Pehmojen Tadžikistanin matka

Matka Tadžikistaniin

Vihdoin oli koittanut päivä, jolloin pääsimme kauan odotetulle matkalle. Meistä neljä Reppu-Roosa, Petteri, Mato-Matala ja Tipi olivat kantajamme Karin repussa matkalla lentokentälle. Muut liittyisivät joukkoon myöhemmin. Kentällä odottelu oli pitkäveteistä erilaisissa jonoissa odottelua. Useamman tunnin jälkeen vihdoin olimme oman lentokoneemme portilla ja emmekä yhtään turhan aikaisin.

Turvatarkastus pelotti meitä hieman, sillä Karia oli peloteltu, että monen pehmoeläimen kulkeminen aikuisen repussa saattaisi olla epäilyttävää ja saattaisimme joutua sisätarkastukseen salakuljetusepäilyn takia. Selvisimme kuin selvisimme tarkastuksesta ilman sen tarkempaa syyniä.

Lentomatka Istanbuliin meni hyvin. Oli vain pitkäveteistä olla koneen hattuhyllyllä. Tunnelma meidän kesken oli hyvin jännittynyt ja odottava siitä, mitä olisi tulossa. Istanbulissa vaihtoaika oli pieni, joten meitä oltiin kentällä vastassa ja repun liikkeistä päätellen siirryimme puolijuoksua seuraavaan koneeseen. Toisella lennolla kone tärisi hurjasti Georgian yllä osuessaan ilmakuoppiin, jotka tuntuivat hattuhyllyn reppujenkin sisällä.

Saavuimme hotellille myöhään yöllä ja hotellihuoneessamme Amigo ja Pingis liittyivät ryhmään. Pian pääsimme somaan siskonpetiin nukkumaan muiden pehmoeläinten kanssa.

1. päivä

Ruhtinaallisten neljän tunnin yöunien jälkeen kävimme aamiaisella ja lähdimme Karin repussa katsomaan Dušanben nähtävyyksiä. Kävelimme suoraan hotellilta Itsenäisyyden muistomerkille ja jatkoimme matkaa Sharshara-puistoon keinotekoisen vesiputouksen äärelle. Sieltä palasimme saman puistoalueen toiseen päähän, mihin oli kokoontunut paljon ihmisiä johonkin juhlaan.

Juhla paljastui kirjan päiväksi ja paikka, missä sitä juhlittiin, Tadžikistanin kansalliskirjastoksi. Kirjastoon ei marssittukaan siitä vaan sisään vaan meille järjestettiin opas, joka kierrätti meidät ympäri kirjaston. Reppu-Roosa huomasi heti, että kirjastossa näytti olevan vähemmän kirjoja ja enemmän henkilökuntaa kuin kotonaan Naantalin kaupunginkirjastossa.

Siirryimme läheiseen Rudaki-puistoon. Ulkona lämpötila oli noussut jo tuskalliseen 35 asteeseen, joten piti muistaa juoda riittävästi.

Sieltä suuntasimme matkamme kansallismuseoon, missä pääsimme tutustumaan Tadžikistanin historiaan ja luontoon. Sattumoisin kohtasimme Olion museossa, joka liittyi seuraamme, jolloin pehmoeläinporukkamme oli lopultakin täysi.

Lounastimme läheisessä ravintolassa, mikä ruokalistallaan yhdisti paikallisia ruokia länsimaisiin ruokiin. Lounaan jälkeen lähdimme vierailemaan Toisen maailmansodan muistomerkillä, mikä oli pystytetty Neuvostoliiton voiton kunniaksi Saksasta. Paikka oli pienellä kumpareella kaupungin laidalla ja sieltä avautui kaunis näkymä kaupungin ylle.

Sen jälkeen olikin aika palata hotellille. Kiertomatkasta jäi erityisesti mieleemme presidentin ja hänen poikansa kuvat, joita näkyi monissa paikoissa, jopa jättimäisinä muraaleina rakennusten seinissä. Me pehmoeläimet jäimme hotellille lepäilemään, kun ihmismatkalaiset illalla lähtivät nauttimaan illallista Dušanben yöelämässä.

2. päivä

Aamiaisen jälkeen hyppäsimme Karin repussa autoon ja lähdimme tutustumaan Harakatin kuntoutuskeskukseen. Aamupäivällä tutustuimme keskuksen toimintaan ja ihmisiin, jotka olivat saaneet apua keskuksen toiminnasta. Keskus järjesti vammaisille vertaisryhmiä ja tietoa heidän oikeuksistaan. Toiminnassa oli mukana niin lapsia kuin aikuisiakin. Ihmiset kertoivat avoimesti järjestöstä, toiminnastaan ja omista kokemuksistaan. Oli hienoa päästä kuulemaan mihin meidänkin matkarahamme täällä käytetään.

Lounaan jälkeen pääsimme osallistumaan keskuksen töihin. Pääsimme maalaamaan keskuksen portin mustaksi niin sisä- kuin ulkopuoleltakin. Villeimmät pehmoeläimet karkasivat päiväkotilasten leikkipuistoon ja keskuksen kaiteille kiipeilemään. Paahtava auringon paiste ja 35 asteen lämpötila sai monet meistä voimaan hieman huonosti

3. päivä

Tänään matkasimme Karin repussa Ishirok-järjestön toimistolle, missä järjestön työntekijät kertoivat työstään. Ishirok tekee työtä vammaisten henkilöiden aseman parantamiseksi. Sen toiminta perustuu yhdenvertaisuuteen ja siihen, että kaikilla, myös vammaisilla, on yhtäläiset ihmisoikeudet. Ishirok järjestää vertaistukiryhmiä, koulutuksia sekä valvoo saavutettavuuden toteutumista kaupunkia rakennettaessa.

Lounaan jälkeen pääsimme kotivierailulle, missä tutustuimme Nigina Ikromovaan, joka oli Ishirokin koulutusten kautta päätynyt yrittäjäksi, joka ompeli vaatteita. Erityisesti hän piti nuken vaatteiden tekemisestä ja ehkä pehmoeläintenkin. Hän teki myös käsitöitä ja koruja.

Juuri Ishirokille suuntautuu osa meidän matkarahoistamme Väestöliiton ja Kynnys ry:n kautta.

4. päivä

Edessä oli jännittävä päivä. Tänään siirtyisimme vaelluksen lähtöpisteeseen. Pakkauduimme kaikki Karin reppuun, josta emme päässeet näkemään, mitä ulkona tapahtui, mutta saatoimme tuntea auton liikkeet ja kuulla ihmisten äänet autossa.

Lounastaukoon asti matka meni ihan suhteellisen rattoisasti. Kuulimme naisäänen, joka sujuvasti selosti matkan tapahtumia toiselle naisäänelle. Kuulimme lukuisista uhkarohkeista ohituksista jyrkkien rotkojen äärellä, mikä ei ollut kyllä kivaa automatkoja jännittävälle pehmoeläimelle.

Lounastauon jälkeen auton liikkeet muuttuivat rajummiksi. Äänet kovenivat ja kiihtyivät ja niihin liittyi mukaan kolmas naisen ääni ja kaksi miehen ääntä, joista toinen ilmeisesti kuului kantajallemme Karille. Nyt alkoi rahallisimpiakin pehmoeläimiä jo jännittää.

Noin kuuden tunnin jälkeen matka päättyi ja pääsimme ulos autosta ja repusta. Olimme kuvan kauniilla vuoristoniityllä, jossa aasit ja lehmät laidunsivat. Päätimme ottaa kaikista kaverikuvan Sangisafed-vuoren (3218) edessä.

5. päivä

Aurinko oli jo noussut, kun nousimme ylös ja pakkasimme tavaramme. Tänään ensimmäisenä vaelluspäivänä Reppu-Roosa ja Petteri pääsisivät katselemaan maisemia repun sivutaskuista. Ensimmäisen aamun aamutoimet sujuivat rauhallisesti ja olimme jo hieman aikatulusta jäljessä, kun lähdimme liikkeelle.

Leiripaikalta lähdimme Pasrud-jokea seurailevaa tietä ylöspäin, kunnes sivuutimme Chubistonin. Siitä vielä hieman eteenpäin ja ison niityn kohdalla kahlasimme joen toiselle puolelle. Yksi ihmisretkeläinen oli sen verta mahataudin heikentämä, että hän lähti aasien kanssa kiertämään helpompaa reittiä seuraavalle yöpaikalle.

Me sen sijaan lähdimme vielä hyväkuntoisen Karin kyyditsemänä nousemaan kohti Talbas-solaa (3450 m). Matka sinne vei ensin Bodkhona-laaksoa ylös. Matkalla ylös sivutaskun matkalaiset pääsivät ihastelemaan vuohilaumaa paimenineen. Lounaan, pastaa ja purkkikalaa, nautimme kuvan kauniissa laaksossa Bodkhona-vuoren (5152 m) juurella.

Lounaan jälkeen alkoi jyrkkä nousu kohti Talbas-solaa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä pienemmäksi ilman happipitoisuus kävi. Oli ilmeistä, että nousu tulisi olemaan raskas kantajallemme, Karille. Lopulta aivan nousun viimeisillä sadoilla metreillä opas tuli apuun ja otti Karin repun ja meidät kantaakseen. Oppaan oma reppu oli taas aasin kyydissä.

Ylhäällä pysähdyimme hetkeksi, jolloin perinteinen saksalainen vuoritervehdys kuului reppuun sisällekin. Alas lähdettäessä Karin vauhti kasvoi ja me jäimme oppaan kannettavaksi loppumatkaksi. Lopulta leiriin saavuimme varmaan yli tunnin myöhemmin kuin ensimmäisenä tullut ryhmä. Kello viiden teehetki jäi tältä illalta väliin ja väsyneinä menimme makuupusseihimme heti päivällisen jälkeen.

6. päivä

Kantajamme Kari oli sen verta pelästynyt edellisen päivän raskaasta vaelluksesta, että jätti lähtemättä päivän vaellukselle Mutnijärvelle. Se olisi tiennyt nousua lähes yhtä korkealle kuin edellisenä päivänä ja seuraavasta päivästä olisi tulossa vielä raskaampi. Olimme ihan tyytyväisiä siihen, että pidimme lepopäivän kuvan kauniilla Alauddin- järvellä.

Heti aamusta menimme Alauddin-järven rantaan, jonka tyyneen pintaan läheiset vuoret kuvastuivat kauniisti. Hyppelimme rantakivillä ilman, että kukaan meistä kastui. Toinen ihmisretkeläinen Anu auttoi meitä kiville, kun Kari kuvasi. Pikku-uikku kalasteli pikkukaloja järvellä.

Koko päivän kiertelimme leiripaikan läheisyydessä katsellen, miten vuoret muuttuivat auringon valon suunnan muuttuessa. Tänään ehdimme kello viiden teellekin.

Päivä oli Tadžikistanin kansallispäivä. Meidän apunamme oli kulkenut suomalaisten ihmismatkalaisten lisäksi kaksi opasta, kaksi kokkia ja kuusi aasikuskia sekä kuusitoista aasia. Oppaamme, kokkimme ja aasikuskimme juhlivat päivää polttamalla isoa roviota ja laulamalla lauluja. Meidän suomalaiset ihmismatkalaisemmekin osallistuivat iltanuotioon laulamalla omia laulujaan.

7. päivä

Aamulla oli vielä hämärää, kun nousimme ylös pakkaamaan varusteita. Tänään Pingis ja Olio pääsisivät katselemaan maisemia repun sivutaskuista. Kaksi ihmisretkeläistäkin oli sen verran huonossa kunnossa, että lähtivät matkaan aasin selässä.

Aluksi matka vei alaspäin kohti Vertikal Alauddin -keskusta, joka oli suljettu aiemmin keväällä. Heti järvien luona sivutaskun matkalaiset pääsivät näkemään mustatöyhtötiaisen, joka uteliaana katseli heitä lähipuiden oksilta. Keskukselta matkaamme liittyi myös koira, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen turvata matkailijoiden reittiä vuorilla.

Siitä keskukselta matka lähti sitten suoraan ylöspäin kohti Lauda-solaa (3625 m) tai oikeammin kohti sitä ennen olevaa False Lauda -solaa (3457 m). Korkeus ei vaikuttanut kantojuhtaamme Kariin yhtä paljon kuin kaksi päivää sitten, joten matkamme sujui edelliskertaa ripeämmin. Meille repussa ei hapen vähentyminen aiheuttanut tälläkään kertaa suurempia ongelmia.

Solien välisen matkan kuljimme jyrkkää vuoren rinnettä lähes samalla korkeudella, joten se ei ollut enää sillä tavalla raskas. Lounaalle asetuimme pian tuon ensimmäisen solan jälkeen. Lounaspaikalta oli aivan tavattoman upeat maisemat, mitä sivutaskun matkalaiset saivat ihastella. Kari ei nälästään huolimatta pystynyt paljoa syömään. Siellä ylhäällä jossain pieni parvi Himalajan lumikanoja väisti meitä pakoon.

Oikeassa Lauda-solassa ihmismatkalaiset pysähtyivät ottamaan ryhmäkuvia. Me pysyimme repussa turvassa kovalta ja pölyiseltä tuulelta, joka voimalla iski solaan. Tuuli tunki pölyä sivutaskuissa matkanneiden kaikkien karvojen sekaan ja sai ne näyttämään entistäkin ruskeammilta.

Alamäessä pääsimme nauttimaan Karin vauhdikkaasta etenemisestä ja pääsimme leiripaikalle hyvissä ajoin kello viiden teelle. Leiripaikka olikin upea, nyt kuivana kautena kuivuneen järven tai suon reunalla mitä toinen toistaan komeammat vuoret reunustivat. Vain kiven heiton päässä oli Kuli Siyoh järvi.

8. päivä

Päivän agendalla ei ollut siirtymistä minnekään muualle vaan viettäisimme päivän kiertelemällä eri järvillä suuren Kulikalon-järven ympäristössä. Siispä erityisen aikainen herätys ei ollut tarpeen. Kävimme kuitenkin kaverikuvassa suon laidalla aikaisin ennen aamiaista.

Aamun ensimmäisenä retkikohteena oli Dushakha-järvi yli viisikilometristen lumihuippuisten vuorten kainalossa. Tipi, Amigo ja Mato Matala olivat tällä kertaa vuorossa päästä repun sivutaskuun ihailemaan maisemia. Järvelle oli muutaman kilometrin matka ilman mainittavaa nousua, joten matka sinne meni helposti. Sivutaskulaiset pääsivät kuvauttamaan itsensä järven rannassa. Siinä kuvauksien lomassa he huomasivat karhun tassun jäljen rantamudassa. Lounaaksi palasimme leiriimme.

Iltapäivän retki suuntautui varsinaiselle Kulikalon järvelle. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja etenkin repun sisällä olleille pehmoeläimille alkoi tulla kuuma. Paluumatkalla pysähdyimme juomaan virvokkeita paikalliselle erämaakioskille, joka oli yli kymmenen kilometrin päässä lähimmästä autotiestä. Paikan täytyy olla suosittu ihmisretkeilijöiden parissa.

Ehdimme taas ilta viiden teelle, jota oli kiva viettää teltan varjossa. Päivän aikana koira, joka oli eilen ollut mukanamme, kävi meitä tervehtimässä muutaman kerran, ennen kuin lähti paluumatkalleen. Leiripaikan ympäristössä olevassa harvassa katajapuskametsikössä oli melko paljon lintuja. Kari tunnisti ainakin nuoren kultahempon, virtavästäräkin, alppinaakan, mustavariksen, varpushaukan ja sinisorsan. Päivä päättyi upeaan tähtitaivaaseen ilman valosaasteita.

9. päivä

Viimeinen vaelluspäivä, jonka aikana laskeuduimme Artuch-jokea Artuchin kylään. Tipi, Amigo ja Mato Matala jatkoivat repun sivutakussa. Matkan edetessä ilma muuttui hapekkaammaksi ja samalla kuumemmaksi. Näin kuumassa emme edellisinä päivinä olleet vaeltaneet.

Matkan varrella polku vähitellen muuttui suuremmaksi ja leveämmäksi ja lopulta tieksi, missä autotkin kulkivat. Sivutaskulaiset saattoivat seurata, kuinka vastaamme tuli muita vaeltajia, jotka vasta olivat reissunsa alussa. Eräässä kohdassa sivutaskulaisia alkoi pelottaa, kun heidän kantajansa, Kari, päätti tunnustella erään tienvarren kiven pintaa ja koetti boulderoida sitä ylös. Oppaan tiukat komennot saivat hänet kuitenkin palaamaan ruotuun.

Kylän lapset olivat kiinnostuneita tulijoista. He käyttivät hyväkseen koko englannin kielen taitonsa kyselläkseen matkalaisilta monenlaisia asioita. Karin lintukirja herätti kiinnostusta ja muutamat ihmismatkalaiset innostuivat leikkimään heidän kanssaan pallopelejä.

Artuchin kylässä pääsimme sisämajoitukseen ja telttayöt olivat ohitse. Hieman haikealta tuntui, mutta toisaalta oli kiva nukkua ilman aasien yöllisiä huutoja, jotka meistä pienistä eläimistä olivat olleet pelottavia.

10. päivä

Tänään palasimme Dušanbeen. Matka meni Karin repussa ilman mitään kommelluksia. Artuchin kylä oli jo sen verta suuri, että pääsimme matkaan yhdellä bussilla, johon mahtuivat kaikki ihmismatkalaisetkin tavaroineen. Matkan aikana ei reppuun myöskään kuulunut mitään ääniä, jotka olisivat kertoneet matkan jännittävyydestä. Illalla saavuimmekin jo tutuksi tulleelle hotelille ja pääsimme nukkumaan hyvään hotellisänkyyn.

11. päivä

Viimeinen päivä Tadžikistanissa. Aamulla lähdimme Karin repussa käymään Hisorin linnoituksilla. Paikka oli vanha linnoituspaikka, missä on ollut toimintaa ainakin jo 1500 vuoden ajan. Nyt se oli paikka missä paikalliset viettivät hääjuhliaan, turistit kävivät pällistelemässä ja käsityö sekä rihkama kauppiaat etsivät asiakkaitaan. Kuten edellisetkin päivät Dušanbessa, nytkin oli kuuma. Varmaan sellaiset 35 astetta lämmintä.

Iltapäivällä palasimme hotelille, jonne jäimme lepäilemään Karin potiessa turisteille tyypillistä vatsatautia.

Paluulento oli puolen yön jälkeen, johon valmistauduimme huolella. Tällä kertaa menimme matkalaukun kyytiin ja toivoimme, ettei meille tälläkään kertaa tehtäisi sisätarkastusta tullissa. Näin tapahtui ja kaikki pääsivät terveinä ja hyväkuntoisina tosin hieman rähjääntyneinä kotimaahansa. Siis pehmoeläimet, ihmismatkalaisilla sen sijaan oli erilaisia turistivaivoja tuliaisena.