Hiihtovaellus Saimaalla

Helmikuussa edessä oli eräopasopiskelijoiden talvivaellus. Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä vaellus Merenkurkun jäille. Vielä tammikuun puolen välin sääennusteilla se vaikutti täysin mahdolliselta, kun säätiedotukset lupailivat pakkasta. Kuun vaihteessa sitten selvisi, että ennustettuja pakkasia ei olisikaan tulossa ja tuulet olivat pahasti hajottaneet jäitä suunniteltu alueelta. Niinpä jouduimme pikavauhtia muuttamaan suunnitelmia ja lopulta toteutimme vaelluksen Suur-Saimaan laajoilla selillä.

Vaellus oli itselleni ja organisaatiolleni ensimmäinen tällä konseptilla toteutettu talvivaellus, joten ennen vaellusta jouduin hankkimaan ahkioita ja bensakeittimiä koululle. Teltat saimme lainaksi. Keittimille teimme parin opiskelijan avustuksella keitinlaatikot, tuunasimme kymmenen ahkiota valmiiksi naruvetoineen, leikkasimme telttoihin koko pohjan kokoiset makuualustat ja teimme riittävästi lumikiiloja.

Seikkailukasvatuksen hengessä olin ulkoistanut suuren osan retken suunnittelusta opiskelijoilleni ja minulle jäi lähinnä kokoava rooli. Kaikille yhteisenä etukäteistehtävänä oli selvittää kohdealueen jääoloja satelliittikuvien perusteella mm. ympäristökeskuksen Tarkka-palvelussa. Siellä esimerkiksi näkyi Rastinvirran alueella olevan erittäin laaja pysyvä sula-alue, jolla olisi huomattava merkitys alueella retkeilevälle.

 

Varsinainen reittisuunnittelu oli yhden opiskelijaparin harteilla, jotka olivatkin kiitettävällä tavalla paneutuneet reitin suunnitteluun. Olihan suunnittelussa otettavana huomioon monia asioita saimaannorpan suojelualueista mahdollisiin sulapaikkoihin. Suunnitelmaan piti vielä miettiä, mistä reittiä olisi ollut mahdollista lyhentää, jos olosuhteet olisivat olleet aiottua hankalampia tai ryhmässä joku olisi uupunut.

Lopullinen reittisuunnitelma oli onnistunut. Reitillä oli vaihtelevia maisemia isoine selkineen ja kauniine saarineen. Käytännössä kiersimme laajan Kyläniemen ympäri jäitä pitkin. Hiihtokilometrejä kertyi kaikkiaan sellaiset noin 65.

Tärkeimpänä oppimistavoitteenani opiskelijoille oli saada talvivaelluksen perusarki pyörimään suomalaisten arktisten retkikuntien tapaan. Majoitteena meillä oli tunneliteltat, joita lämmitimme keitinlaatikossa olevalla bensakeittimellä. Teltat rullasimme aamulla ahkioiden päälle makuualustoineen, mistä ne taas illalla oli helppo pystyttää. Viimeistään toisen telttayön jälkeen nämä arkiset toiminnot alkoivat sujua ja talvivaelluksen arki pyöri normaaliin tapaan.

Vaikka lunta paikoin olikin melko vähän, leiripaikoissa sitä oli riittävästi telttojen pystytykseen lumikiiloilla. Toisena iltana harjoittelimme kuitenkin abalakovien tekoa siltä varalta, että jollain leiripaikalla lunta olisi ollut liian vähän lumikiilojen käyttöön.

Heti ensimmäisenä päivänä näimme railojen yhteydessä avovettä, mikä jonkin verran jännitti opiskelijoita. Kävimme läpi railojen syntymekanismia ja sitä, kuinka vähän ne loppujen lopuksi heikentävät jäätä. Tiedossa olevat sulapaikat kiersimme turvallisen matkan päästä. Rastinvirran sulan viereen jäimme ihmettelemään sitä hiekkarannan puolelta. Joku kävi vähän lähempääkin tunnustelemassa sitä jääsauvallaan. Se oli kyllä käsittämättömän suuri ja oli vaikea oikein ymmärtää miten niin iso selkä voi olla niin laajalti sula.

Iso oppimistavoite olikin myös turvallinen jäällä liikkuminen, mikä lähti liikkeelle jo ennakkotehtävänä kartoittaa mahdollisia heikon jään alueita. Vaelluksen aikana mietimme selityksiä sille, miksi sulat vuodesta toiseen muodostujat juuri niihin tiettyihin paikkoihin.

Vaelluksella harjoittelimme jääsauvan, heittoköyden ja naskalien käyttöä. Varmasti paljon jäätietoutta saavutettiin, vaikkei yhdellä retkellä olekaan mahdollista saavuttaa täyttä jäällä liikkumisen turvallisuusosaamista. Mutta näillä eväillä on varmasti mahdollista alkaa harjoitella asiaa enemmän tai vähemmän itsenäisesti.

Retken lopussa pidimme hypotermiaharjoituksen, missä yksi opiskelija kuvitteellisesti putosi jäihin. Teimme mukanamme olevista tarvikkeista hypotermiapussin potilaan rauhalliseen lämmittämiseen. Pienen opettajan tekemän painostuksen jälkeen pystytimme yhden teltoistamme ja sytyimme sinne keittimen lämmittämään sitä. Tositilanteessahan järkevintä olisi pytyttää teltta ja alkaa lämmittää sitä, mihin ei montaa minuuttia osaavalta porukalta kulu. Lämpimässä teltassa sitten vaatteiden vaihto ja lämmittely olisi kohtuullisen helppoa.

Täysiä vaelluspäiviä meillä oli kolme, joten kukin telttakunta sai suunnistaa ja vetää yhden päivän vuorollaan.

Kaksi yötä olimme paikallisessa retkeilysatamassa Taka-Ruuhon saaressa. Päivän käytimme ensisijaisesti kahden lumikammin rakentamiseen. Aamupäivän käytimme riittävän suurien lumikasojen kasaamiseen järven rantaan, mitkä sitten lopuksi tikutimme ja jätimme päiväksi kovettumaan. Odotellessamme niiden kovettumista teimme suuren mandalakuvion järven jäälle. Apuvälineenä meillä oli vain omat jalat ja yksi heittoköysi. Melko pitkällisen suunnittelun jälkeen saimme kuvon tallotuksi ja hienohan siitä tuli.

Illan suussa olikin sitten vuorossa lumikammien kaivaminen ontoiksi, mikä oli varsin lämmintä ja kosteaa puuhaa. Kaikki eivät pystyneet kaivamaan kammia samanaikaisesti, joten osa lähti saunan lämmitykseen. Saaressa oli nimittäin yllätykseksemme saunamahdollisuus. Seuraavana yönä osa opiskelijoista nukkui jo tutuksi tulleissa teltoissa, osa lumikammissa.

Säät olivat melko vaihtelevat kuten talvella yleensä. Ensimmäinen ilta ja yö olivat kirkkaita, joten lämpötila laski kymmenen pakkasasteen tienoille. Niinpä aamulla lähtiessämme liikkeelle jäät paukkuivat koko aamupäivän ja saatoimme nähdä useita tuoreita yön aikana auenneita railoja, jotka vielä olivat vain kapeita naarmuja jään pinnassa.

Parina päivänä saimme nauttia auringonpaisteesta, mikä sai sään tuntumaan lämpimältä, etenkin tuulen suojassa. Yhtenä yönä saimme lumisadetta niskaamme ja viimeisenä kokonaisena päivänä sää lämpeni suojan puolelle, mikä sai lumen tarttumaan suksiimme. Lämmin sää toi mukanaan sakean sumun tuoden lisähaasteita suunnistukseen.

 

Lunta oli aika vähän, mikä varmaankin jäätilanteen kannalta oli hyvä. Paikka paikoin jäällä oli tuskin ollenkaan lunta ja paksuimmillaankin jotain kymmenen sentin luokkaa. Saarissa olisi ollut haastavaa hiihtää lumen vähyyden vuoksi. Jäätä oli riittävästi. Kairan reiästä saattoi koko jään paksuudeksi arvioida nelisenkymmentä senttiä, josta kohvaa sellaiset viisitoista ylintä senttiä.

Luonto oli hiljainen. Paljoa ei lintuhavaintoja tullut tehdyksi. Rastinvirran sulan ääressä oli pari lokkia liian kaukana, että olisin niiden lajia saanut määritetyksi. Hienoin havainto oli viimeisenä päivänä, jolloin teeriparvi oli kokoontunut soitimelle Saimaan jäälle. Norppaa eikä muitakaan nisäkkäitä tullut nähdyksi. Nisäkkäiden jälkiä toki jäällä oli, mistä mieleenpainuvimmat olivat ilveksen jäljet.

Matkassa meillä oli pienet halvat radiopuhelimet joiden välityksellä pystyimme iltaisin ja aamuisin keskustelemaan telttojen välillä. Kahtena ensimmäisenä iltana teimme reflektion radiopuhelinten välityksellä. Lumikammileirissä oli nuotiopaikka, jonka ääreen oli kiva kokoontua keskustelemaan, joten siellä emme puhelimia käyttäneet.

Viimeiseksi illaksi kahden opiskelijan johdolla pidimme hienon reflektion, mikä piti sisällään liikunnallisen, taiteellisen ja pohdiskelevan osuuden. Liikunnallisessa osuudessa kertasimme jääturvallisuusvälineiden käytön kilpailun muodossa, mikä ei ollutkaan kilpailu. Taiteellisessa osuudessa teimme lumesta norpan, joita emme luonnossa olleet vielä havainneet ja pohdiskelevassa osuudessa mietimme kuluneen retken antia meille.

Viimeiseksi päiväksi on aina hyvä keksiä jotain ekstraa, ettei se menisi ihan vaan läpi hiihdoksi. Tällä kertaa ohjelmassa oli yksinvaellusosuus. Lähdimme viimeiselle osuudelle sen verta pitkillä väliajoilla, että jokainen sai olla omissa ajatuksissa. Samalla se mahdollisti myös saada pienimuotoisen yksin vaeltamisen kokemuksen.

Jälleen kerran takan oli hieno retki ja oppimiskokemus todella mukavien opiskelijoiden kanssa taas aiempia vähän haastavammissa olosuhteissa.