Kevät on melojan parasta aikaa

Maaliskuun lopulla oli tilaisuus pariin yöhön saaristossa. Säätiedotus lupaili maltillista, muttei olematonta luoteen ja koillisen välistä tuulta. Öisin oli ollut pakkasta jo jonkun aikaa ja niiden luvattiin jatkuvan, joten hain paikkaa, joka olisi suojainen pohjoisen suunnalta tuleville tuulille mutta riittävän avoin, jotta meren jäätyminen kauttaaltaan ei olisi todennäköistä.

Tammisaaren kansallispuisto vaikutti sopivalta kohteelta. Hangon suunnasta sitä olisi suhteellisen helppo lähestyä ja useimmat maihinnousurajoitukset alkaisivat vasta huhtikuussa. Suojaisimmat reitit pohjoisesta olivat vielä jäässä, joten sieltä ei kannattanut etsiä lähtöpaikkaa.

En ollut aiemmin Tammisaaren kansallispuistossa vieraillut, vaikka matka sinne ei kohtuuttoman pitkä olekaan. Samalla saatoin kartoittaa sitä, miten alue sopisi tuleville melonnan koulutusretkille. Onhan alueella mahdollista siirtyä varsin suojaisilta vesiltä avomeriolosuhteisiin hyvin pienellä matkalla.

Olin suunnitellut laskevani kajakkini veteen Lappohjan uimarannalta. Sen läheisyydessä oli yllättäen pysäköiminen kielletty ja kadunvarret olivat niin kapealti auratut, että en löytänyt mitään mahdollista paikkaa jättää autoa pariksi päiväksi. Tätä pohtiessani päätin käydä Skogbyssä lounaalla. Lounaspaikan pitäjältä kyselin mahdollista lähtöpaikkaa, jolloin hän antoi luvan lähteä rannastaan ja säilyttää autoa parkkipaikallaan muutaman päivän. Kiitokseksi tästä kävin palatessanikin heillä syömässä.

Yöpymissaareksi olin valinnut Modermagan nimisen saaren. Se oli riittävän ulkona, jotta arvelin sen eteläreunan pysyvän sulana kovemmillakin pakkasilla. Sinne pääsi kuitenkin jäätilanteen mukaan hyvinkin suojaisia reittejä. Etukäteen ajattelin, että tarvittaessa kantaisin kajakin veteen, jos sisälahti jäätyisi. Käytännössä tämä olisi ollut mahdotonta. Reitillä olisi ollut liian jyrkkiä kallioita kuljettavaksi kajakki olkapäällä ja sisäjärvi taas ei ollut riittävästi jäässä, jotta sen yli olisi päässyt kajakin kanssa.

Menomatkalla saareen näin neljä merikotkaa, telkkiä, isokoskeloita, merimetsoja, molemman lajisia joutsenia. Yksinäinen alli kävi kiertelemässä minua ja tarkastamassa, mikä oikein olin. Monien saarien rannassa näkyi jälkiä saukoista.

Meloin suojaisaan lahteen. Teltan pystytin rantaan kajakin viereen. Keittiön perustin kauniille, aurinkoiselle ja siten lämpimälle kalliotasanteelle pienen matkan päähän. Kalliotasanteen läheisyydessä oli runsaasti lumilaikkuja juomaveden sulattamiseksi. Olihan kyseessä ensimmäinen melontaretkeni, jona vesihuolto perustui veden sulattamiseen lumesta.

Ilta oli satumaisen kaunis. Eteläranta oli tyyni. Aurinko paistoi lämpimästi. Joitain poutapilviä purjehti taivaalla. Lumiset kalliot piirtyivät kauniisti tyynestä vedestä.

Leiripaikalla minulla oli piskuinen seuralainen. Punarinta tarkasti hyvin tarkkaan tekemiseni ja olemiseni. Se kävi katsomassa kajakin, kattilat ja muut ruokailuvälineet, kengätkin kun ne eivät olleet jalassa. Sormelle ei sentään tullut istumaan. Sen kuvaaminen oli vaikeaa, kun se liikkui niin vikkelästi ja usein liian lähelläkin. Kun kamerassa vilahti punaruskea laikku niin painoin nopeasti laukaisinta ja toivoin, että automaattitarkennus toimii ja rajaus on jotain sinne päin. Lopultakin aika hyvän sarjan kuvia hänestä sain parin päivän aikana. Pikkasen jäi häntä ikävä reissun jälkeen, niin luotettava seuralainen oli. Vähän kevätlaulun tynkääkin koetti viritellä, mutta kovin oli ääni vielä vaimea.

Ensimmäinen yö oli tyyni ja kirkas, mikä tarkoitti kylmää. Lounasravintolan pitäjä sanoi lämpötilan olleen aamulla ‑13°. Makuupussissa kylmyys ei tuntunut, mutta teltan edustan lahti jäätyi vahvaan jäähän. Aamulla uskoin auringon nopeasti lämmittävän ilman ja sulattavan jään, mutta pian auringonnousun jälkeen pilvet peittivät auringon. Niinpä lämpenemistä ei tullutkaan vaan sää pysyi pakkasella lähes koko päivän.

 

En katsonut järkeväksi lähteä kajakillani jäätä särkemään ja kantaminen avoveden viereen tuntui turhan työläältä. Jäin saareen kuvaamaan maisemia ja tarkkailemaan luontoa. Ei huono päätös sekään. Pilvistä satoi äärimmäisen ohut kerros lunta jään päälle, mikä teki monista maisemista poikkeuksellisen kauniita. Kun niihin vielä yhdistettiin saaren kaunis topografia, niin lähtökohdat hyviin maisemiin olivat kohdallaan. Ainoastaan pari kansallispuiston rakennelmaa oli jätetty turhan näkyvään paikkaan pilaamaan maisemaa. Etenkin puiston nimikyltti pyrki jatkuvasti olemaan panoraamakuvaajan sektorissa.

Saaressa oli runsaasti Valkohäntä- ja metsäkauriiden tuoreita jälkiä, vaikka itse eläimistä en nähnyt vilaustakaan. Hippiäisiä ja tiaisia, mukaan lukien uhanalaiset metsätiaiset eleli saaressa. Palokärki huuteli lentäessään paikasta toiseen. Merikotkat pitivät soidintaan jossain pohjoisessa ja yöllä huuhkajan huhuilu kuului kauempaa. Pieni alliparvi vietti aikaa saaren edustalla ja pääsin kuulemaan niiden soidinhuutelua. Kertaalleen havaitsin hylkeen pään nousevan ja laskevan vedestä. Molemman lajisia joutsenia, isokoskeloita ja telkkiä kävi tutkimassa lahden suuta, josko olisivat päässeet uimaan syvemmälle.

Päivän mittaan lahden jää heikkeni ja suli täyteen reikiä, muttei sulanut läheskään kauttaaltaan. Onneksi seuraava yö oli suhteellisen lämmin, joten jää ei vahvistunut kuin hieman. Aamupäivällä purettuani leirin ei sitten ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä särkemään reitti kajakilla avoveteen. Olin jo valmiiksi katsonut muutamia matalia kohtia, joissa jäät olivat ohuempia tai kokonaan sulaneita, joita hyödyntämällä pääsisi vähimmällä jään särkemisellä.

Paikka paikoin jää oli kuitenkin yllättävän vahvaa, jonka hajottaminen käsintehdyllä hiilikuitumelalla teki pahaa. Yritin hyödyntää vauhtia, mutta se tyrehtyi kyllä nopeasti jäihin. Sen sijaan kajakin kiskominen eteenpäin käsillä jään reunasta oli tehokas tapa edetä. Olisi pitänyt muistaa ottaa jäänaskalit mukaan, jos niillä olisi saanut paremmin otetta jäästä. Lopulta pääsin vastarannan sulaan, jota pitkin oli vapaa reitti avoveteen.

Olin jo edellisenä päivänä havainnut saapumisreitin kapeikoiden olevan jäässä, joten paluumatkalle lähdin ulompaa avomeren reunaa pitkin. Joitain jäätyneitä salmia jouduin kiertämään, mutta muuten pääsin lähtöpaikkaani kohtuullisen helposti pääpiirteissään samaa reittiä, mitä olin tullutkin. Navakka pohjoistuuli teki paikka paikoin etenemisestä hidasta.

Loppumatkasta pääsin vielä kuulemaan ja näkemään haahkat, mitkä tietenkin kuuluvat täydelliseen kevätretkeen.