Seikkailukasvatusopintoni ovat nykyisellään saavuttaneet päätöksensä. Viimeisenä reissuna teimme jäätikkö- ja vuoristovaelluksen Pohjois-Norjaan, Lyngenin seudulle syyskuun alussa. Reissun tärkeimmäksi oppimistavoitteeksi muodostuivat päätöksenteko ja siihen vaikuttavat tekijät.
Sunnuntai
Sunnuntai -iltana kokoonnuimme autokunnittain Lyngen-vuonon rannalle parkkipaikalle. Tarkoituksena pitää pikainen palaveri ja tehdä suunnitelma seuraavien kahden päivän ohjelmasta.
Alkuperäisessä suunnitelmassamme oli tarkoitus viettää kolme ensimmäistä päivää Steindalsbreenin jäätiköllä ja kaksi viimeistä päivää Rottenvikbreenillä. Jussi oli etukäteen ohjeistanut minua yleiskoordinaattorin ominaisuudessa määräämään ohjelmamuutoksen, jossa olisimme siirtyneet jo kahden päivän jälkeen Rottenvikbreenille. Jussin perustelut olivat järkevät: Steindasbreenillä ei olisi ollut uutta nähtävää enää kolmanneksi päiväksi samalla jäätikön kielellä ja siten voisimme mennä majalle kevyemmällä varustuksella ilman telttoja ja keittimiä.
Koska minua tuo ohjelmamuutos ei juuri koskenut, en halunnut asiaa päättää suoraan muiden puolesta, vaan halusin hoitaa asian palaverissä keskustellen ja mahdollisesti äänestäen. Olin kuitenkin etukäteen jo hieman pohjustanut asiaa ja keskustellut jokaisen autokunnan kanssa asiasta siten, että kaikilla piti olla tiedossa, miksi ohjelmamuutos olisi järkevä. Jussi ei kuitenkaan uskaltanut ottaa riskiä äänestyksen tuloksesta vaan määräsi ohjelmamuutoksesta, ennen kuin edes olimme ehtineet porukalla keskustella asiasta. Niinpä vaelsimme kevennetyin rinkoin tuvalle, kohtuullisen jyrkästi ylöspäin viettävää polkua.
Illalla meillä oli vielä erityinen tervetuliaisohjelma: laulukilpailu, jossa ryhmittäin piti esittää oma versionsa tutuista lastenlauluista. Kuten isommissakin eurooppalaisissa laulukisoissa ulkomusikaaliset piirteet nousivat kilpailussa pärjäämisen avaimiksi.
Maanantai
Aamulla lähdimme liikkeelle kämpän pihasta klo yhdeksän. Runsaan tunnin käveltyämme aloimme lähestyä jäätikköä. Jäätikkö oli vetäytynyt viimeisinä vuosikymmeninä useita satoja metrejä, joten reilusti ennen jäätikköä maa alkoi olla puhdasta kivennäismaata kivikkoa ja soraa, johon kasvillisuus ei ollut vielä tarttunut. Tämä sora tarjosi mahdollisuuden harjoitella vuoristoon soveltuvaa askellusta.
Harjoittelimme reststeppiä eli kävelyä rinnettä ylöspäin mahdollisimman kevyellä askeleella siten, että energiaa kuluisi mahdollisimman vähän ja syke ei nousisi korkeaksi. Harjoittelimme myös sitä miten jalka tulee pyrkiä asettelemaan mahdollisimman tukevasti epätasaiselle alustalle. Ennen jäätikölle menoa pidimme vielä ruokatauon ja puimme varusteet päälle.
Steindalsbreen-jäätikölle astuimme vihdoin puoli yhdeltä. Kävelimme jäätikön kieltä ristiin ja rastiin. Harjoittelimme köysistössä kulkemista. Laskeuduimme matalia railoja alas ja nousimme niitä ylös. Harjoittelimme miten köydellä voi avittaa muita samassa köysistössä. Lopuksi kokeilimme sitä kaikkein yksinkertaisinta railopelastusta: Kaverin kiskomista raa’alla voimalla. Onneksi minulla ja Villellä oli höyhenen kevyt Aki-Petteri pudonnut railoon, joten hyvin saatiin kiskottua se kahteen pekkaan railosta ylös. Muiden ryhmien rotevammatkin uhrit saatiin helposti ylös kun yhdistettiin kahden köysistön voimat yhteen.
Puoli viiteen mennessä oli päivän harjoitukset jäätiköllä saatu tehdyksi ja loitimme paluumarssin kämpille, jossa olimmekin jo kuuden maissa. Illalla olikin ohjelmassa ruokailut ja muut huollot, sekä seuraavan päivän ohjelman suunnittelu.
Tiistai
Edellisenä iltana olimme tehneet laskelmia seuraavan päivän aikataulutuksesta. Tavoitteeksi olimme asettaneet yrittää päästä Steindalsbreen-jäätikön päälle ja sen jälkeen palata kämpälle ja siirtyä vielä illalla Rottenvikvatnetille vievän polun päähän parkkipaikalle. Laskimme aikatauluja ja päädyimme siihen, että lähdön ja herätyksen tulee olla aikaisia, jos tuohon tavoitteeseen pyrimme.
Niinpä herätys oli viideltä, ja lähtö kuudelta aamulla jäätikölle. Aki veti ryhmän varsin reippaasti yhden pysähdyksen taktiikalla jäätikön reunalle, missä pidimme evästauon ja varustimme köysistöt valmiiksi. Silti kello oli vartin yli kahdeksan, kun olimme jäätiköllä. Herätyksestä kului siis yli kolme tuntia, ennen kuin olimme päivän varsinaisessa ohjelmassa.
Jäätiköllä suuntasimme suoraan kohti jäätikön kapeinta ja jyrkintä kohtaa, mikä myös oli pahiten railojen rikkoma. Jussin opastuksella pujottelimme railojen muodostamassa labyrintissä. Rinteen jyrkimmässä kohdassa eteemme tuli koko jäätikön levyinen railo, joka viistosti oikealta alhaalta jatkui vasemmalle ylös. Tässä kohtaa olisi pitänyt laskeutua railoon alas ja kiivetä toiselta puolelta ylös Arvioimme railosta nousun liian haastavaksi, joten tässä kohdassa ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kääntyä takaisin päin kellon ollessa puoli kymmenen.
Ennen paluutamme alas jäätiköltä teimme köysistöissä pelastusharjoituksen, jossa kukin vuorollaan toimi railoon tippuneena ja muut köysistön jäsenet tekivät taljan ja vetivät uhrin sillä ylös. Pelastusharjoitus osoitti kuinka tärkeää on pitää huolta tavaroistaan. Railon pohjalla oli kaivo, joka imi yhtä sun toista ryhmältä kuten ainakin minulta hanskan ja jonkun toisen hakun, joka oli juuri aikaisemmin suhahtanut pelastettavan pään sivuitse. Onneksi kaivo ei ollut pohjaton, vaan Jussi saattoi kerätä sieltä löytötavarat ja palauttaa ne omistajilleen.
Pelastusharjoitus sujui ryhmältänne melko reippaasti ja sen suoritettuamme laskeuduimme pois jäätiköltä puolilta päivin. Jään reunalla purimme varusteet päältämme, pidimme lyhyen evästauon ja palasimme takaisin kämpälle. Kämpällä siirsimme jäätiköllä mukana olleet varusteet rinkkoihimme, nostimme rinkat selkäämme ja jatkoimme alas parkkipaikalle.
Illalla ohjelmassa oli Maijan vetämä kokkisota, jossa jokaisen ruokaryhmän piti valmistaa ruoka, jossa ’salaisena’ ainesosana oli bataatti. Samulin kanssa valmistimme pääruuaksi täytettyjä bataattilettuja jauheliha-pekonikastikkeella. Alkuruokana oli tulinen bataattisosekeitto, johon pääsi lorahtamaan hieman liikaa chiliä. Onneksi Samuli osasi kääntää vahingon voitoksi. Letut koristelimme perunalastujen tapaan tehdyillä bataatti lastuilla. Kaikki valmistusaineet olin ennalta kuivannut, jotta menyy soveltuisi sellaisenaan myös tavalliseksi vaellusruuaksikin. Kilpailun jury totesi kaikki kilpailuun osallistuneet ruuat parhaiksi omalla tavallaan, mutta meidän annos voitti kokonaiskilpailun.
Tästä eteenpäin ohjelma jatkui pienryhmissä, joten Ilta oli viimeinen, jolloin koko ryhmä olisi paikalla. Siksi illan päätteeksi pidimme palaverin siitä, miten ja missä toimisimme loppuviikon. Päätimme pitää kiinni ennen reissua laatimistani ryhmäjaoista, joissa jokainen ryhmäläinen oli seuraavaksi päiväksi sijoitettu yhteen Jussin vetämään harjannekiipeilyyn, yhteen Eevan vetämään jäätikköreissuun ja yhteen ryhmäläisten pienryhmässä tekemään reissuun.
Keskiviikko
Ryhmäjaossa keskiviikko osui minun pienryhmäpäiväkseni. Alkuperäisessä suunnitelmassa tarkoituksenamme oli ollut pyrkiä Steindalstindenin huipulle. Koska nyt olimme siirtyneet jo pois Steindalenista, muutimme suunnitelmaa ja lähdimme kapuamaan Kavringtindenin rinnettä ylös ainakin puurajan yläpuolelle. Tarkoituksella päivä oli kevyt, jotta kaikki pääsivät nauttimaan maisemista.
Koska edellinen päivä oli ollut pitkä lähdimme vasta kymmeneltä liikkeelle, reilu puoli tuntia myöhemmin olimme jo maastossa. Kahdelta iltapäivällä saavuimme rakenteilla olevalle kämpälle, jolta käännyimme takaisin ja neljältä olimme takaisin autolla. Ennen paluuta kiertelimme vielä hieman autolla etsien helpompaa tietä Rottenvikvatnetille.
Illalla odottelimme muiden ryhmien saapumista leiripaikalle. Pidimme lyhyen palaverin jatkosta, jonka jälkeen kiipesin vielä ylös Rottenvikvatnetin rantaan, jonne Samuli oli jäänyt odottelemaan. Aki oli etukäteen pelotellut nousun olevan erityisen raskas, joten odotin siihen menevän reilusti toista tuntia. Olinkin melkoisen yllättynyt, kun jo tunnin kapuamisen jälkeen olin Samulin leiripaikalla, vaikka olinkin pysähtynyt matkalla kuvaamaan.
Leiripaikalla Samuli valmisteli kunnon tortilla-aterian samalla, kun laitoin oman tarppini sateen suojaksi. Ruoka maittoi hyvin, enhän ollut syönyt muuta kuin kevyttä matka evästä sitten aamun. Kiinnitin tarppini kalliohalkeamiin tiukasti toivoen pienen kallion seinämän tarjoavan hieman tuulenkin suojaa. Olihan yöksi luvattu sadetta ja kovaa tuulta. Siitä huolimatta yöstä muodostui hieman levoton, tuulen paukuttaessa tarppejamme ja roiskiessa vesipärskeitä naamalleni. Onneksi makuupussini suojana ollut bivipussi piti minut kuitenkin kuivana.
Torstai
Aamulla heräsimme aikaisin siihen, että tuuli oli irrottanut Samulin tarpista narut. Yö oli ollut sateinen ja vielä aamulla tuli pientä tihkua. Harjanteelle nousu saattaisi olla vaarallista sateessa, joten soitimme aikaisin Jussille alas ja tarjouduimme tulemaan tarvittaessa pikavauhtia alas, jos hänen mukaan olisi kannattanut lähteä muualle kuin Kjostindanen harjanteille. Päätettiin kuitenkin edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan ja päättää sitten tilanteen mukaan mitä tehdään. Niinpä jäimme Samulin kanssa odottamaan muita ylös leiriin.
Tunnin kavuttuaan muut ryhmämme jäsenet saapuivat leiripaikallemme kymmeneltä. Pidimme siinä lyhyen palaverin siitä, mitä harjannetta lähtisimme kapuamaan. Samulia kiinnosti enemmän vasemmanpuoleinen harjanne. Jussi oli käynyt keskimmäisellä harjanteella, mutta oli valmis toki lähtemään muuallekin. Itse kannatin vasemmanpuoleista, koska ajattelin saavamme silloin Jussilta isomman panoksen, kun reitti on hänellekin vieras. Niinpä lähdimme kapuamaan kohti vasemmanpuoleista harjannetta.
Matkalla oli jokunen vähän haastavampi kohta, mutta kommelluksitta olimme puolilta päivin harjanteen alla. Harjannetta alhaalta katsoessa tuli hieman epäuskoinen olo, että tuonneko sitä lähtisi kiipeämään. Sitten ajattelin, että jos se oikeasti olisi hengenvaarallista, ei Jussi meitä sinne veisi, joten sekaan vaan. Jussin ryhmä lähti menemään harjannetta edeltä. Minä ja Ville tulimme perässä Samulin ohjaamana köysistönä.
Harjanteella vuorottelimme Villen kanssa, kumpi meni keulilla. Hieman epäuskoiselta tuntui luottaa köyteen, jota edetessä yritin laittaa kiertämään kiviä, jotka käytännössä vaikuttivat kovin irtonaisilta tai liian pieniltä estämään köyden hyppäämistä niiden takaa pois. Tilanne itsessään oli sen verta jännittävä, etteivät myöskään kaikki lyhytköysitekniikan opit tahtoneet pysyä mielessä. Tippuihan harjanne toiselta puolelta noin kilometrin alas Jäämereen ja toisellakin puolella oli pudotusta useampi sataa metriä. Vaikeimmissa kohdissa jouduimme käyttämään varmistuksia.
Kahden ja puolen tunnin harjanne kiipeilyn jälkeen saavuimme paikkaan, jossa pienessä notkelmassa harjanne kapeni vain muutamien kymmenien senttimetrien levyiseksi. Siihen pysähdyimme miettimään jatkoa. Päätös oli melko selvä, siitä eteenpäin ei enää pitkälle pääsisi muutenkaan, joten päätimme lähteä etsimään reittiä alaspäin. Palasimme kuitenkin ensin hieman takaisin päin reittimme korkeimmalle kohdalle noin 1100 metrin korkeuteen alhaalla siintävästä merestä.
Muiden pitäessä taukoa Jussi alkoi valmistella laskeutumispistettä. Siitä yksi kerrallaan laskeuduimme köydenmitan alempana olevalle turvalliselle kielekkeelle. Lähtiessäni laskeutumaan jalkani alta luiskahti kivi ja oli lähellä, että olisin tippunut köyden varaan. Viimeistä edellinen laskeutuja kiinnitti matkan varrelle lisää varmistuksia, jotka Jussi viimeisenä laskeutujana keräsi pois. Kello neljältä olimme kaikki päässeet harjanteelta alas ja pidimme taukoa Kjosbreenin-jäätikön vierellä. Siitä matka alamäkeen taittui vauhdikkaasti ja jo tunnin perästä olimme leiripaikallamme Rottenvikvatnetin rannalla.
Samuli jäi kanssani laittamaan iltapalaa, kun muut ryhmästä lähtivät alas. Mira ja Maija olivat jo saapuneet huomista jäätikköreissua varten ylös, joten minäkin saatoin jäädä sinne vielä toiseksi yöksi. Illalla kiertelin leiripaikan ympäristöä valokuvaamassa ennen illan lettukestejä, jotka järjestimme kokkisodasta ylijääneellä lettutaikinalla.
Perjantai
Perjantainen ryhmä jäätikölle oli kutistunut varsin pieneksi, koska huomattava osa kurssilaisista halusi viimeisenä päivänä kiivetä omatoimiretkenä Barrakselle. Niinpä opasta lukuun ottamatta koko muu ryhmämme yöpyi jo valmiiksi ylhäällä. Olimme sopineet, että Eeva lähtisi yhdeksältä nousemaan leiriimme, joten kymmenen aikoihin Eeva saapui leiripaikallemme. Jo edellisenä iltana olimme jättäneet tarvittavat varusteet leiripaikalle ja lähettäneet ylimääräiset varusteet edeltä alas. Leiripaikalla kokosimme tarvittavat varusteet mukaamme ja lähdimme kohti Rottenvikbreenin jäätikköä.
Pieni ryhmä mahdollisti nopean liikkumisen, mutta silti kului reilu tunti, ennen kuin olimme jäätikön reunalla, jossa pidimme yhdistetyn ruokailu-, valokuvaus- ja kamojenvälppäystauon. Kaiken kaikkiaan pääsimme puolelta päivin jäätikölle, missä kuljimme kahdessa kahden hengen köysistössä. Lähdimme nousemaan jäätikön kieltä kohti jäätikön jyrkimmässä rinteessä olevaa nunatakkia kohti. Rinne oli melko jyrkkä ja rinteen puolivälissä oli erikoisen näköinen railo, joka näytti siltä kuin vesi olisi valunut ylämäkeen jäätikön sisältä ylös.
Jäimme jäätikön jyrkän osan alle, josta emme lähteneet enää yrittämään ylöspäin vaikka noin äkkiseltään näyttikin siltä, että vasemmalta alhaalta oikealle ylös näytti kulkevan tasaisemman jään vyöhyke, mitä pitkin jäätikön päälle olisi päässyt. Sen sijaan ihastelimme kaivoa, mihin jäätikön päällä oleva sula vesi virtasi ja kävimme tutustumassa nunatakin alla olleeseen pieneen märän eli lumipeitteisen jäätikön alueeseen. Märällä jäätiköllä liikkuessa railoon tippumisen riksi on paljon suurempi, koska osin lumipeitteisten railojen havaitseminen on paljon vaikeampaa.
Matkalla alaspäin teimme toivomuksestani yhden ylimääräisen railopelastusharjoituksen nyt kahden hengen köysistöissä. Harjoituksessa konkretisoitui, kuinka paljon hankalampaa toisen pelastaminen railosta on pienessä köysistössä. Samanaikaisesti on pystyttävä pitämään köysi kireällä, kun rakentaa ankkuria, jonka varaan voisi railoon pudonneen painon siirtää.
Itselläni sattui se virhe, että menin rakentamaan ankkurin hieman huonoon paikkaan ja kun koetin siirtää uhrin painoa ankkurin varaan, en ylettänytkään kiristämään köysirullaa. Olin työntänyt köysirullan kuitenkin niin kauaksi itsestäni, etten pystynyt sitä enää avaamaankaan ja sitomaan parempaan paikkaan. Näin ollen jouduin päästämään uhria puolisen metriä railossa syvemmälle, ennen kuin köysirulla otti kiinni ja pääsin jatkamaan pelastusoperaatiota. Tästä eteenpäin railopelastus etenikin samaan tapaan kuin kolmen hengen köysistössä.
Pelastusharjoituksen jälkeen poistuimme jäätiköltä kello kolmen maissa ja takaisin leirissä olimme puoli viideltä. Eeva palasi tästä suoraan parkkipaikalle, mutta me muut päätimme tehdä vielä pienen vaelluksen ja kävellä karttaan merkittyä polkua tunturiylängön läpi Lyngseidetin kylään. Ylängöllä polku oli melko epäselvä ja kuljimme vain noin suurin piirtein karttaan piirrettyä pisteviivaa pitkin, mutta sen lähtiessä laskeutumaan alas ylängöltä se muuttui helpoksi seurata, kunnes laskettelurinteen yläpäässä se muuttui jo jonkinasteiseksi ajouraksi. Lyngseidetin kaupan edustalla näimme muita ryhmäläisiä, joiden kyydissä pääsimme Magic Mountain Lodgeen, jossa vietimme reissun viimeisen yön.
Loppusanat
Etukäteen olin asettanut toiveekseni oppia taitoja liikkua jäätiköllä ja saada hieman visiota siitä, mitä vuorikiipeily voisi olla. Molemmat tavoitteet toteutuivat. Jäätiköllä liikkuminen painottui kuiville jäätiköille, jossa yllättävä railoon putoaminen ei ollut todennäköistä, joten aika paljon sellaistakin opittavaa jäi, jota olisin toivonut oppivani. Kaikki lumisiltojen käyttö, railojen sondaaminen ja köyden käyttö tositilanteessa jäivät jatkokoulutuksen varaan. Harjannekiipeily antoi visiota siitä, mitä vuorikiipeily voisi olla, mutta ilman pätevää opasta vastaaviin paikkoihin ei kyllä olisi tällä kokemuksella mitään asiaa. Aika paljon olisi vielä opittavaa jo siinäkin, että se liikkuminen lyhytköyden kanssa olisi sujuvaa ja luontevaa.
Opintojakson keskeinen tavoite oli oppia päätöksen tekoa ja ymmärtää aikataulutusta ja päätösten seurausvaikutusta aikatauluille, ryhmän väsymykseen ja sen kerrannaisvaikutuksille. Jos näin jälkeenpäin ajattelen, niin varsinaista kiipeilyä ja jäätiköllä oloa viikon reissulla tuli yhteensä noin viisitoista tuntia. Matkoihin noihin paikkoihin kului kutakuinkin saman verran aikaa, mikä loppujen lopuksi oli aika iso osa retkeä.
Ohjelmassa jäin kaipaamaan muodollisia reflektioita. Nyt niille ei ollut ohjelmassa selkeitä varattuja hetkiä ja ne jäivät ryhmäläisten kesken käytyihin keskusteluihin. Ainakin itselleni harjannekiipeily oli sen verta jännittävä kokemus, että jäin selvästi kaipaamaan mahdollisuutta kokemuksesta keskusteluun.
Yleiskoordinaattorina osalleni lankesi rooli koota reissun ohjelma. Ehkä kaikkein vaikeimpia asioita etukäteen oli hahmottaa kartta. Suomessa kartta jakautuu kahden laisiin alueisiin, sinisiin kanootilla kuljettaviin alueisiin ja muihin jalan kuljettaviin osuuksiin, jossa saattaa olla pieniä kierrettäviä alueita. Norjassa mukaan tulee ruskeat raidalliset alueet ja valkoiset alueet, joilla liikkuminen voi olla mahdotonta ja jotka saattavat olla niin laajoja, ettei niitä voi kiertää. Niiden arviointi tuntui etukäteen mahdottomalta, ennen kuin Samuli opasti minua siinä.
Näin jälkeenpäin ajatellen aika isoksi määrääväksi tekijäksi muodostui se, että aika iso osa ryhmästä halusi omatoimiretkenään kiivetä Barrakselle. Kun tähän yhdistettiin ryhmän melko iso koko ja se, että Jussin harjannekiipeilyyn ei pystynyt osallistumaan kuin viisi henkeä kerrallaan määräytyi muu ohjelma niiden reunaehtojen mukaan. Jos uudestaan suunnittelisin saman retken yleiskoordinaattorin valtuuksilla, olisin perustanut koko porukalla leirin Rottenvikvatnetin rannalle kolmeksi päiväksi. Vaikka nousu järvelle olikin raskas, se ei olisi ollut liian raskas, jos varusteiden paino olisi jaettu järkevästi ryhmän kesken. Leiri järven rannalla olisi lyhentänyt päivittäisiin siirtymisiin kulunutta aikaa kahdella tunnilla, joka taas olisi olut käytettävissä muuhun ohjelmaan.
Vastaa