Lyngen jälleen kerran

Kiipeilyonnettomuus, syöpähoidot ja korona aiheuttivat minulle kolmen vuoden tauon vuorikiipeilyssä, mutta vihdoin rajat olivat auki ja kunto sellainen, että saatoin taas kuvitella lähteväni vuorille. Fyysinen kunto ei toki ollut sitä, mitä se kolme vuotta sitten oli ollut. Taukoja jouduin pyytämään aiempaa enemmän, mutta kohtuullisesti kykenin vielä kiipeämään jyrkkää lunta ylös.

Ryhmämme oli sama kuin aiempina vuosina. Puntaroimme eri vaihtoehtoja kiipeilykohteeksi, mutta lopulta päädyimme jatkamaan siitä, mihin kolme vuotta sitten jäimme. Olimme silloin yöpyneet kuvankauniin Forrholtvatnetin rannalla ja yrittäneet kiivetä siitä käsin lähimmille vuorille. Silloin runsas uusi lumi ja lumivyöryvaara olivat estäneet huiputusyritysten onnistumisen.

Lähestymiset Norjassa eivät koskaan ole helppoja. Niin ei ollut nytkään, vaikka reitin olisi pitänyt olla meille tuttu. Ilta oli jo suhteellisen pitkällä, kun olimme saaneet rinkat valmiiksi. Kiipeilyvälineet ja viikon ruuat tekivät rinkat painaviksi. Edessä oli pari kilometriä helppoa rantapolkua ja sen jälkeen kaksi sataa nousumetriä poluttomassa norjalaisessa pusikossa ja kivikossa. Polulta järven rannasta lähdimme nousemaan liikaa vasempaan ja jouduimme siksi tulemaan valtavan jäätikön jättämän vaikeakulkuisen louhikon yli.

Perillä päästyämme olimme jo aika väsyneitä. Siellä meitä kuitenkin odotti tuttu satumaisen kaunis leiripaikka pienen lammen rannalla. Tällä retkellä kaakkuriperhe ja kalalokit pitäisivät meille seuraa leirissä.

Treenipäivä

Pitkä tauko vuorikiipeilyssä ja jäätiköllä liikkumisessa tarkoitti sitä, että ensimmäinen päivä oli syytä käyttää treenaamiseen. Kiipesimme siis Trollbreenille harjoittelemaan ja samalla teimme tiedustelua reitistä seuraavan kiipeilypäivän varalle. Trollbreenillä harjoittelimme ankkuripisteen tekemistä, taljan rakentamista ja toimintaa railoon putoamisen varalta.

Siinä treenaillessa meitä vastaan tuli alkuasukas, joka kehaisi käyneensä lähivuoren huipulla. Hiihteli siinä menemään jyrkkää jäätikköä alamäkeen pelkillä kengillään. Ainoina kiipeilyvarusteina sillä oli puusta veistetyt jäähakut käsissään. Norskit todella ovat ihan oma rotunsa luonnossa liikkujina.

Paluumatkalla jätimme kiipeilyvarusteemme talteen erääseen kivenkoloon seuraavaa päivää varten, jotta säästyisimme niiden kantamiselta ensimmäiset 400 nousumetriä jyrkkää turvetta ja kivikkoa. Pitkään mietimme haluammeko jo tässä vaiheessa lukita seuraavan päivän tekemisen, mutta lopulta päädyimme pitämään mahdollista voimien säästämistä tärkeämpänä.

Store Jægervasstinden (esihuippu n. 1528 m)

Edellisen reissun viimeisenä päivänä otimme pakit juuri Store Jægervasstindeniltä, joten se oli mitä luontevin vuori aloittaa huiputusyritykset. Lähdimme vuorelle samalla suunnitelmalla, kuin neljä vuotta aiemmin.

Aamulla ensimmäiseksi oli edessä jyrkkä kivikkoinen ja hieman liukas lähestyminen paikkaan mihin edellisenä päivänä olimme jättäneet varusteemme. Pikkuriikkisen helpommalla pääsimme, kun ei tarvinnut kaikkia kamoja kantaa edestakaisin. Siinä täydensimme vielä vesivarantojamme ja sen jälkeen aloitimme kapuamisen jäätikön reunaan.

Kahdeksan sadan metrin korkeudessa alkoi jäätikkö, jonka reunassa muodostimme köysistön. Jatkoimme kapuamista jäätikköä yhä ylemmäs. Jäätikön yläreunassa oli nähtävissä selvä reunarailo, mikä oli syntynyt alaspäin valuvan jäätikön ja kiinteän rinteessä paikallaan pysyvän lumen välille. Pääsimme kiertämään reunarailon ympäri ja jatkoimme jyrkkää sekä kapeaa lumikurua ylös vajaan 1400 metrin korkeuteen.

Lumen päättyessä oli edessä taiteilu lumelta kalliolle. Seinät lumen ympärillä olivat jyrkkiä, mutta aikamme etsittyämme reitti harjanteelle löytyi. Muutaman kalliovarmistuksen se kuitenkin vaati. Harjanne oli jyrkkää kivikkoa, joka ei ollut erityisen vaikeaa kulkea, mutta varovainen sai olla.

Yhdentoista tunnin kapuamisen jälkeen päädyimme tasaisella kalliohyllylle, josta saatoimme tarkastella jäljellä olevaa reittiä. Kuten tavallista edessä olisi useampi esihuippu ennen varsinaista päähuippua. Lähimmälle esihuipulle olisi kohtuullisen helppo nousta, mutta sen jälkeen olisi muutaman kymmenen metrin jyrkkäreunainen kuru alas ja ylös. Ensimmäisen sivuhuipun rinteet olivat niin jyrkät, että kierto rinteen sivusta suoraan satulaan ei tulisi kyseeseen. Kurun jälkeen loppuharjanne olisi tasaisempaa, mutta kyllä siinäkin omat haasteensa olisi kolmen sivuhuipun myötä. Itselleni alkoi tässä vaiheessa olla aika selvää, että päähuipun huiputus ei olisi mahdollista. Ensimmäiselle sivuhuipulle halusin kuitenkin päästä.

Jatkoimme nousua ensimmäiselle sivuhuipulle. Siellä pidimme tauon ja tarkastelimme mahdollista jatkoa. Laskeutuminen edessä olevaan satulaan ei olisi turvallista pelkästään kiipeämällä, pitäisi laskeutua köydellä. Tarkastelimme aiempien kiipeilijöiden virityksiä, jotka eivät suuresti luottamusta herättäneet. Lisäksi idästä näytti lähestyvän tummia sadepilviä.

Pojat vielä harkitsivat jatkamista, joten oli minun nostettava kylmät faktat esiin. Olimme olleet liikkeellä 12 tuntia, matka alas kestäisi vähintään 6 tuntia, sää oli kääntymässä huonommaksi ja lounaan olimme syöneet hyvän aikaa sitten. Meillä ei ollut paljoa evästä ja juomaa mukana, vettä huipun tuntumasta tuskin saisi. Huiputus kestäisi parhaassakin tapauksessa neljä tuntia edestakaisin. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä takaisin. Sinänsä harmi. Jos olisimme varautuneet yöpymään matkalla, olisimme voineet hyvinkin huiputtaa paikan ja palata yöksi paikkaan, mistä saisi vettä. Teknisesti huiputus ei näyttänyt mahdottomalta, meiltä oli vain aika loppumassa.

Pidimme sivuhuipulla kuitenkin kunnon tauon. Maisema oli satumaisen kaunis. Keskiyön aurinko oli matalimmillaan ja värjäsi pohjoisen vuonon oranssin sävyihin. Synkät sadepilvet värjäsivät muun maiseman sinisellään. Etualan maisemaa hallitsivat teräväpiirteiset vuoret ja niiden väliset jäätiköt. Sivuhuippu selvästikin ansaitsi vuoritervehdyksensä ennen, kuin lähdimme palaamaan samaa reittiä leiriin.

Paluu sujui kommelluksitta hyödyntäen aiempaa uraa alaspäin. Yhtään ei kuitenkaan saatu ilmaiseksi. Lumi alaskin päin oli niin jyrkkää, että piti jarrutella. Aikaa kului aika tarkkaan arvioitu kuusi tuntia. Viimeisen tunnin taivallus oli jo varsin väsynyttä laahustamista. Lopultakin aamiaisaikaan olimme leirissä ja saatoimme aloittaa päivällisen valmistamisen ja painua lopultakin nukkumaan. Seuraava päivä menikin sitten leirissä lepäillessä voimia keräillen.

Matkaa kertyi 4 km suuntaansa sekä noin 1300 korkeusmetriä. Aikaa kului noin 18 tuntia. Jäimme loppujen lopuksi noin 15 nousumetriä Store Jægervasstindenin päähuipusta (1543 m).

Stortinden (1512 m)

Lepopäivänä mietimme paljon vaihtoehtoja vuorista, minne suuntaisimme seuraavaksi. Nyt tavoitteenamme oli jäädä yötä matkalle, joten hieman hankalampaankin huiputukseen pitäisi olla aikaa. Erilaisten vaihtoehtojen jälkeen päädyimme Stortindeniin (Gárjelgáisi).

Parhaaksi reitiksi arvioimme reitin, joka nousisi päähuipun luoteispuolella olevaan satulaan erittäin jyrkkää lumikurua, jota olimme tarkastelleet Store Jægervasstindeniltä. Huiputuksen voisi tehdä satulasta nousevaa harjannetta pitkin tai sen vasemmalla puolella ollutta laajaa lumilaikkua pitkin. Topo ei tuntenut tätä reittiä, kuin loppuharjanteen osalta, mutta havaintojemme perusteella uskoimme reitin olevan helpoin reitti huipulle.

Ensimmäiseksi edessä oli jyrkkä turverinne Forrholtbreenille. Tuosta rinteestä en viimeksikään pitänyt. Siinä on vaikea saada kengillä pitoa ja jalat helposti lipsuvat alaspäin, vaikken koskaan lähtenytkään liukuun. Kuitenkin koko ajan oli pieni pelko siitä, että jalkojen pito pettäisi ja lähtisi liukumaan laaksoon.

Forrholtbreenillä oli reilu kilometri helppoa tallustelua kohti jyrkkää kurua. Köysistön perustimme, kun siirryimme lumelle, vaikken ollutkaan varma siitä, oliko reitillämme enää laisinkaan varsinaista jäätikköä vai oliko ilmaston muutos sulattanut sen pelkäksi lumen viipymäksi.

Luminen kuru olikin jyrkkä. Reitti nousi puolen kilometrin matkalla puoli kilometriä ylös. Vaikkei 45 astetta kuulostaisikaan hirveän jyrkältä, niin paikan päällä se näytti ja tuntui erittäin jyrkältä. Lumelle tipahtanut kivi saavutti hetkessä käsittämättömän kovan vauhdin. Oli selvää, että siinä rinteessä pyllymäki olisi koitunut kuolemaksi. Onneksi köysi ja hakku tarjoaisivat apuaan, jos joku vahingossa horjahtaisi. Rinteessä ei olisi ollut myöskään mahdollista kiivetä toisen köysistön perässä, koska heidän tiputtamansa pienetkin kivet olisivat olleet todellinen vaaratekijä.

Viiden tunnin kapuamisen jälkeen saavutimme lopulta n. 1300 metrin korkeudessa olevan satulan, josta olisi vielä noin 200 korkeusmetriä huipulle. Harjanne tarjoaisi enemmän hauskuutta kiipeilyn muodossa, kun taas vasemmalta kiertäen voisi hyödyntää helpompaa lunta. Päätimme valita hauskuuden.

Harjannekiipeily ei ole koskaan ollut meille erityisen nopeaa, joten tuossa viimeisessä parissa sadassa metrissä aikaa vierähti vielä neljä tuntia, kunnes olimme huipulla. Harjanne ei ollut suoraviivaista nousua vaan välillä jouduimme palaamaan alaspäin ja nousemaan uudestaan ylöspäin. Koko ajan oli yritettävä etsiä kulkukelpoista reittiä ylöspäin, missä olisi mahdollisimman vähän irtokiviä. Ville veti köysistöä. Hankalimpiin paikkoihin piti viritellä kalliovarmistuksia, joita köysistön viimeinen eli minä irrottelin ja keräsin valjaisiini.

Lopulta saavutimme huipun yön pimeimpinä hetkinä, jotka täällä pohjoisessa eivät kuitenkaan olleet kovinkaan pimeitä. Aikaa huipulle kiipeämiseen oli kulunut kaiken kaikkiaan 13 tuntia. Otimme pakollisen selfien ja kajautimme saksalaisen vuoritervehdyksen vuorelle. Tunsin huiputuksesta aitoa onnistumisen iloa. Vaikka olimme käyneet monissa hienoissa paikoissa huipujen tuntumassa, oli tämä ensimmäinen onnistunut huiputuksemme vuoden 2018 Jiehkkevárrin jälkeen.

Kauaa emme huipun kaltevalla pinnalla olleet vaan laskeudumme hieman alaspäin etsimään paikkaa yöpymiselle. Kymmeneen tuntiin emme olleet kelvollista leiripaikkaa nähnyt, joten hirveän kronkeli ei sopinut olla. Aivan huipun alapuolella ’lakijäätikön’ vieressä oli sen verta tasaista, että siihen saattoi leirin perustaa. Juomaveden saatoimme sulattaa lumesta.

Oma bivy-paikkani oli vain 1,5 m päässä kallion reunasta, minkä takana maasto tippui reilut puoli kilometriä alla olevalle jäätikölle. Siksi puin itselleni yöksi valjaat ja kiinnitin köyden, jotka rajoittivat liikkumiseni viiden metrin ympyrään, joka ei ulottunut aivan kallion reunaan. En ollutkaan ennen yöpynyt kiipeilyvaljaat päälläni, joten oli ihan hauska kokea sekin. Pojilla nukkumapaikat olivat sen verta kauempana reunasta, että he eivät nähneet tarpeelliseksi kiinnittää itseään.

Aamulla herätessämme pilvet olivat matalalla. Suurimmaksi osaksi olimme pilvessä, joten näkyvyyskin oli olematon. Kun tuulenvire luuttusi maiseman, saattoi nähdä, että olimme alempana olevan tiiviimmän pilvikerroksen yläpuolella. Olen aina unelmoinut kiipeämisestä pilvien yläpuolelle ja nyt se toteutui.

Paluumatkalla pyrimme käyttämään lakijäätikköä hyväksi nopeaan ja helppoon laskeutumiseen. Lakijäätiköltä vaan ei päässyt suoraan satulassa ja jyrkässä kurussa olleelle lumelle vaan jouduimme toista sataa metriä kiipeämään kalliota alas. Ehkä hieman yllättäen alas kiipeäminen on usein jopa ylös menoa hankalampaa. Jalkaotteita ja reittiä on vaikeampi nähdä, jolloin meno on kömpelömpää. Jännitystä lisäsi, kun vahingossa potkaisi irtokiven alas ja näki, kuinka nopeasti se kiihdytti vauhtiaan jyrkässä alamäessä.

Lopussa ajauduimme paikkaan, mistä ei ollut helppoa tietä alas. Ylhäältä valuva vesi teki mahdollisista reiteistä liian liukkaita. Ehdotuksestani päätimme laskeutua paikan ohi köydellä, sillä koin sen turvallisimmaksi vaihtoehdoksi. Poikia vähän jännitti, mutta sain heidät ylipuhuttua, kun lupasin tulla viimeisenä, jolloin heidän laskeutuessaan laskeutumispiste oli varmistettu kalliovarmistuksilla. Itse jouduin laskeutumaan pelkästään halkeamaan kiilautuneen irtokiven varassa. Toki kiven kestävyys oli silloin varmistettu jo kahden kiipeilijän toimesta. Näin teimme ja pääsimme jo seuraavan lumen tuntumaan.

Lumelle päästyämme edessä oli puolikilometriä hyvin jyrkkää lunta alaspäin. On niitä joskus helpompiakin alamäkiä kävelty kuin tämä. Ainakin itse jouduin itseäni hieman psyykkaamaan, ettei korkeanpaikan kammo olisi ottanut valtaa. Lumi oli liian jyrkkää käveltäväksi suoraan alaspäin, joten alaskin päin jouduimme kävelemään siksakkia. Lumirännin jälkeen loppu olikin helppoa vaellusta leiriin. Paluumatka otti aikaa kymmenisen tuntia. Yleensä paluu kestää noin puolet menomatkasta, joten selvästikin se nyt oli ollut normaalia vaativampi.

Matkaa kertyi 3,5 km suuntaansa sekä noin 1300 korkeusmetriä. Aikaa kului yhteensä noin 23 tuntia. Puolentoistareissun tauon jälkeen vihdoin saavutimme vuoren, tällä kertaa Stortindenin, päähuipun.

Kahden raskaan kiipeilypäivän jälkeen edessä oli lepopäivä, milloin mietimme mitä tekisimme mahdollisesti viimeisenä päivänä. Kahden viimeisen päivän sää oli säätiedotusten vastaisesti sumuinen sekä heikosti tihkusateinen. Joitain vierailukohteita mietimme, mutta lopulta matka takaisin autolle vei ajan ja voimat eikä sääkään houkuttanut, joten menimme leiristä suoraan Magic Mountain Lodgeen.

Mikä saa kiipeämään puolentoistakilometrin korkeuteen? Töissä yksi työkavereista ihmetteli, mikä saa minut kiipeämään Norjan vuorille, yöpymään kuilun partaalla parin metrin päästä puolen kilometrin pudotuksesta alas.

Kaipa minulla on ollut unelma kehittää taitojani siihen, että pystyn liikkumaan kaikkialla Suomessa ja myöhemmin Pohjolassa kaikkina vuodenaikoina. Viimeisiä ympäristöjä, joihin olen aktiivisesti laajentanut reviiriäni viime vuosikymmenenä ovat olleet meren saaristo ja vuoristot jäätiköineen. Olen onnellinen siitä, että pystyn liikkumaan noissakin ympäristöistä. Niin ja nämä maisemat. Vuoristossa maisema muuttuu aivan toisenlaiseksi muutaman kilometrin matkalla, kun nousee alhaalta ylös.