Sylarna ympäri

Avotunturit ulottuvat Ruotsin ja Norjan rajalla varsin etelään. Sylarnan tunturialue Jämtlannissa sijaitsee Vaasan korkeudella, mutta jo vajaan kilometrin korkeudessa ylänkö on täysin puuton. Alueella sijaitsee Etelä-Ruotsin korkein tunturi Helagsfjället (1796) ja lähes yhtä korkealle nouseva Storsylen (1762). Molempien huippujen itäpuolelle on muodostunut pieni jäätikkö, joista Helagsglaciären on Ruotsin eteläisin jäätikkö. Etelä-Ruotsin suurtunturit ovat kohteena kiinnostaneet minua jo pitkään ja nyt pääsiäisen alla oli viikko aikaa käydä ottamaan kohteesta selvää.

Alkuun suunnittelin reissua Otson kanssa, jonka kanssa olemme jo useita talvireissuja tehneet ja todenneet yhteistyömme toimivaksi. Muutama viikko ennen lähtöä samaan matkaan lähti mukaan Tea. Tea lähti mukaan kokonaan omilla varusteilla ja oli valmistautunut vaeltamaan tarvittaessa omia polkujaan, jos meidän suunnitelmamme eivät olisi kiinnostaneet.

Ruotsiin menimme iltalaivalla Naantalista Kapellskärin. Matkaa voi pitää varsin edullisena menopaluu hytillä ja autopaikalla 85 euroa henki ja hinta piti sisällään illallisen ja aamiaisen laivalla. Ajomatkaa Kapellskäristä Storulvånin tunturiasemalle, josta aloitimme vaelluksen, kertyi 734 km, joten aivan lyhykäinen ei ajomatka ollut, vaikka kohde olikin varsin etelässä. Ajomatka sujui varsin metsäisissä maisemissa ja vasta viimeisen kymmenen kilometrin aikana havupuut vaihtuivat tunturikoivikkoon, jonka ylärajan tuntumassa tunturiasema sijaitsi.

Lill-Ulvån jokilaaksoa.

Lill-Ulvån jokilaakson viimeisiä koivuja.

Reittisuunnitelma viikon vaellukselle oli varsin yksinkertainen. Tarkoituksenamme oli kiertää Sylarnan tunturialue ympäri ja käydä Helagsfjelletin juurella sen pohjoispuolella. Parina päivänä oli ajatus sään salliessa pyrkiä huiputtamaan molemmat tai toinen tuntureista. Alueella oli ollut runsaita lumisateita ennen reissua ja lumivyöryriski oli korkea, joten huiputukset edellyttivät hyviä säitä, jotta lumipakka stabiloituisi. Ilman huiputuspäiviä aika olisi riittänyt molempien massiivien kiertämiseen, mutta tällä aikataululla ei ollut järkeä pyrkiä kiertämään molempia. Hiihtokuntokaan ei meillä kenelläkään ollut ihan parhaimmillaan eri syistä johtuen, joten päivämatkat jäivät hieman vaatimattomammiksi. Täysiä kahdeksan legin päiviä ei juuri tullut tehdyksi ja tauot pyrkivät usein venymään reilusti yli kymmenminuuttisiksi. Toki vaikea keksiä miten pidemmillä päivämatkoilla olisi saanut aikaiseksi mielekkäämmän reitin tällä aikataululla.

Auringon ensi säteet osuvat Sylarna-massiiviin.

Sylarna-massiivi Norjan puolelta.

Sää sitten suosikin reissua. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä, jolloin hiihdimme massiivin juurelle lähelle Norjan rajaa, sää oli pilvinen, lumisateinen ja sumuinen. Muutaman hetken jouduimme hiihtämään white-out tilanteessakin. Tämän jälkeen sää selkeni ja tyyntyi. Loput päivät aurinko paistoikin käytännössä pilvettömältä taivaalta. Yöt olivat kylmiä: 20-30 astetta pakasta, mutta päivisin aurinko lämmitti ilman varsin lämpimäksi. Valokuvauksen kannalta tuollainen pilvettömältä taivaalta paistava aurinko oli vähän tylsä ja valokuvaaminen päin aurinkoa hankalaa, mutta retkeilyn kannalta olosuhteet olivat varsin mainiot.

Ilta-aurinko osuus Norra Helagsstötenin rinteeseen.

Norra Helagsstöten myöhään illan sinessä.

Sylarna aamuauringossa.

Helags ja Predikstolen, kuvattu Norra Helagsstötenin huipulta.

Tuulen lakaisema kumpare ja Norra Helagsstöten.

Hyvä sää tarjosi loppureissusta riittävät olosuhteet huiputuksiin. Tea lepäsi leirissä mieluummin kuin lähti meidän mukaan huiputuksiin, joten teimme huiputukset Otson kanssa kahdestaan. Helagsfjelletin päähuippu oli hieman kaukana huiputettavaksi pohjoisesta, mutta pohjoinen sivuhuippu, Norra Helagsstöten (1704), jonka juurella leirimme oli, oli helposti huiputettavasti. Huipulle nousimme ensin luoteista harjannetta pitkin, ja noin puolessa välissä sen jyrkentyessä siirryimme lounaiselle harjanteelle, jota pitkin kapusimme huipulle. Kaksi päivää myöhemmin lähdimme huiputtamaan Sylarnan huippuja. Hiihdimme Otson kanssa Lillsylenin ja Vaktklumpenin väliseen solaan, jossa vihdoimme sukset ja sauvat jäärautoihin ja hakkuun. Kiipesimme ensin jyrkkää lumirinnettä Lillsylenin huipulle. Sieltä laskeutuminen Storsyleniä kohti vievälle harjanteelle tuntui hieman epävarmalta, joten emme jatkaneet siitä matkaa. Vietimme sen sijaan pitkän lounastauon huipulla nauttien tyynen auringonpaisteen luomasta lämmöstä.

Otso Lillsylenin huipulla.

Laskeutumassa Norra Helagsstöteniltä alas. Predikstolen edessä.

Alueen maisemaa nämä kaksi massiivia hallitsivat. Kaikki muut tunturit niiden ympärillä olivat huomattavasti matalampia ja loivapiirteisempiä. Norjan suuntaan puuton tunturialue jatkui silmänkantamien päähän mutta silmiinpistävän loivapiirteisenä. Ruotsin puolella, tuntureiden takaa näkyivät jo laajat havumetsät. Koillisessa Storulvånin tunturiaseman ympäristössä oli jonkin verran jyrkkäpiirteisempiä tuntureita, ennen maiseman tasoittumista ja laskeutumista puurajan alapuolella.

Sylarnan huippuja: Sylskalstöten, Templet, Slottet, Lillsylen ja Vaktklumpen.

Aurinko, Slottet, Storsylan ja Lillsylan.

Lillsylenin huippu.

Slottet, Storsylen ja Lillsylen.

Storsylen Lillsylenin huipulta.

Sylskalstöten, Templet, Slottet ja Vaktklumpen.

Eläinten puolesta alueella oli melko hiljaista. Kiirunoita ja riekkoja näimme ja kuulimme muutaman kerran, joskus yksinäinen korppi lenteli jossain, mutta muuten ei linnuista juuri havaintoja syntynyt. Poroja näimme kertaalleen. Nisäkkäiden jälkiä näkyi jonkun verran. Alueelle elelee jonkinmoinen naalikanta ja niitä ruokitaan siellä. Löysimme yhden naalien ruokintapaikan ja naalin pesän sen läheisyydestä. Myös ahman jälkijono kulki ruokintapaikan ohi, olikohan ruuan haju houkutellut sitä? Sen enempää sitä tutkimaan ahma ei kuitenkaan ollut pysähtynyt.

Östra Endalshöjden, taustalla Bunnerfjällen ja Sylarna.

Pääsiäinen on suosittua ulkoiluaikaa, joten ruotsalaiset ja norjalaiset olivat ahkerasti liikkeellä. Viimeisenä paluupäivänä, kun hiihdimme kahden tunturiaseman välistä latua, tunnelma oli kuin jossain kansanjuhlassa. Vastaan tuli ihmisiä hyvin vaihtelevissa varusteissa. Oli perheitä lapset ahkiossa, oli kuntohiihtäjiä luistelusuksilla, oli retkeilijöitä rinkkoineen. Sen sijaan alkuviikosta kiertäessämme massiivin toista puolta ei juuri muita liikkujia näkynyt, kuin kaukaisina pisteinä laakson pohjalla.