Epäonnisen hirven onnenpotku

Pidin kesäloman ensimmäisen viikon toukokuussa ja lähdin viikoksi melomaan saaristomerelle. Kiinnostuksen kohteenani oli Houtskarin saaristo, mitä pyöräretkellämme olin katsellut yhteysaluksesta. En välittänyt ajaa monen lauttayhteyden päähän kajakki auton katolla, vaan lähdin liikkeelle Haapalan yhteysalussatamasta Rymättylästä. Se tosin merkitsi puolentoista vuorokauden melontaa meno- ja paluumatkoille. Mutta melomaanhan sitä oltiin lähdetty.

Lähtö kotoa pitkittyi, joten ensimmäisenä iltana en edennyt paljoakaan. Ihan vaan yhdelle lähimmistä mökittömistä saarista. Seuraavana päivänä edessä oli sitten pidempi päivämatka sisäsaariston läpi Houtskariin. Matkalla poikkesin lyhyesti Ahvensaaren kalkkikaivoksella, jonka rakennukset alkavat olla jo niin huonossa kunnossa, että pikkasen hirvitti käydä niissä sisällä. Illaksi jatkoin Mossala fjärdenin laidalle yötä.

Kaksi seuraavaa päivää olivat ennusteiden mukaan tuulisia, joten siirryin viereiseen, paljon suurempaan saareen seuraavaksi yöksi, missä riittäisi tekemistä ja valokuvattavaa pariksi päiväksi. Saari oli etukäteistoiveitteni mukainen kaunis, laidunnettu lehtosaari, jonka vehreitä metsämaisemia toivoin saavani kuvatuksi.

Kiinnostuin myös saaren kasveista, joiden kuvaamisessa käytin niitä välineitä, mitä minulla oli mukanani. Pääsääntöisesti käytin tavallista normaaliobjektiiviani, jolla ilman makro-ominaisuuksia ei tavattoman lähelle kasveja päässyt. Mutta pääsin kokeilemaan kasvien kuvaamista ja joitain ihan tyydyttäviä kuvia sain otetuksi.

Kasvien tunnistaminen on minulle aina ollut haasteellista. Niiden kuvaaminen kyllä edellyttäisi tunnistamista. Jonkun kuvan otin kännykällä ja lähetin opiskelijoilleni kasvikurssille tunnistettavaksi ja jonkun lähetin vaimolleni tunnistettavaksi.

Kokeilin myös edellisenä syksynä kännykkään lataamaani Plantnet-applikaatiota. Ainakin nuo muiden varmistamat kuvat se näytti tunnistavan vaikeuksitta. Kokeilin sitä laajemminkin alueen kasveihin ja yllättävän luotettavasti se tuntui kukkivia kasveja tunnistavan. Ainoastaan keto-orvokkia se ei kyennyt tunnistamaan, vaan se oli vasta kolmannella sijalla ehdotuksissa. Applikaatio lisättynä luontoportin ja wikipedian tietoihin ainakin vakuutti minut ja mahdollisti kasvien tunnistamisen varsin luotettavan tuntuisesti.

Aamulla tein elämäni erikoisimman luontohavainnon. Yöllä oli tuullut navakasti ja yksi rannan tervalepistä oli katkennut parin metrin korkeudesta. Katkenneen rungon alle oli jäänyt huono-onninen ylivuotinen hirven vasa. Ensin katsoin vasan kuolleen, mutta sitten kiinnitin huomiota sen eläviin silmiin ja huomasin sen hengittävän. Puun runko oli vain sen kaulan ympärillä siten, ettei se saanut vedettyä kaulaa sen alta pois. Oli jaloilla rimpuillut itseään irti siinä onnistumatta. Pieni karvaton laikku oli selässä, mutta muuta vauriota en nähnyt.

Käänsin puun sen päältä pois käyttämällä yhtä oksaa vipuvartena, mutta elikko ei liikahtanutkaan. Olin jo soittamassa hätäkeskukseen, että joku tulisi sen lopettamaan. Mutta ennen kuin ehdin painaa soita-nappia se nousi ja lähti juoksemaan metsään. Jonkun ajan päästä näin hirven uimassa lähisaaresta toiseen. Olikohan juuri sen hirven pakomatka jatkunut sinne.

Pikkasen jäin miettimään, mitkä sen selviämismahdollisuudet noin stressaavasta kokemuksesta mahtoivat olla. Toivotaan parasta ja tein ainakin sen mihin pystyin. Ehdin ottaa siitä yhden kuvan siltä varalta, että hätäkeskus ei minua uskoisi. Julkaisin sen somessa, minkä pohjalta muutama toimittaja oli minuun yhteydessä. Yksi yhteydenotoista päätyi lopulta lehteen.

Seuraavan päivän liikkeelle lähdettyäni pysähdyin ensimmäiseksi naapurisaareen, jossa oli metsähallituksen vene parkissa. Siellä oli töissä yksi entinen opiskelija ja yksi melontakaveri. Olivat katsoneet tuttua kajakkia salmen toiselta puolelta ja miettineet, että olenkohan vesillä. Siinä hetken vaihdoimme kuulumisia. Lähdin siitä melomaan Kihdin reunaan, minne saavuinkin sopivasti illan suussa.

Valitettavasti tähän saareen ei jäänyt paljoa aikaa tutustua, kun seuraavana aamuna lähdin aikaisin paluumatkalle. Kävin lyhyesti piipahtamassa Nåtön länsirannalla, missä olimme pyöräretkellä kuukausi aiemmin käyneet. Nåtöstä matka jatkui Perkkalaan ja sen itärantaa pohjoiseen mihin jäin yötä odottamaan tuulien tyyntymistä Jataniemenaukon ylittämiseen.

Viimeinen päivä kuluikin sitten suhteellisen helpoissa oloissa suorinta tietä Haapalan laituriin.