Ruisrääkillä itseään rääkkäämässä

Kauniina lauantaipäivänä syyskuun 19. juostiin perinteiset Ruissalojuoksut. Kevään juoksujen peruunnuttua, päätin nyt asettaa tavoitteekseni ensimmäisen virallisen puolimaratonin juoksemisen. Olin toki keväällä jo juossut kolmesti yli puolimaratonin matkan peruskuntolenkeilläni ja kymmenkunta kertaa kutakuinkin parikymppisiä lenkkejä, joten aivan vieraasta asiasta ei toki ollut kyse. Mutta virallinen on aina virallinen ja nyt oli tarkoituksena juosta selvästi kovempaa kuin harjoituslenkeillä.

Sää juoksuissa oli parasta mitä syyskuun loppu voi tarjota. Aurinko paistoi ilman, että se olisi tehnyt ilman turhan lämpimäksi juosta. Pyöräilin lähtöpaikalle puoltatoista tuntia ennen lähtöä, jotta saatoin aloittaa venyttelyt ja verryttelyt ajoissa. Ohjattujen verryttelyjen jälkeen oli hetki aikaa vielä venytellä ennen kuin lähdin lähtöpaikalla.

Lähdön tunnelma oli kihelmöivä ja odotteleva. Liiankin kihelmöivä ainakin sykemittarini mukaan, joka antoi jo kevyen juoksun lukemia, vaikken ollut juossut vielä askeltakaan. Päätinkin luottaa enemmän tunteeseen kuin mittariin juoksuvauhtia tunnustellessa.

Lähtöpamauksen pamahdettua juoksijat alkoivat valua lähtöviivan suuntaan ja viivan ylitettyä kävely muuttui juoksuksi. Lähdön jälkeen juoksijoiden rytmikäs askellus täytti äänimaiseman ilman, että puhe olisi sitä rikkonut. Ensimmäinen kilometri juostiin tiellä, jonka aikana yritin löytää tilan itselleni juosta suurin piirtein samanvauhtisten kanssa. Tämän jälkeen siirryttiin kävelypoluille juoksemaan, jossa tilaa olisi paljon vähemmän juosta ja ohittelu vaikeampaa. Noin kolmen ensimmäisen kilometrin jälkeen olin paikkani löytänyt ja juoksu sujui kutakuinkin samanvauhtisten parissa.

Aika tavoitteekseni olin asettanut 2 tuntia, mikä juoksemieni peruskuntolenkkien perusteella olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa. Ensimmäisen kolmanneksen pysyin vauhdissa hyvin, olin jopa jonkun kymmenen sekuntia tavoitteeni edellä. Vielä puolessavälissäkin olin aikatavoitteessani, mutta sitten oli pakko hieman hiljentää vauhtia. Sen verta olivat jalat käyneet raskaiksi liikutella.

Toisella tunnilla kävi keskeyttäminenkin mielessä, mutta kun jalat tuntuivat liikkuvan ja eikä mitään kovempia kipuja tuntunut niin päätin jatkaa matkaa. Kun viime vuonna Riikillä olin aloittanut loppukirin kilometrin ennen maalia ja sillä pelastanut aikatavoitteeni (1 tunti / loppuaika 59:58), niin nyt en ennen maalisuoraa saattanut kuvitellakaan vauhdin nostamista loppua kohti. Toinen puolisko menikin sitten kolme minuuttia hitaammin kuin ensimmäinen, joten loppuajaksi tuli 2:03:03.

Vaikka näin jälkeenpäin täytyykin myöntää, että tuli lähdettyä liian kovaa ja paremmalla vauhdinjaolla olisin voinut saada paremmankin ajan, olen tyytyväinen suoritukseeni. Millään strategialla en olisi päässyt alle kahden tunnin ajan. Jos lähdössä olisin hiljentänyt vauhtia merkittävästi, olisi lopussa pitänyt vauhtia kiristää aivan liika, joten aika vastaa melko hyvin nykykuntoani. Kahden tunnin alitus olisi ollut mahdollinen, jos aikaa palautumiseen kevään rasitusvammasta olisi ollut hieman enemmän ja nuha ei olisi sotkenut viime hetken valmisteluja.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli mielenkiintoinen. Olo maalissa ei ollut kamalan hyvä. Itse asiassa aika harvoin juoksun jälkeen olo on ollut näin väsynyt. Palautuminen juoksusta on kestänyt useita viikkoja, jos vieläkään olen täysin palautunut. Muutaman minuutin hitaammalla ajalla olo maalissa olisi ollut paljon parempi. Koska juoksen lähinnä omaksi ilokseni, niin voi kysyä olivatko ne minuutit sen arvoisia, tuskinpa vaan.

Seuraava kerta (mikäli sellainen tulee) on taas varmaankin helpompi. Aika tavoitteenani tullee pysymään tuo kaksi tuntia, sen verta lähellä se nytkin oli. Täytyy vaan toivoa, että silloin kunto on sen verta parempi, että se toteutuu. Tiettyä itse varmuuttakin tämä kokemus antoi. Maaliin pystyy juoksemaan, vaikka puolessa välissä väsyttäisikin melkoisesti. Ja paranihan mulla tuo kympin aikakin sen kolme minuuttia viime vuodesta ja juoksua jatkettiin sen päälle vielä toinenkin kymppi.