Tänä kesänä viimein asetuin Paavo Nurmen maratonin lähtöviivalle. Tunnelmat lähdössä olivat kaksijakoiset. Tiedostin puutteeni harjoittelussa. Juoksijan polvi ja tyrävaivat olivat estäneet varsinaisten pitkien lenkkien tekemisen ja edellisestä kolmen tunnin tai itse asiassa jopa yli puolentoista tunnin lenkistä oli ehtinyt vierähtää aikaa jo yli puoli vuotta. Toki pitkiä hiihtolenkkejä tuli talvella tehtyä lukuisia ja kaksi noin kahden tunnin suunnistusta oli touko-kesäkuulta alla. Lisäksi helteet olivat juuri alkaneet ja koskaan en ole pärjännyt kovin hyvin kuumissa olosuhteissa.

Kuitenkin päätin lähteä kokeilemaan, kuinka kauaksi pääsisin ja miltä pidemmän matkan juokseminen helteessä tuntuisi. Olinhan jo viime kesänä joutunut jalkavaivojen takia siirtämään osallistumistani ja helteiset olosuhteet olivat sellaiset, ettei puolimaratonin aikaennätyksen parantaminen kuulostanut realistiselta. Olin siis henkisesti jo valmistautunut keskeyttämään juoksun, kun juoksu ei enää tuntuisi hyvältä tai oikeammin, kun se ei tuntuisi enää terveeltä.

Näillä eväillä lähdin siis lähtöviivalle. Olin päättänyt lähteä matkaan hyvin rauhallisella vauhdilla pyrkien pitämään sykkeen aerobisen kynnyksen alapuolella. Koska jo alusta lähtien tavoite tuntui mahdottomalta, en juuri tuntenut suorituspaineita tai jännitystä ja niinpä sykemittarinkin arvot olivat ihan normaaleja. Ei mitään hirveän korkeita arvoja jo ennen lähtöpamausta kuten aiemmissa juoksutapahtumissa. Astuin myös lähtijäjoukon hännille, jotten häiritsisi enempi tosissaan matkaan lähteviä ja jottei ympäristön paine saisi alussa juoksemaan liian lujaa. Tavoite vauhdiksi noin alkuun ajattelin sellaista noin 6 minuutin kilometriaikaa, joka on viime aikoina vastannut sellaista normaalia peruskuntolenkkien vauhtia.

Lähtöpamauksen pamahdettua lähdin valumaan joukon mukana kohti lähtölinjaa ja hieman ennen sitä siirryin kevyeen juoksuun. Heti alusta juoksu tuntui mahtavalta. Tuntui mahtavan vapauttavalta juosta ja tuntui kuin olisin ollut pelkkää hymyä koko ihminen. Ensimmäiset kolme kilometriä olivat varsin ruuhkaiset ja oma aikansa kului oman paikkansa löytymiseen letkassa. Niinpä näillä ensimmäisillä kilometreillä olin jäänyt tavoitevauhdistani muutaman minuutin, mutta sillä ei ollut väliä kun juoksu kulki ja oli nautinnollista.

Paahtava helle ei alku matkalla hirveästi haitannut, kun keskusta alueella saattoi hyödyntää kerrostalojen varjoja. Minä kuten monet muutkin juoksijat paikka paikoin siirryimme juoksemaan jalkakäytävällä varjossa yleisön seassa, kun se oli mahdollista. Myös hyödynsin kaikki juomapisteet jotka matkalla vastaan tulivat.

Reitin ensimmäinen paahteinen osuus ilman mitään suojaa alkoi, kun siirryimme keskusta-alueelta sataman läpi Ruissaloon, tämä noin 2-3 kilometrin osuus ilman varjoa oli ehkä reitin hankalampia, mutta vielä ensimmäisellä kerralla selvitin sen ilman suurempia hankaluuksia. Ruissaloon päästyämme antoivat puut sen verta suojaa auringolta, että oli taas nautinto juosta. Nyt löydettyäni oman paikkani olin päässyt tavoitevauhtiini tai jopa hieman sen ylikin sillä tässä Ruissalon pätkällä ero tavoitevauhtini mukaiseen etenemiseen kuroutui lähes umpeen, vaikka syketasot pysyivät vielä hyvin aerobisella tasolla.

Ruissalosta palasimme taas satama-alueen läpi keskustaan paahtavan auringon alla, jolloin minulla alkoivat vaikeudet. Varsinkin Aurajoen varsi kohti kilpailukeskusta tuntui pitkältä ja raskaalta, jolloin myös vauhti alkoi tippua. Toki, jos tavoitteeni olisi ollut vain puolikas, olisi tässä ollut mahdollisuuksia loppukiriin. Nyt pyrin säästelemään voimia toiselle kierrokselle ja kevensin senkin takia vauhtia. Täytyy myöntää, että hieman siinä kaupungin teatterin kohdalla houkutti valita se väärä linja ja juosta maaliin ja keskeyttää jo siinä, kun se toisen kierroksen juokseminen tuntui hieman musertavalta tavoitteelta. Ajattelin kuitenkin, että tehdään tästä nyt joka tapauksessa elämäni pisin yhtäjaksoinen juoksu.

Valitettavasti järjestäjillä oli väliaikamatto rikki, joten en koskaan saanut tarkkaa väliaikaani, mutta arviolta se oli jotain 2:08-2:10 paikkeilla, mikä sinänsä kai on ihan kohtuullinen aika. Jäähän se ennätyksestäni vain 5-7 minuuttia ja olosuhteet nyt olivat ihan toiset kuin silloin ja tarkoituskin jatkaa matkaa vielä huomattavasti. Toisen kierroksen alussa pääsin taas rakennusten varjoon ja juoksukin kulki hieman paremmin, vaikka jalka ei enää noussut ollenkaan ensimmäisen kierroksen malliin. Nyt selvästi alkoivat tuntua puutteet pitkissä lenkeissä.

Kun paahteinen osuus keskustan ja Ruissalon välissä alkoi niin vaikeudet alkoivat kasvaa. Syke lähti nousemaan, eikä se enää laskenut vaikka hidastin vauhtia huomattavastikin tavoitteestani. Ruissalon sillan pielessä olevalla juoma-asemalla pysähdyin hetkeksi join mukilliset vettä ja urheilujuomaa ja koetin kastella päätäni. Kun siitä lähdin liikkeelle, alkoivat jalat painaa kuin lyijy, syke huiteli pilvissä, vaikka vauhti ei enää ollut kummoinen ja kun Ruissalon sillan pienen pieni nousu tuntui tavattoman raskaalta, päätin keskeyttää noin 26,5 kilometrin kohdalla.

Sisulla olisin voinut jatkaa jonkun verran, mutten missään tapauksessa 16 kilometriä ja olisiko se ollut järkevää, kun en oikein tiennyt, missä oli vika. Niinpä kävelin siitä takaisin ja jäin istuskelemaan juomapisteen ensiapu teltalle. Olo oli muuten hyvä, mutta sydän löi hullun lailla. Istuskelin siinä hetken kunnes sain kyydin kisakeskukseen. Siellä kävin palauttamassa ajanottosirun ja lähdin kävelemään autolleni. Vielä siinä kävellessänikin sydän löi normaalin peruskuntolenkin lukemia, vaikka olin jo puolen tuntia vain istuskellut.

Illalla juoma maistui, joten kaipa ongelmani olivat liittyneet nestehukkaan ja elimistön lämpenemiseen. Kuitenkin palautuminen sujui hyvin ja jo seuraavana iltana pystyin juoksemaan normaalin iltalenkin ilman suurempia ongelmia.

Tietenkin olin juoksun jälkeen pettynyt, kun en pidempään ollut pystynyt juoksua jatkamaan, mutta olin sentään juossut elämäni pisimmän matkan. Tiettyä itse varmuutta se kuitenkin antoi. Vaikka matka jäi huomattavasti kesken, ei se 16 kilometriä lisää nyt ihan mahdoton matka olisi ollut, jos olosuhteet olisivat olleet viileämmät. Lisäksi tämä kokemus antoi lisää varmuutta harjoitteluun, kun sen noin 25 kilometriä pystyy suhteellisen tuskattomasti juoksemaan, niin loput kyllä saa vedettyä tarvittaessa sisulla. Niin ja kun seuraavan kerran näin pitkää juoksua lähden yrittämään, tulee se tapahtumaan huomattavasti viileämmissä olosuhteissa.