Seikkailukasvatusopintoihini on aina liittynyt retkiä, joissa on tilaisuus päästä haastamaan itseään. Nyt erikoistumisopintojen kolmostasolla se tarkoitti vaellusta, missä meloimme kolme päivää vuorovesiolosuhteissa ja neljäntenä päivänä kaivoimme kajakeistamme rinkat ja vaelsimme seuraavat kolme päivää jylhässä vuoristossa yli kilometristen huippujen lomassa.
Ekspedition vetivät Maija Pukkila ja Oscar Manguy, jotka työskentelevät amerikkalaisessa seikkailukasvatuksellista johtajakoulutusta järjestävässä yrityksessä (NOLS). Tämän ekspedition tarkoituksena oli toimia lyhyenä esimerkkinä siitä, minkälaisia heidän vetämänsä johtajakoulutuksensa ovat. Tavallisten asiakasryhmien kanssa ekspeditiot ovat kahdesta viikosta muutaman kuukauden mittaisia.
Ekspeditio lähti liikkeelle Nes Campingistä Hamarøyn kunnassa varhaisena aamuna syyskuun alussa. Varasimme reilusti aikaa varusteiden tarkastukseen ja niiden pakkaamiseen. Ohjaajat halusivat käydä ne läpi, jotta kaikilla olisi riittävästi, muttei kuitenkaan liikaakaan tavaroita. Muodostimme teltta- ja ruokaryhmät, jotka nyt alkumatkan olivat erit. Ohjaajat olivat jakaneet opiskelijaryhmämme etukäteen kolmeen ruokaryhmään, joissa me suursyömäreiksi oletetut miehet olimme eri ruokaryhmissä. Samaan telttaan eivät ryhmän naisväki meitä huolineet, joten muodostimme oman telttaryhmämme.
Kajakit pakkasimme nousuveden jo noustessa, jotta ne olisi helppo pakata kuivalla maalla, mutta liikkeelle lähdettäessä vesi olisi nostanut ne kellumaan vapaasti. Tätä tavoittelimme, mutta käytännössä kajakkeja piti siirrellä ylöspäin, etteivät olisi lähteneet karkuun liian aikaisin. Vettä pakkasimme mukaan vain sen verta mitä matkalla tarvitsisi juoda. Leiripaikat tulisivat olemaan tunturipurojen varrella.
Ohjaajat olivat varanneet kaikille ruokaryhmille kutakuinkin samanlaiset ruokakassit, joissa oli määrällisesti riittävästi ruokaa kahdeksaksi päiväksi, mutta ruokaa ei ollut suunniteltu tiettyjä reseptejä varten. Kunkin ryhmän haasteena olikin loihtia annetusta ruuasta maittavat ja maukkaat aamiaiset sekä päivälliset unohtamatta nopeasti ja helposti tehtäviä lounaita. Tehtävä ei ollut helppo erilaisten jauhopussien äärellä, mistä saimme arvailla niiden sisältöä. Pääsääntöisesti tehtävässämme onnistuimme, vaikka alkuun olikin vaikeaa hahmottaa, mitä eväistä voisi tehdä ja mihin ne riittäisivät.
Maija oli tulostanut meille vuorovesitaulukon läheisestä Skutvikin satamasta, jota tulisimme tutkimaan tarkkaan koko melontaosuuden. Tähtäsimme lähtömme liikkeelle iltapäivän siihen hetkeen, kun nousuvesi olisi korkeimmillaan, mutta virtaamassa sisään. Käytännössä pääsimme liikkeelle turhan myöhään ja selällä vesi virtasi jo poispäin, joten jouduimme kiertämään salmen suun kohtuullisen kaukaa, jottemme olisi vahingossa valuneet takaisin salmeen.
Ensimmäisenä päivänä emme meloneet kauas: vain salmen toiselle rannalle kauniiseen Storvikan lahteen. Illalla ohjelmassa oli kokkausta ja leiriytyminen. Pimeys syyskuussa tuli aikaisin ja yö oli kylmä, vaikka päivä olikin ollut aurinkoisen lämmin ja kesäisä. Illalla lieripaikan edustalla vieraili delfiinejä, jotka valitettavasti minulta jäivät näkemättä.
Aamulla keräännyimme kello seitsemän havainnoimaan säätä. Rivissä kuuntelimme luonnon ääntä, havainnoimme lämpötilaa ja tuulta sekä katselimme pilviä. Niiden perusteella suunnittelimme päivän ohjelmaa. Keli oli mitä parhain melontaan, mutta lähtö oli järkevintä tehdä nousuveden ollessa nousussa, joten jäimme aamusta odottelemaan oikeaa hetkeä.
Aamiaisen jälkeen olikin hetki ensimmäiseen opetustuokioon. Käsittelimme hyvän ohjaajan ominaisuuksia, johtajuuden rooleja ja sitä, miten eri tasoisten osallistujien osaamista pystyy vaelluksella tasoittamaan, nostamalla heikoimpien osaamista hyvällä ohjauksella ja harjoittelulla sekä antamalla vahvimmille sopivia lisähaasteita. Opetustuokion pysäytti muutaman kerran yli lentäneet pari merikotkaa.
Päivän ollessa jo suhteellisen pitkällä pakkasimme kajakit ja lähdimme liikkeelle. Yhdellä pysähdyksellä siirryimme seuraavaan leiripaikkaamme: kauniiseen lahden poukamaan, jonka perällä oli pienehkö vesiputous. Lyhyen lounastauon pidimme puolessa matkassa. Siinä ihastelimme vedenalaista maailmaa: merisiilejä ja -tähtiä. Rantaan tuli pieni makean veden virta, joka kohdatessaan suolaisen meriveden sai seoksen väreilemään jännästi.
Yöpaikan rantautumispaikka oli hankala. Jouduimme nostamaan kajakit yksitellen kalliohyllylle muutaman metrin korkeuteen liukkailla ja jyrkillä rantakallioilla. Ruuanvalmistukseen kalliohylly oli kuitenkin ihanteellinen upeine maisemineen. Illan ohjelmassa olikin perinteisen NOLS-pizzan valmistus. Pizza valmistettiin retkikeittimellä hiivalla kohotetusta taikinasta ja täytteenä kukin ryhmä sai käyttää vapaasti ruokakassinsa aineksia. Meillä siinä oli ainakin salamia, tomaattikastiketta ja runsaasti juustoa.
Aamulla odottelimme taas vuoroveden kääntymistä nousuun, joten kiirettä lähtöön ei ollut. Käytimme aamun hetket luentoihin vuorovedestä ja sen ominaisuuksista. Käsittelimme sitä, mikä määrää vuoroveden suuruuden ja ajankohdan sekä miten vuoroveden virtausnopeus määräytyy vuorovesiaallon korkeuden mukaan. Mieleeni alkoi hahmottua se kuinka monimutkaisia asioita vuorovesi ja sen dynamiikka lopulta käytännössä olivatkaan, kun siihen yhdisti maiseman maanpinnan muotoineen ja melojan. Paljon enemmän kuin vain se, että vesi rannalla nousee ja laskee. Leiripaikaltamme matkaa vuorovesitaulukon laatimispaikkaan ei ollut paljoakaan, mutta silti vuoroveden aikataulu erosi useampia tunteja taulukon ajasta ja korkeusvaihtelukin oli pienempää. Ahdas kapeikko meidän ja tuon sataman välillä aiheutti viivettä parisen tuntia ja samalla tasoitti vuoroveden vaihteluita.
Tähän päivään sisältyi etukäteen arvioiden haastavin paikka meloa: kapean salmi, jossa vuorovesivirta väärällä hetkellä olisi melojalle liian voimakas. Periaatteessa melominen olisi helpointa vuoroveden ollessa korkeimmillaan, koska silloin veden virtauksen pitäisi olla meille myötäinen. Vuoroveden nousua ei pidä kuitenkaan odottaa liikaa, jottei kapeikon molemmin puolin oleva korkeusero muodostuisi niin suureksi, että kapeikkoon muodostuisi valkoisenaan kuohuva vuorovesikoski.
Maija ja Oscar olivat jo pari päivää maalailleet tällaista mahdollisuutta ja valmistauduinkin koskimelontaan vaihtamalla uimalasit päähän ja miettimällä kummalta suunnalta kaksikkoa kannattaisi rollata. Pieneksi pettymykseksi kapeikko lopultakin oli vain maltillinen vastavirta melottavaksi. Epäselväksi jää, että olisiko virta jossain vaiheessa kääntynyt myötävirraksi, jos olisimme odottaneet vielä hetken. Ohjausvuorossa oleva ryhmä oli kuitenkin käynyt paikan tarkastamassa ja oli todennut virran olevan riittävän heikko, jotta saatoimme meloa siitä läpi.
Pian kapeikon jälkeen rantauduimme laakealle kalliorannalle pitämään taukoa, joka perusteellisen pohdinnan jälkeen piteni seuraavan yön mittaiseksi. Yksi kurssilasista voi huonosti ja seuraavan päivän kannalta ei ollut suurta merkitystä meloa muutamaa kilometriä pidemmälle. Paikka oli kaunis, mutta toiveistani huolimatta tässäkin paikassa aurinko jäi läheisten tunturien taakse. Emme siis päässeet nauttimaan auringon viime tai ensi säteistä lämmittämässä ja kuivattamassa leiriä. Illan reflektion teimme hieman leirin sivussa kauniin kalliolammen äärellä.
Seuraava päivä oli jo viimeinen melontapäivä ja suuntasimme kohti Notvann Campingiä, johon jättäisimme melontavarusteemme ja siirtyisimme ekspedition vaellusosuuteen. Lounastauon ennen varusteiden uudelleenjärjestelyä pidimme aivan upealla ja matalalla hiekkarannalla. Oli upeaa vain kahlata rantaa pitkin ja katsella kaikkea vedenalaista luontoa, mitä siinä näkyi: simpukoita, merisiilejä- ja tähtiä. Edellisenä yönä oli käynyt selväksi, että vuoroveden korkeusvaihtelu tässä kohtuullisen eristyneessä sisämeressä oli enimmilläänkin puolisen metriä, joten sen vaikutusta ei juuri tarvinnut nyt miettiä.
Notvann Campingissä järjestelimme kaikki varusteet uudestaan. Pois jäivät kajakit melontavarusteineen, paksut melontasäkit, osa ruuanvalmistusvälineistä, ylellisyysvarusteita ja kaikkea sellaista, jonka kantaminen ei tuntunut mielekkäältä. Telttaryhmät muodostimme uudestaan ja siirryimme nukkumaan ruokaryhmissämme, jolloin saatoimme luopua yhdestä neljän hengen teltasta. Ohjaajat tarkistivat kaikkien rinkkojen painon ennen lähtöä, jotta ne olisivat kohtuuden rajoissa. Ei niin yllättäen minun rinkkani taisi olla kevyin. Olinhan etukäteen siihen satsannut, sillä olin vielä epävarma omasta palautumisestani viimevuotisten hoitojen jälkeen. Saimme jättää vaatteemme kuivumaan leirintäalueen tiloihin korvauksetta, mikä oli ihan mahtavaa palvelua.
Jokainen kurssilainen vuorollaan osallistui muutaman hengen ryhmissä ohjaamaan ryhmää. Kaikkiin ohjaustuokioihin kuului lopuksi lyhyt reflektiokeskustelu ohjaajien sekä koko ryhmän kanssa. Itse pyrin antamaan muille tilaa enkä pyrkinyt erityisen aktiivisesti johtamaan ryhmää. Päätöksentekoon osallistuin toki aktiivisesti tuomalla esiin omia näkökulmiani, vaikka olin avoimesti valmis muihinkin päätöksiin. Nyt oli kuitenkin minun vuoroni asettua terävimpään päähän. Ilta oli jo pitkällä, joten siirryimme ohjauksessani noin kilometrin päähän ja kolmenkymmenen metrin korkeuteen yöpymään pienen lammen läheisyyteen.
Illan ohjelmassa ruokailun jälkeen oli telttatarkastus. Tarkastus pääsi minut lievästi yllättämään, vaikka olihan siitä meille toki etukäteen kerrottu. Tarkastuksessa jaettiin pisteitä siitä, kuinka paljon varusteet olivat epäsiististi ympäri leiriä. Normaalisti tuollainen tarkastus olisi ollut ärsyttävä, mutta Oscar piti sen niin hyvällä huumorilla höystettynä, että kenellekään ei varmasti jäänyt paha mieli. Meillä oli ruokailu vielä pahasti kesken tarkastuksen alkaessa, joten keräsimme suvereenisti eniten pisteitä. Mutta se ei ilmeisestikään tarkoittanut voittoa tässä kisassa.
Seuraavana aamuna jakaannuimme pienen leikin avulla kahdeksi itsenäiseksi vaellusryhmäksi. Päivän aikana nousimme mäntymetsän läpi koivuvyöhykkeelle ja yövyimme kalastajien tukikohdan läheisyydessä. Norjalaisen käytännön mukaan maasto oli varsin haastavaa, vaikka seurasimmekin karttaan merkittyä polkua. Etenkin Nedre Stuollovatnetin ranta oli monin paikoin jyrkkää, louhikkoista ja hidaskulkuista. Päivä tuntui siksi ihan täydeltä vaelluspäivältä, vaikka matka jäikin alle kymmeneen kilometriin. Lounaalla ryhmämme kohtasivat kauniin järven rannalla, missä merikotka kävi kaartelemassa yllämme lähietäisyydellä.
Kuten tiedettyä norjalaiset polut voivat olla varsin vaikeita löytää ja välillä saattavat olla vaikeita myös seurata. Polku täytyykin ehkä ymmärtää enemmän periaatteessa mahdollisena reittinä seurata, mikä Norjassa monin paikoin ei ole itsestään selvää. Monin paikoin kartalta on hyvin vaikeaa hahmotta, mistä ylipäätänsä on mahdollista kulkea ja mistä ei.
Seuraava päivä valkeni tihkusateisena, kuten edellisen päivän pilvien perusteella oli saattanut odottaa. Aurinko olikin paistanut koko alkumatkan pilvettömältä taivaalta, mikä on uskomatonta Norjassa. Edellispäivänä oli aamusta näkynyt ensin ohutta yläpilveä, joka pitkin päivää oli oppikirjanmukaisesti tihentynyt ja laskeutunut alaspäin: matalapaine oli tulossa ja nyt se alkoi vihmoa vettä päälle. Ei kovaa, mutta tihuttaen.
Päivän ohjelmassa oli ylittää yli puolen kilometrin korkeudessa oleva sola ja jäädä yötä Ruossavággen yläpäähän yötä, mitä pitkin seuraavana päivänä lähtisimme vaeltamaan alas. Leiripaikka oli puutonta tundraa komeiden vuorien ympäröimänä. Saavuttuamme paikalle taivaalta vihmoi sen verta vettä, että pystytimme ulkoteltan, jonka sisään kömmimme ruuan valmistukseen.
Kostuneet vaatteet ja sateen ropina saivat mielen apaattiseksi ja lähteminen ulos iltareflektioon ei oikein innostanut. Oscar haistoi tilanteen hyvin ja vetäisi isolla innolla hauskan toiminnallisen leikin, johon oli helppo heittäytyä ja apatia oli tiessään. Sen jälkeen reflektiokuin sujui hyvin.
Aamulla sade oli jo loppunut ja aurinko alkoi pilkotella pilvien välistä. Leiripaikan purossa koskikara kalasteli. Kävimme läheisen järven rannassa, minkä jälkeen lähdimme laskeutumaan norjalaista polkua takaisin meren rantaan. Polku ylitti solan pohjalla kulkevan joen, jolloin hetkeksi menetin itseni hallinnan: minulle tuli pakottava tarve kiirehtiä muiden edelle etsimään ylityskohta, koska en kestänyt epätietoisuutta siitä pääseekö joesta yli. Tiedä mistä tuokin tuli, ei kuitenkaan kovin fiksua käytöstä. Karttaan merkitystä kohdasta löytyi kuin löytyikin varsin helppo reitti joen toiselle puolelle.
Norjalainen polku osoittautui alamäkeenkin hitaaksi kulkea ja ilta oli jo melko pitkällä, kun lopulta saavuimme määränpäähämme Måsken ktiettömään kylään. Paikalliset olivat uskomattoman vieraanvaraisia ja tarjosivat meille mahdollisuuden yöpyä vanhassa kyläkoulussa. Yökoulua diskoineen en ollut aiemmin elämässäni päässyt kokeilemaan, joten sellainen piti nyt pistää pystyyn muiden opettajien innostamana.
Viimeisen päivän ohjelmassa oli paluu julkisella liikenteellä lähtöpaikkaamme. Matkaa taitettiin yhteysaluksella ja sen jälkeen neljällä eri bussilla, kunnes olimme takaisin lähtöpaikassamme. Presteidissä meillä oli useamman tunnin tauko, jolloin tarkoituksemme oli käydä ravintolassa, mutta se olikin kiinni, joten tyydyimme ostamaan kaupasta lounastarvikkeita ja syömään lounaamme kaupan edessä olevilla penkeillä.
Koko ekspedition ajan Maijan ja Oscarin ohjaustyyli oli lempeän rento. He olivat hyvin sisäistäneet sen, kuinka tärkeää on ymmärtää oman ja ryhmän agendan välinen ero. Kuinka helposti me ohjaajina etukäteen teemme tarkat ja hieman liian kunnianhimoiset tavoitteet. Niiden toteuttaminen sitten määrittää toimintaamme, ilman mahdollisuutta rauhassa aistia ja havainnoida ympäröivää luontoa.
Tällä ekspeditiolla kuten monella aiemmallakin vastaavalla on ollut jännä huomata, miten merkityksellisiä ihmissuhteita niissä muodostuu osallistujien kesken. Siellä tulee käydyksi lukemattomia hyviä keskusteluja kollegoiden ja mentoreiden kanssa. Sopivat fyysiset ja henkiset haasteet yhdistettyinä reflektioihin, missä omia kokemuksia ja tuntemuksia yhdessä puretaan, luovat sellaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta, mitä on vaikea tavoittaa missään muualla.
Kiitokset kaikille kanssakokijoille ikimuistoisesta ekspeditiosta. Matka jatkuu…
Vastaa