surffausta sekä pujottelua matalikolla, missä aallot vähän murtuivat. Pujottelussa ohjailin kajakkia pääosin keulaperäsimellä, mikä ei ollut kovin toimiva ratkaisu käännyttäessä sivutuulesta myötätuuleen. Kun siinä tilanteessa murtuva sivuaalto nappasi lievään sivusurffiin, meinasi pystyssä oleva mela heittää minut nurin ilman mahdollisuutta tuentoihin. Nopeilla reflekseillä siitäkin tilanteesta selvittiin hiukset kuivina. Reissun suurimmat aallot koimme, kun lähdimme sivuaallokossa kohti Rönnskäriä. Avoimelta mereltä tulevat aallot olivat kuitenkin melko loivia, osin maininkia.
Yöksi saavuimme Hermanskärille, missä meillä oli kaksi mahdollista rantautumispaikkaa. Ensimmäinen oli saaren pohjoisrannalla, minne saavuimme ensin. Siinä kävimme kajakeissamme keskustelua ja päätimme käydä katsomassa, joko saaren itäpäässä olisi suojaisempi ranta rantautumiseen, minkä jälkeen tarvittaessa palaisimme suorinta tietä takaisin. Itärantaa asutti kyhmyjoutsen, jonka pesintää emme halunneet häiritä.
Tässä kohdassa retken ohjaajat halusivat koetella meidän henkistä kestävyyttä ja päättivätkin tehdä pienen lisälenkin tuulista etelärantaa pitkin takaisin. Tosiasiallisesti matkan lisäys ei ollut merkittävä, mutta henkisesti lisämatka osui huonoon hetkeen, kun monet olivat jo orientoituneet helppoon lyhyeen melontaan ja sitten leirielämän lepoon.
Hermanskäriin perustimme useita pieniä telttaryhmiä, joissa teimme ruokaa ja majoituimme. Sää oli sateinen ja viileä, mitä itse en juuri huomannut, kun olin vetänyt samat toppahousut ja untuvatakin, kuin talvella kymmenen asteenkin pakkasessakin ylleni. Iltareflektion toteutimme kuitenkin pienryhmissä kävellen ympäri saarta. Kaitsu esitti muutaman kysymyksen, joita lähdimme työstämään pienelle kävelyretkelle ja pillin vihellyksellä palasimme jakamaan pohdintoja koko ryhmän kesken.
Reflektion jälkeen ehdin vielä lyhyesti käydä kuvaamassa lintuja saaren itäpäässä.
Seuraava aamu valkenikin tyynessä säässä ja suunnitelmissa ollut aaltomelonta etelän ulkoluodoilla ei siten oikein toteutunutkaan. Lähdimme kuitenkin sinne ja jotain olematonta mainingin tynkää siellä oli, ei kyllä mitään, mistä olisi merkittävää aallokkokokemusta saanut. Aikataulu oli tiukka, joten emme voineet jäädä odottamaan tuulen nousemista, mikä olisikin toteutunut reilun tunnin kuluessa. Reittimme loppu vaan oli niin suojaisa, että sen varrella emme merkittäviä aaltoja enää kohdanneet.
Keväinen luonto oli parhaimmillaan ja lintuhavaintoja kertyi enemmän kuin kykenen varmasti muistamaan. Yösaaresta jäivät mieleen yöllä kuulemani kehrääjä ja mustapääkerttu. Merellä oli vielä isoja haahkaparvia, joissa naaraat olivat enemmistössä. Saarissa lukuisat haahkat jo hautoivat ja muutaman poikueenkin onnistuimme löytämään. Muutaman allin onnistuin löytämään haahkojen joukosta. Koskeloita näkyi molempaa lajia, ehkä tukkakoskeloita runsaammin. Meri- ja valkoposkihanhien kaakatusta kuului monin paikoin. Kyhmyjoutsenia oli monissa saarissa hautomassa. Merikotkia oli runsaasti liikkeellä. Merilokkeja näkyi silmiinpistävän paljon verrattuna Turun saaristoon.
Vastaa