Reppulauttailua Kymijoella

Pääsiäisenä osallistuin Caj Koskisen reppulauttakurssille Kymijoelle. Kurssi oli suunnattu aiempaa reppulauttakokemusta omaaville, mutta pääsin kuitenkin mukaan, kun aiempaa kokemusta koskista kovalla kalustolla oli kuitenkin kertynyt. Ei olisi ollut huonoa omata vähän kokemusta lautasta, vaikka sileälläkin vedellä, ennen hyppäämistä koskeen.

Tuntuma veteen oli lautassa aika erilainen kuin kajakilla. Istuma-asento oli korkeampi ja vaikka mela olikin koskimelaani hieman pidempi, meni hetki ennen, kuin opin melomaan lapa tehokkaasti kokonaan vedessä. Alkuun melonta olikin melkoista räpistelyä. Mutta pääsin sillä sentään eteenpäin.

Ensimmäisessä pienessä ja helpossa koskentyngässä Caj päätti heti demonstroida, kuinka helppoa lautta on kipata vahingossa. Sen jälkeen aiemmat kuvitelmani supervakaasta kumilautasta, jonka kaataminen olisi lähes mahdotonta, olivat romukopassa. Vaikka lautta olikin reilusti kajakkia leveämpi, teki korkea istuma-asento tottumattomalle huteran ja hieman epävarman olon.

No siinä pienessä kosken tyngässä harjoiteltiin lossausta ja virtaan menoja ihan kuten kovallakin kalustolla n. 30 vuotta sitten. Silloin kaaduin 9 kertaa, nyt en kertaakaan, joten ehkä se kuitenkin oli hieman tukevampi.

Teimme myös pari- ja itsepelastusharjoitukset kosken alla. Itsepelastus ei minulta onnistunut, mutta kuivapuvusta huolimatta en jäänyt sitä kovin pitkästi jääkylmässä vedessä yrittämään. Cajn avustuksella sen sijaan pääsin helposti lauttani kyytiin. Ehkä täytyy toi itsepelastus ottaa harjoitteluun joskus lämpimämmän veden aikaan.

Kuovinkallio.

Seuraavaksi lähdettiinkin jo laskemaan Ahvionkoski, mikä ainakin tulvavedellä oli melko pomppuisa koski. Lautta kellui korkealla aaltojen pinnalla. Jokainen kosken aalto heitti lautan ylös ilmaan, mikä oli pelottavaa. Eihän sieltä ylhäältä yltänyt edes melalla veteen, jotta olisi saanut vedestä tukea. Kovalla kajakilla sentään yltää tuentoihin ja pitämään lavalla suuntaa. Ihmeen kaupalla (tai taidolla) pysyin kuin pysyinkin taas pystyssä.

Paluumatka Ahvionkoskelta takaisin leiripaikalle melottiin melko voimakkaaseen vastavirtaan. Siinä tuntui, että opin vihdoin melomaan lauttaa tehokkaasti eteenpäin, mikä tuntui kyllä hyödylliseltä taidolta.

Lossailua.

Seuraavana päivänä meloimme kymmenkunta kilometriä alavirtaan Pernoonkoskille, mikä kyllä eteni mukavasti. Eihän tuo tietenkään mikään retkikajakki ole, mutta kyllä melonta kevyemmin meni, kun sama matka vuosi sitten sooloavokanootilla.

Pernoolla paljastui se, mitä numerot olivatkin jo kertoneet eli joessa oli vettä enemmän kuin olen ennen nähnyt. Tekihän kova virta Torminvirrasta pelottavamman, vaikka todellisuudessa se lienee ollut helpompi kuin vähemmällä vedellä. Ekalla laskulla varsinaiset aallot menin loppujen lopuksi aika helposti, mutta lopun ristiaallokko oli perinteisesti sellaista höykytystä, missä ei oikein pysty kuin pelkäämään ja yrittämään pysyä pystyssä. Mutta kyllä me pystyssä pysyimme.

Toisessa laskussa edelläni laskenut kaatui kakkosaaltoon, joten tiesin lisätä siinä melontavoimaa ja se meni siten helposti yli ja lopussa vältinkin pahimman ristiaallokon. Kolmannessa laskussa pelko ja jännitys oli jo tasaantunut ja pystyin jo keskittymään vähän melomiseen ja pystyin kolmosaallon jälkeen aloittamaan melonnan nelosaallon taakse sivuun.

Sitten vuorossa olivatkin perinteiset vääräkosken harjoitukset virran rajoineen ja akanvirtoineen, mikä ei paljoa poikennut kovan kaluston peruskurssista. Väliportaan meloimme suoraan läpi ja se olikin varsin vauhdikkaassa kunnossa. Sittarännin meloimme lopuksi ja sekin osoittautui helpommaksi kuin päältä näytti. Nyt alkoi lauttaan löytymään tuntumaa ja sen ohjailu koskessa alkoi tuntua jo helpommalta kuin kajakin.

Siirtymä.

Viikonloppu kyllä vakuutti minut reppulautan on potentiaalista kosken laskuun. Varmaan melko pienelläkin harjoituksella sen hallinta lienee helpompaa kuin perinteisen koskikajakin. Tuntuma on erilainen, mutta kun sen löytää melonnan perusteet ovat kyllä samat riippumatta kalustosta.

Hyvä oli kurssi!