Melontatauko oli päässyt jo venähtämään kolmen kuukauden mittaiseksi, joten oli jo aikakin päästä vesille. Säätiedotus lupaili tyyntä ja aamusta sumua, joka päiväksi pitäisi hälventyä. Siis aivan ihanteelliset olosuhteet lyhyelle melontaretkelle. Niinpä sunnuntaiaamuna suuntasin tutulle hiekkarannalle Airiston reunaan.

Fiskarholmen.

Fiskarholmen.

Käytännössä kylmä meri jäähdytti ilman yläpuolellaan ja sumu oli todella sakeaa, näkyvyys oli tuskin sataa metriä enempää. Tyynellä tuulikaan ei ajanut sumuhattaroita pois veden päältä ja luvattua kirkastumista ei sitten tullutkaan. Kotimatkalla mantereen päällä sumua ei juurikaan enää ollut.

Sakea sumu teki muun liikenteen havainnoinnista käytännössä mahdotonta. Joku isompi alus oli liikkeellä töötäten sumutorveaan säännöllisin väliajoin. Kyse ei ollut kuitenkaan mistään isosta laivasta, koska pyöri samalla alueella koko aamupäivän niin, että välillä ääni kuului lähempää ja välillä kauempaa. Olisikohan ollut troolari. Itseäni ei ihan hirveästi houkuttanut ajatus aluksen ilmestyminen sumusta sadan metrin päästä esiin. Niinpä pitäydyin melomassa rannan tuntumassa ja en lähtenyt ylittämään laivaväyliä.

Navigointi sumussa oli hieman haasteellista. Sumu oli niin sakeaa, että oli käytännössä mahdotonta pitäytyä koko näköetäisyydellä rannasta. Sumun keskellä oli pakko luottaa kompassiin. Kompassisuunnat jouduin lukemaan kartalta silmämääräisesti, kun en ollut ottanut mitään välineitä mukaan.

Aivan kuten talvivaelluksillakin, suunnan pitäminen oli uskomattoman vaikeaa, kun ei ollut mitään kiintopisteitä. Laskin kajakista evän alas, jotta se luonnostaan kulkisi paremmin suoraan. Silti kompassia sai vahdata koko ajan, ettei kajakki kääntyisi liikaa sivuun. Talvivaeltajat puhuvat ns. white-out tilanteesta, mutta minulle tämä oli ensimmäinen kokemus melojana grey-out tilanteesta, missä kajakin edestä nousi tasainen harmaa seinä, mistä ei kyennyt näkemään mitään kiintopisteitä.

Sumu ja meressä kelluvat pienet jäälautat tekivät maisemasta satumaisen kaunista. Oli todella maagista lipua kajakilla noiden pienten jäälauttojen keskellä. Saaret olivat myös aika jännän näköisiä, kun ne vasta varsin lähellä alkoivat äkisti nousta sumusta esiin.

Notgrundet.

Notgrundetin männikköä.

Notgrundet.

Rautaperäistä kalliota, Notgrundet.

Notgrundet.

Notgrundet.

Jo melko pian lähtöni jälkeen rantauduin piskuiseen Fiskarholmenin saareen tavoitteenani kuvata jäälauttoja. Valokuvaamiseen ne olivat liian kaukana rannasta, mutta muutaman muun ihan kelvollisen maisemakuva sain otettua. Kuvissa sumu peitti verhoonsa kaikki lähisaarten kesämökit, mitkä normaalisti ankeuttavat muuten niin komean maiseman noilla seuduin.

Evästauon pidin Notgrundetin pikkusaaressa. Kiersin saaren rantoja pitkin ympäri etsien hyviä paikkoja onnistuneeseen maisemakuvaan. Muutaman oikeinkin hyvän sumuisen saaristomaiseman löysin. Muutama pieni lumilaikkukin oli vielä jäljellä, vaikka talvi ei nyt erityisen luminen ollut ollutkaan.

Kajakki Fiskarholmenissa.

Eläinmaailmassa kevät teki jo tuloaan. Sumun keskeltä lintuja oli helpompi havaita äänestä, kuin päästä näkemään. Meri- ja harmaalokit huutelivat. Merimetsot olivat saapuneet jo isoina parvina. Kyhmyjoutsen pariskuntia uiskenteli siellä täällä. Pieniä telkkä- ja isokoskeloporukoita oli monin paikoin. Kaksi vanhaa merikotkaa lähti rannasta lentoon meloessani siitä ohitse. Palokärki huuteli rantametsikössä.

Kevätkausi tuli siis avatuksi. Olipas se ihanaa. Ainoa meloja en ollut. Aamulla edelläni ajoi toinen meloja, joka ajoi pidemmällä johonkin toiseen lähtöpaikkaan. Palatessani takaisin rantaan oli siellä kolmas meloja lähdössä vesillä ja suppailija pyörimässä hiekkarannan tuntumassa