Suomen jylhin saari

Vihdoin tänä kesänä minulla oli mahdollisuus muutamaa päivää pidempään melontaretkeen. Viime kesänä olin kaiholla katsonut melontakavereiden upeita kuvia Ahvenanmaan pääsaaren pohjoispuoleisesta Saggön ja Saggö ön -saarista. Sinne siis halusin suunnata matkani, kun aikaa pidempään melontaan olisi.

Liikkeelle lähdin tutusta lähtöpaikasta Kustavista, Pleikilän satamasta. Etelätuuli oli lähtöhetkenä kova, joten jäin yötä Kihdin tälle puolen.

Seuraavana aamuna tuuli oli sen aikaa maltillista, että pääsin Kihdistä vielä hyvän sään aikaan yli. Pian ylityksen jälkeen etelätuuli alkoi jo voimistua ja jouduin jatkamaan matkaa suojaisia reittejä etelään. Fiskön itäpuolella totesin vastatuuleen puskemisen jo riittävän tältä päivältä ja jäin yötä pienelle Flisörenin saarelle. Illalla ennen nukkumaanmenoa kuvasin saaren edustalla tuulessa taituroivia lokkeja ja tiiroja.

Aamulla tuuli jatkui vielä kovana, joten lähdin varovaisesti liikkeelle. Meno vastatuuleen tuntui matelemiselta ja koetin hyödyntää saarien luomaa suojaa maksimaalisella tavalla. Saarten luomia katveita hyödyntämällä pääsin lopulta Ångön saareen lounastauolle.  Meloessa koetin tarkkailla niin ukkos- kuin suppilopilviäkin, joita näytti risteilevän ukkospilvien lomassa. Kumpaakaan en olisi toivonut kohtaavani vesillä. Bredholmenilla ukkospilvet tulivat päälle ja jouduin pitämään muutaman tunnin maatauon. Sateen jälkeen sää yllättäen tyyntyi täysin, joten pystyin helposti melomaan Bärön saarelle Teilin reunassa.

Seuraava aamu valkeni pilvisenä ja kohtuullisessa lounaistuulessa, joten lähdin Teilin ylitykseen mukavassa aallokossa. Pikkasen jännitin, josko tuuli olisi koventunut, mitä ei sitten kuitenkaan tapahtunut. Hyödynsin pienten saarten ketjua suurimman selän pohjoispuolella. Maihinnousu noille saarille olisi ollut vaikeaa, koska kaikki vaikuttivat enemmän tai vähemmän lintuluodoilta.

Ensimmäisen maatauon pidin muita suuremmalla Skräckklobbenilla, jossa oli viehättävä pieni sisälampikin. Saari oli lintuluodoksi liian suuri, vaikka merikotkan siltä säikytinkin lentoon. Tauolla taivas peittyi tummista pilvistä ja sain vähän sadettakin niskaan. Iltapäivästä sää alkoi seljetä ja tuuli tyyntyä, joten loppumatka sujui kaunistuvassa illassa kohti Simsälaa. Illasta muodostui lopulta upea tyyni ja aurinkoinen ilta.

Ruokit olivat varsin hauskoja seuralaisia. Melojan nähdessään ne tulivat uteliaisuuttaan kiertämään kajakin ja melojan muutamaan kertaan, kunnes jatkoivat matkaansa. Pilkkasiipiä ja haahkoja oli saarien suojassa runsaasti. Myös merikihuja näin varastamassa muiden lintujen ruokaa.

Neljän vastatuulisen päivän jälkeen tuuli oli maltillista ja keli mitä parhain lähtiessäni jatkamaan matkaa. Örarnan saariryhmän luona jouduin tosissani etsimään väylää kivikoiden lomasta, jotten olisi joutunut palaamaan takaisin ja kiertämään saarta toiselta puolelta. Kiersin Boxöfjärdenin pohjoiskautta Saggö önille. Ensin olin menossa sen pohjoisrannalle yötä, mutta Selkämereltä vyöryi sen verta suurta maininkia, etten rohjennut lähteä sieltä etsimään suojaisaa rantautumispaikkaa. Niinpä tein leirin saaren suojaiselle puolelle lähelle paikkaa, mistä lähti ensimmäisen maailmansodan aikainen kärrypolku saaren lävitse. Kun illalla kävin saaren pohjoisreunalla, niin sieltä löytyi kuin löytyikin aivan ihanteellinen satamalahti melojalle – seuraavalla käynnillä sitten sinne.

Saggö össä vietin kaksi yötä ja niiden välisen päivän valokuvasin pohjoisrannan kallioita. Valokuvaamisen lomassa pääsin seuraamaan harmaahyljettä, joka kaikessa rauhassa sukelteli rannan tuntumassa. Itse seurasin sitä korkean mäen päältä ja vaikutti siltä, ettei se saanut minusta haju- tai näköhavaintoa. Kommelluksitta en päivästäni selvinnyt. Istuskelin jalustalla olevan kamerani vieressä, kun tuuli kaatoi sen. Ehdin ottaa jalustan jalasta kiinni ja pehmentää iskua niin, että kamera säilyi vahingoittumattomana, mutta yksi jalustan jaloista vääntyi. Varovasti käsin vääntämällä sain vinon jalan oikaistua käyttökuntoon.

Saaren kallioilta aukeni jylhimmät näkymät, mitä Suomen saaristossa olen missään nähnyt. Kalliot olivat laajoilta alueilta puuttomia, kasvittomia ja jäkälättömiä. Ilmeisestikin keväisin pohjoistuulella Suomenlahden jäät kasautuvat näille rannoille putsaten altaan kaiken kasvillisuuden. Monin paikoin kalliot nousivat myös kohtuullisen jyrkästi 15–20 metrin korkeuteen, mikä sai taas rantakallioiden kalliomännyt näyttämään kovin pieniltä. Maisemissa oli sellaista jylhyyttä, mitä olen tottunut näkemään lähinnä vain valtameren rantojen kuvissa. Rannan keskivaiheilla oli myös valtavien boulderkivien luoma louhikko, missä olisi ollut mahdollista harrastaa kiipeilyä, jos olisi ollut patja ja kengät mukana.

Ensimmäisen maailmansodan yhteydessä venäläiset linnoittivat saaren, ja sen pohjoisrannalla oli ollut tykkipatteri. Linnoitusvaihe oli jäänyt lyhyeksi ja linnoitteet olivat pian rakentamisen jälkeen räjäytetty. Alueella olikin runsaasti betonin kappaleita ja rakennelmien raunioita. Linnoituksista suojaisaan sisäpuolen satamaan kulkeva kivetty kärrypolku oli mittavin vielä ehjä rakennelma, mitä linnoituksista vielä oli jäljellä.

Paluumatkalle lähdin hyvän myötätuulen saattelemana hakien lopulta suojaa Boxön ja Boxö ön välisestä salmesta. Pidin Boxössä pitkän rantatauon, jonka aikana kävin tutustumassa saaren näköaloihin, luolaan ja linnoitusten jäänteisiin. Tässä saaressa oli ollut vielä Saggö ötäkin suuremmat linnoitukset, kunnon kivetty leveä tie ja lukuisia rakennuksia, joiden niidenkin käyttö oli jäänyt hyvin lyhyeksi. Saaren korkeimman kohdan alapuolella oli suuri ja näyttävä luola, jonne johti merkitty polku linnoitusalueelta.

Ensimmäisessä maailmansodassa Ruotsi oli miehittänyt Ahvenanmaan. Järjestänyt näytösluontoisen kansanäänestyksen liittymisestä Ruotsiin, missä vain 0,1 % ahvenanmaalaisista oli kannattanut Suomessa pysymistä. Kansainliitto oli kuitenkin asettunut sille kannalle, että Ahvenanmaa kuuluu Suomeen ja Ruotsi tyytyi tähän ratkaisuun.

Boxöstä oli lyhyt matka Hamnsundetin vierasvenesatamaan, jossa kävin täydentämässä vesivarantoja ja syömässä lounaan. Hamnsundetista jatkoin matkaa Bockholmenin hiekkasaarelle. Saaressa oli kartan mukaan pitkä hiekkasärkkä, mikä valitettavasti valokuvausmielessä oli pahasti heinittynyt. Laitoin leirin kuitenkin pystyyn paikkaan, missä oli jälkiä muidenkin leiripaikasta.

Aamulla jälleen pohjoistuuli oli navakka, minkä lykkimänä lähdin kohti Vårdön vierasvenesatamaa. Sieltä sai ilmaiseksi lainata polkupyörää, jolla pääsin kylille ruokakauppaan. Palattuani kaupasta söin vielä lounaan satamaravintolassa ennen kuin jatkoin matkaa. Jatkoin saarihyppelyä kaakon suuntaan pyrkien hakemaan saarista mahdollisimman paljon suojaa. Mosshagan jälkeen olisi ollut useamman kilometrin selkä ilman minkäänlaista suojaa kovalta pohjoistuulelta, joten päätin jäädä saaren länsilaidalle suojaisaan lahteen yötä.

Mosshagassa leirini osui ilmeisestikin metsäkauriin reviirille, koska se muutaman kerran illalla ja yöllä kävi suhteellisen lähellä mylvimässä jotain reviiri huutoa, mikä ainakin yöllä sai sydämen hyppäämään kurkkuun. Tiedä oliko kauriin ansiota, mutta tuon leiripaikan jälkeen sain poimia itsestäni useita punkkeja. Muillakin leiripaikoilla oli ollut punkkeja, mutta tässä niitä oli lukuisia. Borrelioosia en sentään saanut, olikohan syynä se, että kauriit väli-isäntinä ehkäisevät borrelioosin leviämistä.

Melontamatkallani oli matkalukemisena, kuinka ollakaan, matkakertomus melontamatkasta: Panu ja Sanna-Mari Kuntun Kaikki luodon linnut. Lukukokemuksesta hienon teki kirjoittajien tapa punoa Linkolan perheen matka, heidän oma matkansa ja ympäristön muutos yhdeksi upeaksi kudelmaksi. Aamuin ja illoin oli hienoa vetäytyä lukemaan kirjaa riippumattoon. Valitettavasti noin 100 sivua olisi tarvittu lisää, jotta kirjasta olisi riittänyt lukemista matkan loppuun. Ja sitä olisi kaivattu, kun jouduin pitämään kovaa tuulta Mosshagassa.

Tuuli ei nimittäin heikentynyt vielä seuraavanakaan päivänä, joten jouduin viettämään saaressa vielä toisenkin yön. Sitä seuraavaksi päiväksi säätiedotus lopulta lupasi tyyntyvää aamuyöstä, keskellä päivää aivan tyyntä, kunnes tuuli kääntyisi etelän kautta länteen ja navakoituisi siitä.

Päätin mahdollisuuksien mukaan ottaa tulevasta hyvästä säästä kaiken irti ja laitoin kellon herättämään ennen viittä aamulla. Ja kuudelta olin jo aamiaiseni syönyt, pakannut kajakin ja valmiina lähtöön. Vaimentunut pohjoistuuli ei leiripaikkaani osunut, mutta kauempana selällä se vielä nostatti aaltoja eilisen maininkien lisäksi. Ensimmäinen isompi selänylitys Mosshagasta Sottungan pohjoiskärjen kautta Seglingen eteläpuoliseen saaristoon meni kuitenkin jo helposti.

Lappveden kohdalla keli oli jo ennusteen mukaisesti täysin tyyntynyt ja en hakenut enää sen enempää suojaisia vesiä vaan menin suoraan selän yli parin lintuluodon kautta. Etenkin tiirat nostivat melkoisen metelin kajakin tullessa lintuluodon lähivesille. Ja siinä missä aikuiset tiirat pitivät melojaan vähän etäisyyttä, kävivät tämän kesän lapset sitä kovempaan kiinni melojaan ja syöksyilivät päälle nuoruuden innolla.

Kihtiä ylittäessäni tuuli jo kääntynyt etelään ja oli heräilemässä, joten menin sen yli heti, kun olin sen reunaan päässyt. Kihdin itäreunaa meloinkin sitten eteenpäin suunnittelemaani yöpymissaareen, jonne saavuin 8 tunnin ja 47 melontakilometrin jälkeen. Tuuli näytti olevan jo nousussa, joten olisi jatkon kannalta ollut järkevää vielä jatkaa matkaa. Matkalla en ollut juuri syönyt mitään, ehkä yhden omenan, joten päätin kuitenkin jäädä ruokailemaan ja sen jälkeen leiriytyä.

Matkalla havaitsin melko runsaasti laulujoutsenia. Aiemmin en ole nähnyt niin paljoa laulujoutsenia ihan ulkosaaristonkin alueella pesimäaikana kuin tänä vuonna. Kaikki näkemäni joutsenpoikueet oli toki kyhmyjoutsenia. Mutta näytti siltä, että laulujoutsenet hyvinkin saattoivat olla kihlapareja varaamassa pesimäpaikkaansa eikä pelkästään nuoria, jotka vaan hengailivat kaukana pesimäpaikoiltaan. Tähän saakka kaikki varmat pesimähavainnot, mitä olen kuullut ovat olleet rehevistä merenlahdista tai pieniltä reheviltä saariston sisäjärviltä, mutta nyt näyttäisi siltä, että laulujoutsen saattaisi olla rytinällä levittäytymässä koko saaristoon.

Yöllä länsituuli nousi taas kovaksi ja näytti selvältä, että Iniön aukolle ei tässä säässä yksin olisi asiaa. Säätiedotus oli myös melko pysähdyttävä: kova tuuli ja sade jatkuisi tauotta myös seuraavat neljä päivää. Viiden päivän päästä tuuli ehkä hetkeksi heikkenisi. Neljän päivän odottelu saaressa ei juurikaan houkutellut, joten päätin lähteä liikkeelle ja edetä saari kerralla tarkkaillen säätä. Tavoitteenani oli päästä Iniöön, maantien varteen, josta voisin saada kyydin autolleni.

Ensimmäinen haaste oli päästä rannasta liikkeelle. Tuuli ja aallot Kihdiltä osuivat suoraan leirisaareni rantaan. Vesille päästyäni oli heti selvää, että päivästä ei tulisi helppo. Vastatuuleen melominen olisi raskasta ja hankalaa, mutta onneksi pääilmansuuntani oli myötätuuleen. Saarihyppelynä etenin pikkuhiljaa kohti Iniötä. Matkalla pysähdyin eräälle saarella trimmaamaan liian keulapainoista kajakkiani tyhjentämällä ylimääräisä juomavesivarantoja. Saaren rakenteet kiinnittivät huomiota: saari ei ollut yleinen retkisaari, mutta ei näyttänyt kesämökkisaareltakaan. Rannassa ei ollut saunaa vaan puinen laavu. Myöhemmin paljastuikin, että se oli partiolippukuntani leirisaari, jossa en ollut koskaan sattunut käymään.

Jatkoin siitä vielä suojaisia reittejä Keistiö fjärdenin reunaan, mihin jäin odottamaan tyynempää hetkeä mennä yli, jolloin selkä ei olisi ollut vaahtopäiden kirjoma. Jonkun sadekuuron jäljiltä näytti hetken olevan hieman maltillisempaa tuulta ja päätin lähteä selän ylitykseen. Alkumatkaan jännitystä toi kajakin molemmilta puolilta tuleva eritahtinen sivumyötäinen aallokko, mikä vemputti kajakkia arvaamattomasti puolelta toiselle. Loppumatkasta yritin vältellä jyrkkään sivuaallokkoon melomista, mikä taas ohjasi mina sivuun tavoitteenani olevasta salmesta. Salmen lähestyessä aallokko kuitenkin alkoi pehmetä ja pystyin helpommin melomaan suoraan sivuaallokkoon kohti salmea. Salmeen päästyäni oli jäljellä enää lyhyehkö ja helppo melontapätkä Kannvikin lauttarantaan. Sieltä saatoin sitten lautalla mennä Kustaviin ja siitä taksilla hakemaan autoni. Autolla tulin sitten takaisin hakemaan tavarani ja kajakkini Kannvikista ja reissu haasteineen oli saatu päätökseen.