Perinteinen Norjan kiipeilyviikko Villen ja Henkan kanssa suuntautui tällä kertaa Lyngeniä etelämmäksi Narvikin suuntaan. Etukäteistietojemme mukaan kallio sillä suunnalla ei ole yhtä veden ja jään rapauttamaa kuin pohjoisempana. Se mahdollistaa turvallisemman reittien varmistamisen ja siten on turvallista kiivetä kiipeilyllisempiä reittejä.
Etukäteisvalmistautuminen reissun jäi valitettavan pintapuoliseksi omalta osaltani työkiireiden vuoksi. Topon olin hankkinut alueelle etukäteen, mutta sen tutkiminen jäi juna- ja automatkoille. Näin ollen meillä ei ollut selvää suunnitelmaa siitä, mitä reittejä ja missä aikoisimme kiivetä.
Niinpä pakkasimme auton kiipeilyvälineitä pullolleen, joilla voisi touhuta tarvittaessa mitä vaan multipitchträdistä jäätikkövaeltamiseen. Reissua varten ostin ns. lähestymiskengät normaaliin skrämpläykseen ja kitkakengät otimme mukaan vaikeampia kiipeilyllisiä pätkiä varten. Olihan tiedossa, että suurimpaan osaan tulevaa kiipeilyä jäätikkökengät olisivat turhan jäykät ja raskaat.
Hamarøyskaftet (613 m)
Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Hamarøyskaftet, jossa olin aiemmin käynyt Jussi Muittarin jäätikkökurssilla 9 vuotta sitten. Minulla oli siis mielikuva siitä, miten reitti olisi kiivettävissä. Tiesin sen olevan sopiva kohde harjoitella hieman kiipeilyllisempää reittiä. Kohde oli myös helposti saavutettavissa. Paikalle johti maksullinen yksityistie, josta lähti hyvä polku vuoren juurelle.
Hamarøyskaftet on äärimmäisen kiehtovan näköinen vuori siinä, että se nousee joka sivultaan lähes pystysuorana yli 150 metrin matkan ympäristöstään. Se on antanut nimensä koko ympäröivälle alueelleen, vaikka ei ole läheskään korkein vuori alueellaan. Seikkailukasvatuskurssin kanssa kaksi vuotta aiemmin olimme melomassa lähistöllä Villen kanssa ja silloin näimme sen kuinka vuori erikoisella ulkonäöllään hallitsi maisemaa.
Perusreitti vuoren huipulle on ensivaikutelmaa helpompi polku pieniä hyllyjä pitkin, joiden välissä on suhteellisen helppoja muutaman metrin boulder -tehtäviä. Reitin sopivuus harjoitella vuorikiipeilyä on tehnyt siitä suositun. Nyt kanssamme vuorella oli yksi köysistö, mutta edellisenä päivän reitillä oli ollut 7 köysistöä. Parkkipaikalla oli toinen ryhmä, jotka treenasivat jotain vaikeampaa reittiä vuorelle.
Reitin kruxi oli suhteellisen sileä runsaat kaksi metriä korkea seinä, josta vasemmalle jalalle oli vaikea löytää tukevaa askelmaa. Kruxia varten vaihdoimme muuten käyttämämme lähestymiskengät kiipeilykengiksi. Itse ratkaisin kohdan dynaamisella muuvilla suoraan ’hylje’-tyyliseen könyämiseen hyllylle lopulta ilman suuria vaikeuksia, mutta olinhan saanut vinkkiä useammasta epäonnistuneesta strategiasta katsellessani edellä menneiden epäonnisia yrityksiä. En yrittänytkään astua vasemmalla jalalle tukevasti vaan ponnistin jalalla suoraan pienestä hyllystä eteenpäin, ennen kuin se ehti pettää. Kaunista kiipeämiseni tuossa muuvissa ei toki ollut.
Tuota yhtä kohtaa lukuun ottamatta boulderit menivät helposti ja polku huipulle oli helposti seurattavissa. Oman lisäjännityksen kiipeämiseen toi kuitenkin se fakta, että alla oli satakunta metriä tyhjää. Reitti ei ehkä vaikeusasteeltaan ihan topon merkittyä viitosta ollut, mutta onnistuminen reitillä nosti meidän itseluottamustamme.
Vuorelta laskeutuminen oli tehty helpoksi viiden kiinteän laskeutumisankkurin radaksi, joiden väli oli mitoitettu sopivaksi käyttämällemme 60 metrin köydelle. Laskeuduimme siis turvallisesti köydellä lähes koko matkan alas. Koko vuoripäivän kestoksi meille jäi hyvin maltillinen n. 7 tuntia.
Päivä oli kuuma, jopa helteinen. Yöpaikalta olin ottanut mukaan vain lämmintä vettä termospulloon. Kun sitten menomatkalla en löytänytkään mistään täydennystä vesipulloihini, kärsin aika ajoin janosta matkalla. Kavereiltani sain kyllä jonkin verran vesitäydennystä, mutta kun paluumatkalla löysin vesilähteen, tankkasin siitä reilusti vettä kompensoimaan nestehukkaa.
Tiltthornet (590 m)
Illalla siirryimme läheiselle Tiltthornet-vuorelle, jossa meitä piti odottaa suurin piirtein samantasoinen tehtävä. Vuori itsessään on kuin hain evä: kahdelta syrjältään hyvin jyrkkä ja niiden välisellä harjanteella loivempi. Harjanne on kuitenkin varsin kapea.
Lähestyminen jo pelkästään lähimmän tien päähän oli haastava. Tie perille oli maksullinen pieni hiekkatie, mikä nousi lähes 200 m korkeuteen kahden tunturin väliseen satulaan ennen laskeutumistaan takaisin alas. Auton jätimme pienelle parkkipaikalle, missä oli myös kylän asukkaiden autoja. Siitä kävelimme niityn ja asutuksen ohi ja pystytimme teltan metsän reunaan.
Huipulle oli merkitty kaksi reittiä. Valitsimme hieman vaikeammaksi arvioidun Vesteggen-reitin. Lähestyminen reitille oli varsin pitkä ja norjalaista perinteistä puskajumpaa. Alkuun seurasimme tieuraa, jota oli käytetty puiden korjuuseen. Tieuran päästä alkoi merkitty polku, jota pääsääntöisesti oli helppo seurata. Oletimme sen vievän reitin juureen, mutta lopultakin meille jäi epäselväksi mihin se vei. Kun alkoi näyttää selvältä, että se meni reitin alun ohi, käännyimme siltä kohti vuorta.
Ensimmäisenä haasteena oli louhikkoinen rinne, jossa pääsi kyllä etenemään, mutta paljolti siinä joutui kiipeämään potentiaalisesti liukasta ja jyrkkää varvikkoa ja sammalta pitkin. Seuraava haaste oli kohtuullisen loiva släbi, joka oli kuitenkin riittävän jyrkkä köysistön perustamiseen. Aiemmasta poiketen olimme ottaneet puoliköydet mukaan, jotta tarvittaessa pystyisimme laskeutumaan pidemmän matkan. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun olen tehnyt köysistön kahdesta puoliköydestä.
Släbin jälkeen oli taas helpompaa kävelypätkää, kunnes tulimme reitin kruxiin, mitä emme saaneet ratkaistua. Kohta oli liian epävarma kiivettäväksi ilman kunnon varmistuksia, joita paikkaan ei näyttänyt helposti saavan. Yläköydessä olisi ollut ihan eri kiivettävissä.
Lämpöä oli koko päivän ollut noin 30 astetta, joten lähes kaikki juomavesi oli meiltä päässyt kulumaan jo tähän mennessä. Minulla oli itselleni vielä kohtuullisesti vettä, kun olin sitä varsin säästeliäästi kuluttanut, mutta muilla ei juurikaan vettä ollut. Laitoin yhden vesipulloistani kiertoon, mutta vaihtoehdoksi ei silti oikein jäänyt kuin ottaa pakit ja palata takaisin leiriin. Olisi pitänyt täyttää vesiastiat viimeisestä purosta ennen lähtöä ylös, koska itse vuorella ei ollut mitään vesilähteitä.
Alas tullessa släbin kohdalla puoliköydet tulivat tarpeeseen ja laskeuduimme siitä köysien avulla pidemmän matkan kuin, mitä sinkkuköyden kanssa olisi pystynyt. Släbin jälkeen purimme köysistön ja suuntasimme hieman pettyneinä lähimmälle vesilähteelle juomaan.
Lopulta pääsimme leiriin yhteensä 12 tunnin norjalaisen puskajumpan jälkeen helteen uuvuttamina.
Paikka oli niin kiinnostava, että olisi tehnyt mieli päästä huipulle, joten päätimme yrittää seuraavaksi huiputusta helpompaa reittiä pitkin. Seuraavaksi päiväksi oli luvattu sadetta, joten se päivä meni väkisinkin lepäillessä. Sade saapui voimalla illalla ja kasteli kaiken. Ennen sadetta emme olisi oikein ehtineet mihinkään, joten lepäily tuntui järkevimmältä.
Sateen jälkeisellä aamiaisella päätimmekin tehdä nopean suunnitelmamuutoksen ja suuntasimme sisämaahan isommille vuorille. Pois pääseminen autolla vaan ei ollutkaan ihan helppoa. Mäki oli jyrkkä ja siinä oli liikaa irtokiviä pelkästään etuvetoiselle autolle. Lopulta tyhjennettyämme auton varusteista ja ihmisistä Henkka sai sen mäen päälle kolmannella tai neljännellä yrityksellä
Huinnarčohkka (1790 m)
Arvoimme pitkään kahden eri vuoren välillä, mutta lopulta päätimme lähteä Huinnarčohkkalle. Illalla ehdimme vielä tehdä neljän tunnin lähestymismarssin vuoren juurelle bivyttämään eräänlaisena prologina tulevalle.
Bivypaikan edellytyksenä oli juomaveden saanti. Jouduimme etsimään sitä sankassa sumussa ja paikalla näkyi monia kuivia joen uomia. Ylempää vuorelta kuului kuitenkin veden lorinaa, joten jossain vettä olisi. Kuljimme jonkin matkaa lorinaa kohden, mutta rinne jyrkkeni liian jyrkäksi yöpymiselle ennen veden löytymistä. Jatkoimme alemmas ja pysähdyimme lopulta ensimmäisen vesilähteen äärelle. Autolta olimme nousseet n. 350 metriä ylöspäin n. 900 metrin korkeuteen.
Illalla vastaan tuli ensimmäinen takapakki. Jetboil-keittimeni pietso antoi vain hyvin heikkoa kipinää eikä meinannut saada sytytettyä keitintä ja kiireisessä lähdössä kukaan ei ollut huomannut pakata muita tulentekovehkeitä mukaan. Illalla sain keittimen kuitenkin kahdesti päälle sitkeällä yrittämisellä ja saimme vielä lämmintä ruokaa ja juomaa. Aamulla keitin ei sitten enää syttynyt, joten seuraava päivä piti selvitä pelkällä vedellä ja kylmillä eväillä.
Leiripaikalta alkoi sitten könyäminen kohti vuoren huippua. Sinne oli olemassa loivempi reitti, mikä oli selkeästi suorempia ja kiipeilyllisempiä reittejä helpompi. Silti se oli monenkokoisten kivenlohkareiden peittämä, joista suurimmat olivat monimetrisiä. Niinpä edessä oli lähes 900 metriä kapuamista isojen lohkareitten sivuitse vältellen liukkaita tai irtonaisia paikkoja.
Aamulla pilvet vielä leijuivat matalalla ja sateen uhkaa oli ilmassa. Ylöspäin noustiin pilvien kanssa ja huipun tuntumassa sää oli jo suhteellisen kirkas. Ruotsin puoleisilla vuorilla näkyi kuitenkin sankkoja sadepilviä tulossa kohti.
Lounaan pidimme kohdassa, missä saavutimme vuoren huippuharjanteen. Sieltä oli hyvä näkymä pohjoisseinämän 200 metriä korkealle pystysuoralle jyrkänteelle, joka päättyi alla olevaan sekavasti railottuneeseen jäätikköön. Reinhold Messnerin on huhuttu kiivenneen tuon jyrkänteen, mutta mitään totuuspohjaa huhulla ei ole ja jyrkänne on mitä ilmeisimmin kiipeämätön.
Siitä könysimme vielä ensimmäiselle varsin ilmavalle sivuhuipulle 1769 metrin korkeuteen. Sadepilvet näyttivät olevan jo suhteellisen lähellä, joten toivoin meidän pääsevän alas mahdollisimman nopeasti, jotta emme joutuisi könyämään sateen liukastamaa louhikkoa alas. Olisi myös hyvä ehtiä takaisin autolle ilman toista biviyötä, koska yöpyminen pelkkien kylmien eväiden varassa olisi ollut ankeaa.
Alamäkeen pyrin kulkemaan pahimpien louhikoiden läpi, koska ne tuntuivat liukasta sammalikkoa ja sileitä kallioita turvallisemmalta. Kertaalleen melko voimakas sadekuuro yllätti meidät matkalla alas. Kohdassa olisi todella kaivattu kuivan kallion hyvää kitkaa. Niinpä sivuutimme kohdan laskeutumalla köyden avulla, mikä on sateessakin turvallista.
Sade kuitenkin taukosi varsin pian ja auringon päivällä lämmittämä kallio kuivui hämmästyttävän nopeasti. Vuorelta pääsimme alas yön pimeimpinä hetkinä kello yhden aikoihin. Siitä reilun neljän tunnin pikamarssin jälkeen pääsimme autolle varsin uupuneina 16,5 tunnin vuorikävelyn jälkeen.
Ruokailujen jälkeen menimme nukkumaan, mutta yöuni jäi lyhyeksi, koska jo muutaman tunnin jälkeen aamuaurinko lämmitti teltan saunaksi. Niinpä lähdimme autolla liikkeelle ja kävimme Narvikissa syömässä. Kadulla kävely oli hankalaa, kun lopen uupuneet jalat eivät oikein tuntuneet omilta.
Abisko
Säätiedotus lupasi viimeiseksi retkipäiväksi sateita Narvikin seudulle, joten siirryimme yöksi Abiskoon Ruotsiin, mihin sääennuste lupasi parempaa säätä kuin rannikolle.
Abiskossa on yksi virallinen kalliokiipeilypaikka: Stordalen klippan. Meillä oli päivä aikaa, vasta illaksi oli ennustettu sadetta, joten sinne lähteminen vaikutti hyvältä suunnitelmalta. Parkkipaikka ei löytynyt ihan heti ensi yrittämällä, mutta toisella kierroksella jo osuimme siihen.
Parkkipaikalta lähestyminen näytti aika toivottomalta. Jalat olivat vielä aika pehmeät edellisten päivien rasituksista, ja kallio näytti olevan toivottoman lähestymismarssin päässä 150 metriä meidän yläpuolellamme. Topon mukaan lähestyminen kestäisi vain 20–30 minuuttia, mikä vaikutti aika epäuskottavalta. Lopulta meiltä ei mennyt kuin kolme varttia lähestymiseen, vaikka emme mitään polkua matkalle löytäneetkään.
Itse kiipeily oli melko tavallista kalliokiipeilyä upeissa maisemissa. Aloitimme kiipeilyn muutamasta helposta sporttireitistä kallion oikeassa reunassa. Ville liidasi meille yläköyden ja Henkkakin liidaili muutaman reitin. Itse tällä kunnollani tyydyin pelkästään yläköysittelyyn. Lopulta sade lopetti meidän kiipeilyn ja jouduimme palaamaan takaisin autolle.
Erityisesti lähestymismarssi toimi hyvänä palauttavana liikuntana ja laittoi maitohapot liikkeelle. Ja rehellinen kalliokiipeily oli hyvä lopetus tälle kiipeilyviikolle. Viimeisen yön olimme retkeilymajassa, söimme ja joimme hyvin. Sunnuntaina matka kohti etelää alkoi.
Vastaa