Etelä-Suomen suurin erämaa

Minulla on jo pitkään ollut unelmana tehdä hiihtovaellus Naantalista Maarianhaminaan. Viimeksi se olisi ollut mahdollista kuusi vuotta sitten maaliskuussa 2018. Tuolloin meri jäätyi melko lyhyessä ajassa ja yllättäen helmikuun lopussa. Töiden puolesta en silloin ollut vapaalla ja en vielä täysin ymmärtänyt kuinka ainutkertainen mahdollisuus oli, että olisin ottanut palkatonta virkavapaata sitä varten.

Kun tänä vuonna meri tammikuun alkupuolella kovissa pakkasissa jäätyi, näytti siltä, että nyt unelmasta saattaisi tulla totta. Niinpä päätimme Otson kanssa lähteä suunnittelemaan vaellusta Ahvenanmaalle. Tammikuun lopun lämpimillä keleillä Teili Simskälan koillispuolella jo hetkeksi aukesi ja olin jo luopumassa suunnitelmasta. Pakkaset kuitenkin palasivat kahdeksi viikoksi, sula-alue jäätyi heti uudestaan ja saatoimme lähteä toteuttamaan suunnitelmaamme.

Alkuperäisen reittisuunnitelman suurin hankaluus olisi talviliikennöitävä rahtialusten käyttämä väylä Isokarilta Airistolle. Se tarvitsisi tavalla tai toisella ylittää. Väylän ylitys hiihtämällä vaatisi kovia pakkasia ja riittävästi aikaa jäätyä laivan mentyä. Reitin kannalta helpoin paikka ylitykselle olisi Kustavissa, mutta siellä väyläalue talvella levennee turhan suureksi. Etelämpänä väylä on kapeampi, mutta siellä Iniön ja Houtskarin yhteysalusliikenne muodostaa toisen, toki pienemmän, ongelman. Yhteysaluskyydillä väylien ylitys tietysti onnistuisi, mutta se rikkoisi yhtenäisen vaelluksen idean.

Hiihtovaellusviikon säät olivat lopulta sen verta lämpimät, että liikennöityjen väylien jäätyminen olisi ollut hyvin epävarmaa. Reitin suunnittelimme siksi sen mukaan, että matkalla ei olisi yhtään liikennöityä laivaväylää. Houtskarista lähtemällä pääsisi ruotsinlaivaliikenteen pohjoispuolelle ja olisi mahdollista ohittaa yhteysalusten reitit lännestä. Iniöstä lähtemällä olisi ylitettävänä ollut yksi yhteysalusväylä, missä liikennettä oli kerran viikossa.

Lähtöpaikaksi valitsimme Houtskarin lauttasataman Kittuisissa ja siitä lähdimme kiertämään Houtskarin eteläpuolelta ympäri. Siitä jatkoimme melko suoraan luoteeseen aivan Ahvenanmaan pohjoiseen saaristoon. Ahvenanmaan pohjoisen yhteysalusreitin ohitimme Torsholmassa, jossa hiihdimme pengertien silta-aukosta ali. Porsskär toimi reitin kääntöpisteenä, minkä jälkeen matka jatkui lounaaseen kohti Simskälaa, jonka kiersimme pohjoiskautta ympäri ja siitä suoraan etelään Bomarsundin linnanraunioille. Emme nähneet järkevänä jatkaa reittiä Maarianhaminaan saakka, kun emme päässeet lähtemään Naantalistakaan.

Retken logistiikka oli yksinkertainen: Lauantaina aamubussilla Houtskariin ja siitä jäälle. Paluu sunnuntaina bussilla Maarianhaminan satamaan ja siitä autolautalla Turkuun. Kyydin tarvitsimme pelkästään menopäivän aamulla Linja-autoasemalle ja paluupäivän illalla Turun satamasta kotiin. Bomarsundissa meille sitten selvisikin, että bussimme ei kuljekaan sunnuntaisin vaan jouduimme turvautumaan taksiin. Taksikuski hieman ihmetteli meidän suksia ja ahkioita ja oli yllättynyt kuullessaan, mistä olimme lähteneet hiihtämään. Autolautallakin oli oma operaationsa saada ahkiot laivaan ja laivasta pois, mutta henkilökunta kyllä suhtautui meihin hyvin auttavaisesti.

Jäätilannetta tarkkailimme Ympäristökeskuksen Tarkka-palvelusta, missä pääsee selaamaan ajantasaisia satelliittikuvia. Parhaiten jäät pystyy hahmottamaan väärävärikuvasta, mistä on helppo nähdä kirkaskin jää ja jäässä olevat railot. Tärkeimpänä etukäteisinformaationa oli helmikuun alun tilanne, mistä saatoimme nähdä alueet, jotka olivat olleet sulia helmikuun alun lämpimissä säissä. Niissä samoissa paikoissa jää nyt olisi ohuinta ja sään mahdollisesti lämmetessä uudestaan se todennäköisesti ensimmäisenä sulaisi noista samoista kohdista. Lisäksi kuvista on helppo havaita laivojen tekemät väylät sekä ahtojääalueet, missä ahkion kanssa hiihtely saattaisi olla vaikeampaa.

Jääturvallisuusvarustuksen olimme lainanneet retkiluistelusta kelluttavaa reppua lukuun ottamatta. Tärkeimpänä oli tietysti jääsauva. Käytännössä hiihdin koko matkan jääsauva toisessa kädessä, jolla saatoin tunnustella jään vahvuutta paikoissa, joissa jään ulkonäkö muuttui, satelliittikuvien tai havaintojen perusteella saattoi olettaa oleva heikompaa jäätä. Kaulalla oli naskalit ja ahkion päällä heittoköysi.

Sukset pienentävät jäihin putoamisen riskiä, koska levittävät hiihtäjän painon laajemmalle alueelle. Jos jäihin kuitenkin sukset jalassa putoaa, on sieltä pelastautuminen kuitenkin hyvin hankalaa. Siksi käytimme jään paksuuden arvioinnissa samaa turvarajaa kuin luistellessakin eli viittä senttiä.

Retken toteutimme hiihtolomaviikolla, vaikka jälkeenpäin ajatellen edellinen viikko olisi ollut säiden puolesta talven paras. Edellisellä viikolla pakkasta olisi riittänyt, mutta nyt lähtöä edeltävänä päivänä satoi rankasti vettä, mikä sulatti kaiken lumen ja toi jään päälle paikoin paksun vesikerroksen. Olisin odottanut veden suhteellisen nopeasti valuvan jään alle jostain aukosta, mutta se säilyikin riesanamme koko viikon.

Lähtiessämme liikkeelle lämpötila oli jo aavistuksen pakkasella ja kuiville paikoille jäälle oli satanut ohut lumi. Tuuli kovaa pohjoisesta, joten haimme suojaa saarten eteläpuolelta. Jossain Houtskarin eteläpuolella kova tuuli työnsi Otson ahkion avoimeen railoon ja uitti vettä ahkion ja varustesäkin väliin. Onneksi kaikki varusteet olivat hyvin suojassa vedeltä. Päivän kuluessa tuuli ja pakkanen jäädyttivät jään pinnan ja kuivat paikat alkoivat kovettua.

Etukäteen tiedossa oli, että Houtskarin eteläpuolella saattaa olla muutamia sulapaikkoja ja heikkoja jäitä Sulapaikoissa näimmekin Kyhmyjoutsenia, isokoskeloita ja sinisorsia. Korpit olivat jo liikkeellä ja merikotkat ovat nykyään jo jokapäiväisiä havaintoja. Leiripaikan ympäristössä huuteli palokärki.

Leirin teimme Fiskön eteläpuolelle suojaisan lahden perukalle. Lunta ei juurikaan ollut, joten jouduimme pystyttämään teltan abalakoveilla. Juomavettäkään ei tarvinnut lumesta sulattaa vaan rannalla oli pieni puro, jossa eilinen sadevesi virtasi.

Ilta ja yö olivat kirkkaat ja pakkasta oli muutama aste. Ne yhdistettynä illan tuuleen kovettivat jään pinnan ja paikkoihin, missä vettä oli paksulti jään päällä, syntyi parin sentin jää, joka juuri kantoi hiihtäjän. Paikoissa, missä vettä oli runsaammin kaksoisjäiden välissä, jännitti hiihtää, mutta varovaisella hiihdolla jää kesti, vaikka ritisikin uhkaavasti. Koko seuraavan päivän aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja olosuhteet olivat mitä parhaimmat. Suksien suomupohjat vain lauloivat häiritsevästi röpöläisellä jäällä.

Kiersimme Fiskön itäkautta ympäri, kun länsipuoli näytti olevan ajojäiden vallassa. Saarten välissä oli laajalti sulaa, mutta rantajäitä pitkin pääsi saariketjun toiselle puolelle.

Jäältä löysimme kuolleen kyhmyjoutsenen jäänteet. Ilmeisestikin kova jäätalvi oli johtanut monien joutsenten kuolemaan, jotka merikotkat sitten käyvät syömässä jäältä. Yksinäinen merilokki lensi päivällä ylitsemme tuoden tuulahduksen lähestyvästä keväästä.

Ihmisten suhteen päivä oli hiljainen. Isojen lentokoneiden savuvanat häiritsivät kuvaamista ja yksi pienkone lensi kertaalleen ohitsemme. Täydellisen tyynessä säässä leiripaikalla saattoi kuulla yhteysaluksen äänet sen osuessa Torsholman laituriin kahdeksan kilometrin päässä.

Seuraavaksi päiväksi oli tiedossa etelätuulta, joten pystytimme leirin Immaskärin pohjoisreunaan. Leiripaikalla olimme hyvissä ajoin, joten kiertelimme saaren ympäristössä kuvaamassa ennen yöpuulle menoa. Jää oli liukasta, joten kaaduin kamerani ja jalustani päälle. Kamera selvisi rytäkästä vahingoittumatta, mutta jalustan jalat vääntyivät ja yksi meni poikki. Niinpä loppureissun jouduin kuvaamaan ilman jalustaa, mikä valitettavasti näkyy kuvien laadussa.

Leiripaikalle kuului merikotkien soidinhuutelua lähialueelta ja rannoilla kierteli lukuisia saukon jälkiä. Yöllä Otso kuuli saukon ääntelyä telttaan.

Seuraavana päivänä ensi töiksemme lähdimme tutustumaan läheisen Vitörenin design-saunaan. August Almqvist Jansson on suunnitellut saarelle yleisen saunan osana diplomityötään Lundin yliopistoon. Sauna on valmistunut vuonna 2018 ja on yleisön vapaasti käytettävissä. Omat puut ja vesi pitää kuitenkin olla mukana. Niitä meillä ei ollut, joten saunomisen jätimme tällä kertaa väliin.

Jatkoimme siitä matkaa Kihdin ylitse vältellen Vitörenin luoteispuolella ollutta heikomman jään aluetta. Kihdin keskellä, kutakuinkin maakuntarajan kohdalla, kulki iso railo, mikä näkyi satelliittikuvissakin hyvin. Railon ylityksessä ei ollut ongelmia, vaikka sulaa vettäkin siinä oli.

Päästyämme Ahvenanmaan puolelle alkoi sataa lunta, mikä vaimensi suksien äänen ja teki hiihtämisestä luontevampaa. Jo kaukaa aloin katsoa jäällä olevaa tummaa pistettä, jossa pystyin erottamaan pientä liikettä. Ensin ajattelin siinä olevan merikotkapariskunnan, mutta lähempänä se alkoi hahmottua metsäkauriiksi, joka oli lähtenyt liukkaille jäille eikä enää päässyt ylös. Siinä samassa paikalle saapuikin jo merikotka, joka laskeutui jonkun metrin päähän sitä katselemaan. Kauris siinä uhitteli kotkalle. Meidän lähestyessä merikotka siirtyi sivummalle ja kauris pyrki pakenemaan meitä.

En halunnut jättää sitä hiljalleen kuolemaan jäälle, joten otin sauvat pois käsistäni. Kaappasin kauriin syliini ja kannoin sen lähimmän saaren rantaan. Ihan hirveästi se ei pyristellyt sylissäni, mutta kovalla karjunnalla yritti pelästyttää minut, jotta olisin päästänyt sen vapaaksi. Rantaan päästyään muutamalla loikalla kauris juoksi metsikön peittoon, mutta toivottavasti ei lähtenyt saaren toiselta laidalta uudestaan jäälle.

Torsholman kylän kohdalla alitimme yhteysaluslaituriin vievän tien silta-aukon kohdalta. Sillan kohdalla ei suurta sulaa ollut, mutta sillan alus oli sula. Sen sivuutimme rantaan jäätyneiden jäiden kautta toivoen, että ahkio ei luisuisi veteen. Torsholman kylärannassa näimme myös ensimmäisen ihmisen: kalastaja oli verkoilla.

Yöksi halusimme kauemmas asutusta alueesta. Brändön kiinteä ja kesäasutus keskittyi autotien päässä oleviin saariin ja kauaa ei tarvinnut hiihtää, kun merkkejä ihmisestä ei enää nähnyt. Yöksi menimme hieman alkuperäistä suunnitelmaa pidemmälle: Trollskärin pohjoiskärkeen.

Seuraava päivä valkeni sumuisena nollakelissä. Lumi- ja vesisade olivat tauonneet. Lumi ei vielä sulanut, mutta edellispäivästä viisastuneena vedimme aamulla luistovoidetta suksien pohjiin. Sumussa jouduimme turvautumaan kompassiin selillä, kun kaukaisia kohdesaaria ei pystynyt harmaudesta erottamaan.

Teimme lenkin Porsskärin kautta, koska minua kiinnosti käydä Selkämeren laidalla katsomassa ahtojäitä. Ahtojäät alkoivatkin jo Söderskärin ja Porsskärin välissä, ja niitä paikoittain riitti koko loppupäivän matkan. Ennen yösaartamme, Lanto grundenia, teimme pienen koukkauksen itään päästäksemme pois ahtojäistä. Olihan ahtojäissä hitaampaa kulkea ja ne myös välillä pysäyttivät matkanteon kaatamalla ahkion.

Päivään sisältyi paljon hienoja, heikkoja värejä, joita oli mahdotonta tavoittaa kuviin. Eläinhavainnoista hienoimmat olivat ilveksen jäljet, jotka kulkivat keskellä suurta jäälakeutta. Porsskärin lähistöltä löytyi taas joutsenen raato, mistä oli jäljellä vain siipi, joka oli melko syvällä kiinni jäässä.

Lanto grundenin pohjoiskärjessä oli alue, missä oli vaaksa vettä jäällä ja pintajää ei enää kestänytkään minua. Monojen varsi oli kuitenkin riittävän pitkä, jotta kenkäni eivät kastuneet. Ahkio taas hienosti kellui tuon paikan ohitse.

Yöksi asetuimme Lanto grundenin vanhojen kalastajamajojen läheisyyteen. Moni vanhoista kalastajamajoista oli jo luhistumispisteessä ja toimi lähinnä saukon kotina. Yksi oli reilu kymmenen vuotta sitten kunnostettu. Sen vieraskirjan mukaan olimme ensimmäiset kävijät talvikaudella sen jälkeen, kun vieraskirja oli 11 vuotta sitten aloitettu.

Seuraavana päivänä taivaalta tulikin jääkiteitä ja vesisadetta. Talvinen vesisade oli kaiken kastelevaa ja huolimatta hyvistä kuorivaatteista se pakkaa kastelemaan päällä olevan vaatetuksen. Tauolla ei huvittanut kastella untuvatakkiaan, joten taukoja ei juuri huvittanut pitää ja ne mitä pidimme, olivat lyhyitä. Yxskärissä pidimme lounastauon varastorakennuksen seinustalla tuulensuojan puolella, missä olimme sateelta suojassa.

Alkumatkan hiihdimme laajan ahtojääkentän poikki. Teimme koukkauksen etelän kautta, jotta olisimme päässeet nopeammin pois ahtojäistä. Mielikuvissani koukkaus kasvoi todellisuutta suuremmaksi ja mielsin lähestyväni Yxskäriä kaakosta, kun todellisuudessa lähestyimme sitä lähes suoraan idästä. Siitä syystä hahmotin saaren rantaviivan väärin ja hiihdimme lopulta pari kilometriä liikaa pohjoiseen, kunnes tajusin virheeni. Se olikin varmaan suurin suunnistusvirheeni tällä vuosikymmenellä.

Tällekin päivälle osui vanha joutsenen raato ja runsaasti saukon jälkiä. Muuten luontohavainnointi jäi pahasti kurjan sään jalkoihin. Yöksi menimme suojaiseen poukamaan Lillkullassa. Aamulla saaressa huuteli merikotkapariskunta.

Seuraavana päivänä edessä oli etukäteen arvioiden reissun pahin haaste eli kahden ja puolen kilometrin selkä ennen Simskälan saaria. Selkä oli kertaalleen ehtinyt sulaa helmikuun alussa, mutta jäätynyt heti uudestaan. Kysymys oli, kuinka paljon lämpimät säät olivat ehtineet haurastuttaneet jäätä. Jos selästä ei pääsisi yli, niin edessä olisi pikainen hiihto Kumlingeen tai Torsholmaan ja olisiko senkin välin jäät haurastuneet epäluotettaviksi.

Lämpötila ei laskenut pakkaselle, mutta aurinko pilkisteli pilvien välistä valaisten maiseman kauniisti. Jotain pientä tihkua tai sumua oli ilmassa, koska aurinko sai harvinaisen talvisen sateenkaaren näkymään.

Päästessämme selälle, mistä ohuempi jää alkoi, Otso tunnusteli uutta jäätä ja siinä oli laaja alue, mistä sauva moni helposti läpi. Saimme heikon alueen kierrettyä lähimmän saaren rannasta ja pääsimme selälle, jossa jää oli riittävän vahvaa, eikä sauvaa muutamalla iskulla saanut siitä läpi. Teimme jatkuvaa jäätunnustelua, mutta jää oli heikon alun jälkeen kestävää ja pääsimme selän yli. Selän toisella puolella oli syytä pieneen juhlaan, koska nyt oli selvää, että palaisimme retkeltämme Maarianhaminan kautta. Paluu mantereelle hiihtäen ei enää tulisi kyseeseen.

Aikaa Bomarsundiin meillä oli runsaasti, joten lähdimme kiertämään Simskälän saaria ympäri, jotta välttäisimme pengertien ylityksen ja lossiväylän. Simskälan rannassa oli vanhoja yhteen jäätyneitä irtojäälauttoja, joita oli hyvä hiihtää. Irtovesi oli valunut lauttojen väliin, joten lautoilla oli huoleton hiihtää ilman pelkoa kaksoisjäästä.

Jossain Simskälan lahdessa oli jo talvehtimisalueilta palannut laulujoutsenpariskunta, vaikka useimmat näkemämme joutsenet toki olivat kyhmyjoutsenia.

Leiripaikkaa haimme Simskälan länsirannalta, sillä seuraavaksi päiväksi oli taas luvattu vesisadetta. Siltä varalta, että jäät heikkenisivät liiaksi, olisimme silloin saaressa mihin hätätilanteessa pääsee tietä pitkin. Saaren länsipuolella oli vettä monin paikoin jäällä ja hiihto oli melkoista vesihiihtoa. Kaksoisjäätäkin oli.

Yhtäkkiä huomasin kaksoisjään välissä olevan vesipatjan syvenevän allani monikymmensenttiseksi ja juuri silloin se tietysti petti altani. Siinä sitten seisoin polviani myöten vedessä ja ihmettelin, mitä tehdä. Pintajää ympärilläni oli tietysti niin heikkoa, että sille oli mahdotonta nousta. Niinpä rikoin sitä paluusuuntaani ja koitin löytää paikkaa, missä pintajää olisi jäätynyt kiinni pohjajäähän.

Otso otti ahkioni hinaukseen ja yritti päästä kestävämmälle jäälle, mutta pian hänkin pulahti pintajään läpi syvään väliveteen. Minä sain taiteiltua sukseni ylös avannosta ja pääsin jään päälle. Otin nyt vuorostani ahkiomme hinaukseen ja vedin ne kovalle jäälle.

Otson selvittyä avannostaan teimme pitkän kaarroksen paluusuunnasta rantajäille ja hiihdimme pieneen somaan lahteen leiriytymään ja kuivattelemaan varusteitamme. Hieman yllättäen vesi ei ollut tuntunut yhtään kylmältä, mutta siinä telttaa pystyttäessä ja lumihangessa seistessä jalat alkoivat lopulta viiletä. Kun teltta oli saatu pystyyn, otimme märät sukat pois ja vaihdoimme kuivat tossut jalkaan ja aloitimme monojen kuivatuksen keittimen lämmössä.

Seuraava aamu valkeni kovassa vesisateessa, joten päätimme pitää hiihtämisestä välipäivän ja keskittyä kuivattamaan kastuneita varusteitamme. Meillä oli yksi ylimääräinen pullollinen bensaa, jonka saatoimme tähän käyttää.

Iltapäivällä sää selkeni ja taivas kirkastui, mutta kello oli turhan paljon, jotta enää olisi kannattanut lähteä liikkeelle. Korkeapaine sai veden pinnan laskemaan ja lahden jään päällä ollut vesi pakeni johonkin. Illalla oli komea tähtitaivas ja sää lupaili heikkoa pakkasta yöksi.

Jään pinta oli aavistuksenomaisesti kovettunut yöllä. Lähdimme hiihtämään kohti Bomarsundin linnanraunioita. Monot ja sukat olimme saaneet kohtuullisen kuiviksi. Kaksoisjäähän suhtauduimme aiempaa varovaisemmin ja monin paikoin jouduimme etsimään reittiä, jotta olisimme kestävillä jäillä. Sisäsaaristossa uskoimme jäiden olevan kuitenkin kokonaisuudessa varsin kestäviä.

Lähestyessämme Hulta skatania huomasin vesilintuparven lähtevän lentoon sen edustalta. Vesilintuparvi tarkoittaa sulaa vettä, joten päätimme koukata reilusti kärjen edustalla olevien saarien itäpuolelle, mitä linjaa jatkaisimme etelään. Päätimme poiketa pohjoisimman luodon rannassa. Rannan tuntumassa jää oli jo täynnä pieniä reikiä lähinnä kivien kohdalla. Niiden välistä pääsimme kuitenkin turvallisesti luodon rantaan. Oli selvää, että alueella oli voimakkaita virtauksia, jotka olivat alkaneet syödä kiintojäätä altapäin. Saarten ja mantereen väliin olikin jo muodostunut laaja sula, missä oli runsaasti vesilintuja.

Salmen uskoin olevan hyvässä jäässä, mutta pian huomasin jäällä kaksi joutsenta, jotka ihan selvästi uivat. Sekin vaikutti paikalta, minkä ohitse kannattaisi kiertää rantajäitä pitkin. Sulapaikat tulivat hieman yllättäen etukäteisvalmisteluistani huolimatta, koska helmikuun alun satelliittikuvissa nämä olivat olleet vahvannäköisessä jäässä.

Seuraava sulapaikka oli Hulta holmenin kärjen kohdalla. Siinä kohdassa oma luottamus vahvoihin kiintojäihin sisäsaaristossa alkoi olla mennyt ja loppumatkan halusin ottaa varman päälle ja rantautua Bomarsundin vierasvenesatamaan enkä lähellekään Bomarsundin sulaa, vaikka sieltä olisikin ollut lyhyempi ahkion kantomatka autotielle. Bomarsundin linnanraunioille olikin sitten hyvä päättää vaellus, sillä onhan se jo Ahvenanmaan pääsaarta.

Vaellus oli hämmästyttävän erämainen. Koko hiihtomatkallamme näimme vain kaksi ihmistä. Yhden mökkiläisen ja yhden kalastajan paikoissa, missä olimme lähellä asutusta. Kokonaisuudessa hiihtomatkamme oli 115 kilometriä yhteen suuntaan ja sinä aikana alitimme vain yhden maantien emmekä yhtään ajettua laivaväylää. Jälkiä muista jäälläliikkujista emme nähneet kertaakaan. Emme hiihtolatuja, luistelujälkiä tai moottorikelkan uria. Noissa paikoissa, missä näimme ihmisiä, oli jälkiä myös mönkijästä, mutta ne olivat hyvin lähellä asutusta. Kesämökkejäkään ei montaa matkalle osunut ensimmäistä ja viimeistä päivää lukuun ottamatta. Asuttuja ulkosaaria oli matkalla joitakin. Niissä asutus on perinteisillä asuinpaikoilla, missä on asuttu jo kauan. En tiedä olenko Lapissakaan ollut yhtä syrjäisessä erämaassa kuin nyt tällä retkelläni.