Marraskuun lopulla tein viikonloppuretken Jurmoon. Jurmohan on yksi niistä luonnonkauniista saarista mille pääsee maksutta yhteysaluksella. Telttailualueella ei ollut ruuhkaa, mutta yhteysaluksessa oli väkeä senkin edestä. Varusteet kuljetin maitokärryllä, jonka sain vietyä perille, kun kiersi hieman kauempaa ajourien kautta.

Perjantain yhteysalusaikataulu on mitoitettu siten, että siihen vielä ehtii työpäivän jälkeen. Itsekin lähdin reissuun valokuvahistorian luentojen jälkeen. Niinpä saaressa oli täysi pimeys, kun lähdin kärryineni kohti leiripaikkaa. Otsalampun valossa löysin reitin ja sain pystytettyä teltan. Pimeys ulkosaaristossa oli vaikuttava. Horisonttia tuskin pystyi edes näkemään, vaikka olisi sammuttanut otsalampunkin.

Viikonlopusta oli tulossa tuulinen, joten olin ottanut mukaani tuulenkestävimmän telttani, jota lämmitin retkikeittimelläni. Leiripaikalla pystytin teltan tuulen suuntaiseksi ja hyödynsin sen ankkuroimiseen paikalleen mahdollisimman paljon puita. Tuuli paukuttikin teltta yöllä melkoisesti ja koska ilman lunta ulkoteltta oli mahdotonta saada kovin tiiviiksi, ei keitin pystynyt sitä lämmittämään siten kuin talvella tavallisesti.

Revlan.

Tervalepikko, Sorgen.

Lauantain olin varannut maisemakuvaukseen, joten lähdin kameroineni länsiriutoille kuvaamaan. Tuulinen sää teki kuvaamisesta hankalaa tärisyttämällä kameraa voimakkaasti. Ripustin kiviä jalustaan painoksi, jotta tuuli ei pystyisi sitä vahingossa kaatamaan. Silti, tarkentaessa kuvaani, huomasin, kuinka voimakkaasti kamera tärisi. Ottamani kuvat olivat siihen nähden yllättävän teräviä.

Lähdin etsimään suojaisampaa paikkaa, missä voisin olla tuulelta suojassa. Lehtometsät Sorgenin ja Träsketin ympäristössä vaikuttivat kiinnostavilta, joten suuntasin niihin. Lehdot olivat siitä kiinnostavia, että en ole niissä paljoakaan kulkenut, vaikka Jurmossa olenkin useasti käynyt. Kävelin niiden lävitse ja pohdin niihin palaamista myöhemmin, kun valaistusolosuhteet olisivat paremmat ja luonto vihreämpää.

Nummea, Sorgen.

Kuivunut lampi lehdossa.

Halusin kuvata maiseman, mistä kävisi ilmi Jurmon luonnon ainutlaatuisuus eli se, että saari muodostuu kivikauden kokoamista nyrkinkokoisista kivistä. Koetin löytää paikka, missä ihmisen jäljet eivät näkyisi. Kivikot ovat tavattoman arkoja kulutukselle. Niissä kulkeminen tai ajaminen mönkijällä kääntelee kiviä, jolloin kivien jäkälöitynyt harmaa pinta kääntyy piiloon ja puhdas punertava pinta tulee esiin. Lähes kaikkien riuttojen päällä kulki ajoura, jota myös ihmiset olivat kulkeneet ja se näkyi kahtena punertavana raitana. Ihmisten latomat kivikasat olivat löytäneet paikkansa tännekin. Millä saisi saaren kävijät ymmärtämään, että se ei ole asiallista toimintaa ja suojelualeilla jopa kiellettyäkin.

Mäntymetsän takaa löysin laajan ja kuvauksellisen kivikkorannan, jossa kasvoi yksinäinen pihlaja elävöittämässä maisemaa. Sen poikki ei kulkenut ajouraa, koska siinä kohdassa se kulki korkeammalla mäen päällä. Paikka oli myös tuulen suojainen. Siis aivan erinomainen valokuvauskohde.

Alnäsudden.

Alnäsudden.

Sunnuntaina minulla oli muutama tunti aikaa kuvata ennen kuin piti purkaa leiri ja kärrätä tavarat paluukyytiä varten rantaan. En nähnyt järkevänä yrittää kuvat lisää maisemia, joten lähdin kuvaamaan lintuja Lägnörsfladanille ja Tvåstenvikenille.

Järvellä oli parvi laulujoutsenia ja merenlahdella kyhmyjoutsenia. Lisäksi siellä sinisorsaparvi ja haikaroita. Istuskelin hissukseni joillain rantakivillä ja odottelin kun linnut uivat kuvausetäisyydelle. Linnut vaikuttivat pysyttelevän kohtuullisen kaukana ja siihen nähden kuvat onnistuivat yllättävän hyvin. Osansa saattoi olla kylmällä säällä, jonka ansiosta lämpöväreily ei haitannut kuvaamista etäältä.

Koetin hakea rannoilta myös pulmusia ja merisirrejä, mutta ne olivat varmaan vielä ulommilla luodoilla. Ehkä talven edistyessä nekin tulevat isommalle Jurmon saarelle. Iloinen yllätys oli kanahaukka, joka lennähti ihan läheltäni leiripaikalla. Yöllä pääsin näkemään myös valkoisia jäniksiä, joita pimeässä liikkui kohtuullisen runsaasti. Valoisaan aikaan ne pysyivät visusti piiloissaan.

Laulujoutsenpari sekä lokki ja haikara.

Laulujoutsenpari ja vesilintuparvi.

Laulujoutsenparvi.

Laulujoutsenia.

Laulujoutsenia.

Laulujoutsenia.

Laulujoutsenia.

Laulujoutsenia.

Laulujoutsenia.

Laulujoutsenia.

Kyhmyjoutsenpari.

Kyhmyjoutsenia.

Kyhmyjoutsenia.

Kyhmyjoutsen.

Jos mittaa ajassa, niin Jurmo on aika kaukana Turusta. Automatkaan Pärnäisiin on hyvä varata pari tuntia ja yhteysalus kestää lähes 4 tuntia suuntaansa. Niinpä pelkkiin matkoihin kuluu tällaisella retkellä noin 12 tuntia aikaa. Valokuvaukselle taas jäi aikaa 1,5 päivää. Varsinkin vuoden pimeimpään aikaan, kun valoisaa on vain 5-6 tuntia päivässä tämä saa miettimään retken hyötysuhdetta.

Toinen, mitä valitettavasti jouduin miettimään tällä retkellä, oli maiseman kuluminen. Jurmo on Saaristomeren kansallispuiston suosituimpia retkisaaria ja se on alkanut näkyä. Toisin kuin Utön ja Örön kaltaisissa entisissä puolustusvoimien saarissa, siellä ei ole rakenteita suurille ihmismäärille. Tähän aikaan vuodesta ei muita matkailijoita saarella näkynyt häiriöksi, mutta jälkiä näkyi. Heräsi ajatus, että pitäisikö omaa retkeilypainetta suunnata tuntemattomammille saarille.

Näistä ajatuksista huolimatta voin pitää reissuani onnistuneena. Vettä en hirveästi saanut niskaani. Jurmon luonto on upeaa ja ainutalaatuista. Valokuvien osalta olen tyytyväinen Jurmon antiin. Ei tämä varmastikaan jää viimeiseksi matkakseni Jurmoon, mutta täytyy ruveta aktiivisemmin miettimään myös muita mahdollisuuksia saaristoretkeilyyn muiden yhteysalusreittien varrella.