Alppikiipeilyä Lyngenissä

Tänä kesänä minulla oli tilaisuus oikeastaan vain yhteen pidempään reissuun. Päätin käyttää sen kiipeilyyn Lyngenissä viime kesäiseen tapaan. Lähdimme reissuun samalla kokoonpanolla kuin mitä vuosi sitten. Tavoitteeksemme asetimme kiivetä hieman vaikeampia ja pidempiä reittejä. Myös seudun korkeimman vuoren, Jiehkkevárrin huiputus oli suunnitelmissa. Tiedossa oli, että sen huiputus ei onnistuisi yhdessä päivässä vaan edellyttäisi yöpymistä matkalla, joten varustauduimme tarvittaessa nukkumaan bivi-pusseissa vuoren huipulla.

Pääpiireteissä suunnitelmissa oli tehdä perusleiri Goverdalenin ja tehdä siitä ensin helppo huiputus ja sen jälkeen lähteä Jiehkkevárrille. Etukäteen päätimme ekassa perusleirissä olla maksimissaan neljä päivää ja sen jälkeen vaihtaa paikkaa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut vaan oleskelu ekassa paikassa venähti viiteen päivään, mikä aiheutti ongelmia ruuan ja kaasun suhteen. Samoin toiseen perusleiriin ei oikein jäänyt kunnolla aikaa vaan vietimme kaksi viimeistä yötä sisämajoituksessa ja teimme siinä välissä vain yhden helpon huiputus yrityksen. Tässä kuitenkin kuvaus varsinaisten vuoripäivien kulusta:

1. päivä: seikkailu jäätiköllä

Päivän tavoitteena oli kiivetä Sagbladetille. Pikkasen häiritsevänä oli tieto siitä, että illansuuhun oli luvattu heikkoa sadetta. Ennen sitä olisi hyvä päästä huipulle. Kartan perusteella reitti vaikutti suhteellisen helpolta: Jäätikköä pitkin pääsisi varsin ylös, joten varsinaista harjannetta ei jäisi kiivettäväksi kuin satakunta nousumetriä.

Lähdimmekin lähestymään jäätikön alareunaa melko suoraviivaisesti nousten samalla tasaisesti rinnettä ylös. Rinne oli paikka paikoin varsin kivikkoista, mutta ei mitenkään liian pahaa, kunnes saavuimme jäätikön vanhalle reunamoreenille. Reunamoreenin sisäreuna oli arviolta noin 50 metriä korkea ja jyrkkyyttä oli sen verta, että kivet juuri ja juuri pysyvät paikoillaan. Tästä pitäisi päästä tavalla tai toisella alas.

Lähdin varovasti kulkemaan harjannetta samalla korkeudella niin, että saavuttaisin jäätikön alla olleen kallion. Koetin varovasti astella suurimpia kiviä pitkiä, joiden uskoin olevan vakaimpia, kunnes yksi kivi lipesi altani ja lähdin kiihtyvällä vauhdilla syöksymään pienen kivivyöryn kanssa alaspäin. Hetken luulin ja aikani koittaneen, mutta samalla vaistomaisesti koitin epätoivoisesti saada jostain kiinteämmästä kivestä kiinni. Parin sekunnin liu’un jälkeen sainkin kun sainkin vauhtini pysäytettyä ja saatoin kädet verillä ja jalat mustelmilla huokaista helpotuksesta.

Olin kuitenkin vaarallisella rinteellä ja paluu ylös vaikutti vaarallisemmalta, kuin jatkaa matkaa alas. Niinpä jatkoin entistäkin varovaisemmin alas kalliolle, minne pääsinkin enemmittä vaaratilanteitta. Irtokivirinne oli kuitenkin antanut varoituksen vaarallisuudestaan. Sillä valin pojilla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin katsoa mihin liukuni pysähtyy. Mun kokemuksesta viisastuneina he kiersivät kalliolle moreeniharjanteen yläkautta, missä se ei ollut yhtä jyrkkä ja vaarallinen.

Jäätikölle siirryimme kielen oikeasta reunasta, jota lähdimme nousemaan ylös. Kielen yläreuna päättyi kohtaan, missä jäätikkö ilmeisestikin putosi pienen kalliojyrkänteen yli aiheuttaen siihen kohtaan melkoisen serakkien puutarhan, josta halusin pysyä poissa. Meidän olisi pitänyt päästä kiertämään serakit vasemmalta, mutta etenemisen sinne taas esti melkoinen railojen labyrintti. Kellokin alkoi olla tässä vaiheessa niin paljon, että katsoimme parhaaksi kääntyä takaisin päin ja yrittää seuraavana päivänä parempaa reittiä. Kiertää moreeniharjanne alakautta ja pyrkiä jäätikön vasempaan reunaan.

Päivän saldo: 9 h, nousua 690 m. ja vaakaa 6 km.

2. päivä: Sagbladet 1280 m.

Edellinen päivä oli tehnyt selväksi, että lähestyminen kannattaa tehdä laakson pohjan tuntumassa ja pyrkiä jäätikölle sen vasemmasta reunasta. Niinpä lähdimme seuraamaan norjalaisen ’polun’ merkkejä tarkoituksena pysytellä niillä mahdollisimman pitkään, ilman tarkkaa tietoa niiden lopullisesta päämäärästä. Seurasimme joen vartta pienille turkooseille lammille, jotka olivat syntyneet jäätikön reunalle sen vetäytyessä ylös vuorille. Lammilla suunnittelimme tulevan reitin jäätikön vasempaan reunaan. Päätimme hyödyntää jäätikön alta paljastunutta silokalliota kiipeämälle sen oikeasta reunasta poikittain vasemmalle ylös hyödyntäen osin sen keskellä olevaa murtumalinjaa.

Sileä kallio varsin jyrkkä, tosin siinä oli helppoja hyllyjä, joita saatoimme hyödyntää reitillämme. Alkumatkasta toimin varomattomasti tiputtamalla täysin ajatuksissani irtokiven suoraan alapuolella kiivenneen Henkan päälle. Yksi vähän kiipeilyllisempi kohta tuli matkalla vastaan, missä olisi toivonut köyden olevan käytössä. Mutta koska sileässä kalliossa ei ollut mitään, mihin köyden olisi voinut kiinnittää, ei siitä olisi ollut mitään apua. Pahimmassa tapauksessa tippuja olisi vain vetänyt muut mukaansa. Pääsimme paikan kuitenkin erityistä varovaisuutta noudattaen ylös, Henkka joka oli mennyt ensimmäisenä neuvoi meitä muita hyvistä otteista.

Jäätikön reunalla sitten perustimme köysistön ja laitoimme jääraudat jalkaan. Jäätikköä oli varsin jyrkkä, mutta suhteellisen suoraviivaisesti noustava. Reunarailo oli melko leveä ja sitä kiertäessä piti hieman mutkitella. Jäätikkö vei meidät varsin korkealle, lähes 1200 metrin korkeuteen, Sagbladetin ja Goverdalstindenin väliseen satulaan. Satulassa pidimme lounastauon.

Satulasta oli varsin lyhyt, mutta erittäin ilmava ja sopivan kiipeilyllinen (II+) matka kapeaa harjannetta vuoren huipulle. Sagbladetin (=sahanterä) huippuharjanne oli nimensä mukainen terävä, molemmilta puoliltaan jyrkkä ja koostui useista pilareista, joista korkein tuli tästä suunnasta ensimmäisenä. Varsinainen päähuippu oli vain 3 metriä leveä kalteva pinta. Vuoren itäreuna oli jopa sisäänpäin kalteva, joten siltä puolelta ei varsinaista rinnettä pystynyt näkemään, pelkästään puoli kilometriä alla olevan jäätikön.

Paluu matka tapahtui kutakuinkin samaa reittiä, mitä nyt silokalliolla otimme hiukan helpomman reitin. Matka vuorella oli vienyt jo aika paljon aikaa, joten vedin paluumatkan lopun varsin vauhdikkaasti, jottei päivä enää venyisi tarpeettomasti pidemmäksi. Perusleirissä meitä odottikin pieni katastrofi: joen pinta oli noussut ja tulvinut meidän telttaamme. Edessä oli teltan siirto kuivempaan paikkaan. Aika paljon varusteita oli päässyt kastumaan, joista pahimpana mun makuupussini. Makuupussissa oli riittävästi kuivaa, jotta sitä pystyisi käyttämään peittona, mutta reunoista saattoi puristaa vettä. Sitä ei voisi pakata matkaan mukaan ilman, että se kastuisi kauttaaltaan.

Päivän saldo: 15 h, nousua 1080 m. ja vaakaa 8,3 km.

3. päivä: pieni kiipeily- ja laskeutumisharjoittelu Titindenillä

Edellinen päivä oli mennyt pitkäksi, joten aamulla nukuimme pitkään. Lisäksi aamulla oli tärkeää saada kuivattua edellisenä päivänä kuivattuja varusteita. Makuupussi märkänä minulla ei olisi mitään asiaa Jiehkevárrille. Oli siis selvä, että päivästä tulisi lepopäivä, jonka ratoksi jotain pientä voisi puuhastella. Onneksi aamu oli aurinkoinen ja lämmin, joten varusteet kuivuivat varsin mukavasti. Iltapäivällä olimme valmiit lähteä katsomaan lähivuorta ja siinä yhtä reittiä (III).

Vuoren huipulla sulavat lumet solisivat vauhdilla alas ja itse reitti oli näin kesällä kyllä kulkukelvoton, talvella varmaankin mahdollinen. Nousimme kuitenkin vuoren seinämää noin 600 metrin korkeuteen, jossa teimme pienen laskeutumisharjoituksen.

Sidoin slingistä lenkin jonka varmistun parilla kalliovarmistuksella. Tästä ankkurista Ville ja Henkka laskeutuivat alas. Nyt poistin kalliovarmistukset ja kiinnitin laskeutumisköyteen apunarun, jonka avulla vetäisin köyden alas, kun olisin laskeutunut alas. Sen jälkeen laskeuduin Villen ja Henkan luo. Laskeutumisköyttä vetäessä tuli selväksi, että köysikitka oli niin valtava, että liian ohut apunaru ei millään kestäisi laskeutumisköyden vetämistä pois. Niinpä kiipesin yläköysisoolona takaisin ankkurille miettimään, mitä tekisin.

Oli selvä, että minun pitäisi laskeutua kahdessa vaiheessa kaksinkertaisella köydellä ja toista ankkuripistettä en pystyisi testaamaan. Niin teinkin ja ankkurin tein paikkaan, minkä olin jo noustessa katsonut valmiiksi. Pikkasen kuumotti lähteä laskutumaan tästä toisesta ankkurista, mutta se kesti ja pääsin laskeutumaan tovereideni luokse ilman sen kummempia kommervenkkeja. Muuten hyvä päivä, mutta pieni harjoitustuokio oli taas kummasti venähtänyt kahdeksantuntiseksi.

Päivän saldo: 8 h, nousua 400 m. ja vaakaa 1,5 km.

4.-5. päivä: Jiehkkevárri 1834 m.

Aamu valkeni aurinkoisena ja säätiedotus lupaili hyvää, joten olosuhteet Jiehkkevárrin huiputukseen olivat erinomaiset. Edellisen päivän auringonpaiste ja toinen yö kastuneessa makuupussissa olivat kuivattaneet sen hämmästyttävän kuivaksi, joten märät varusteetkaan eivät muodostuisi esteeksi retkelle. Pakkasimme normaalin päiväretkivarustuksen lisäksi makuualustan, makuupussin ja bivipussin reppuumme. Saadaksemme tilaa niille, jouduimme pukemaan valjaat jo perusleirissä päällemme ja ripustamaan niihin kaikki kiipeilyvarusteet. Termospullot saattoi nyt jättää pois, koska matkaan lähtisi pieni ja nopea kaasukeitin. Pientä huolta aiheutti kaasun riittävyys. Koska oleskelumme perusleirissä oli venynyt vuorokaudella, olimme joutuneet ottamaan huiputukseen varatun kaasupullon käyttöömme. Kaasu riittäisi loistavasti tarvittavaan veden lämmitykseen, mutta jos joutuisimme sulattamaan kaiken juomaveden lumesta niin silloin saattaisi tulla ongelmia vastaan.

Reittisuunnitelmamme Jiehkkevárrin huipulle ei ollut kaikkein helpoin perusreitti, vaan pyrimme löytämään matkalle vähän kiipeilyllisempiäkin osuuksia. Tarkoituksemme oli vaeltaa Jiehkkevárrin etelähuipun ja Bálggesvárrin väliseen satulaan ja kiivetä siitä n. 300 metriä korkea ilmava harjanne (II+) Etelähuipun tasanteelle. Yöpyä siellä ja jatkaa huippujäätikköä etelähuipun kautta päähuipulle. Paluu tapahtuisi Sydvestbreenin eteläreunaa pitkin alas, pysyen poissa lakijäätiköltä mahdollisesti putoavien jäälohkareiden tieltä.

Lähestyminen alkoi joen ylityksellä. Olin edellisenä päivänä tiedustellut paikan, josta kahlaamalla pääsisi yli. Jäätikkövesi oli varsin kylmää. Vastarannalta alkoi marssi ylös. Laakson pohjoispuoli rehevämpi, joten pyrimme hyödyntämään paikkoja, joissa kasvillisuus sitoi kivet paikalleen. Sløkedalenissa hyödynsimme joen eteläpuolista harjannetta ja saavuimme upeaan vehreään laaksoon, joka sijaitsi 500 metrin korkeudessa laakson pohjoisreunalla. Täältä jatkoimme paljasta moreeniharjannetta ylös kohti satulan oikeaa reunaa, jonne saavuimme juuri sopivasti viettämään lounastaukoa kilometrin perusleiriämme ylempänä.

Lounastauon jälkeen edessä olikin yllättävän työläs siirtyminen varsinaisen satulan alkuun, sillä välissä oli useita varsin jyrkkäpiirteisiä pilareita. Etenkin pilareiden laskeutuminen oli hieman jännittävää ja paikoin hankalaa etenkin minulle, kun kuljin tässä vaiheessa köysistön viimeisenä ja putoaminen olisi tiennyt varsin pitkää pudotusta ennen kuin köydestä olisi ollut mitään apua. Köydellä olisi voinut tietysti laskeutua, mikä olisi tietysti ollut helpompaa ja turvallisempaa, mutta säätämiseen olisi mennyt vielä enemmän aikaa ja jotenkin sitä halusi säästää slingejä vielä pahempien paikkojen varalle, pilarit olivat kyllä ihan hyvin kiivettävissäkin alas. Aikaa siirtymiseen kului kuitenkin melkoisesti ja päivä oli jo kääntynyt iltaan, kun vihdoin olimme harjanteen alussa.

Harjanne kiivettiin Henkan vetämänä. Helppo mutta kiipeilyllinen harjanne. Siinä missä lähestyminen oli varsin fyysinen suoritus, kiipeminen oli sen verran rauhallista, että se tuntui miltei levolta. Pieniä tasanteita ja lyhyitä bouldereita. Aika paljon kiipesimme pikkasen harjanteen länsipuolen seinämän puolella, koska siinä oi vähemmän irtokiveä. Keskiyön aikoihin vihdoin saavutimme etelähuipun tasanteen. Tasanteen alussa oli lyhyt pätkä kapeaa lumiharjannetta, jonka vuoksi puimme lyhyeksi ajaksi jääraudat jalkaan.

Tasanne oli melkoista kivikkoa ja yritimme siitä löytää muutaman siedettävän tasaisen kohdan, missä yön saattaisi viettää. Nestemäisen veden lähde olisi myös plussaa. Lopulta löysin sellaisen aivan huippujäätikön reunalta. Laitoimme leirimme siihen ja keittelimme iltapalamme. Auringon ensi säteet valaisivat jo lähimpiä tuntureita, kun kello kolmen aikaan menimme nukkumaan.

Yön pikku sateiden jälkeen aamu valkeni aurinkoisena ja pääsimme jatkamaan matkaa. Heti aamulla puimme jääraudat päälle ja vaelsimme helppoa jäätikköä etelähuipulle. Siitä suunnittelimme reitin päähuipulle pyrkien välttämään railojen suuntaisesti kulkemista, mikä ei ollut aivan helppoa. Huippujäätikkö piti sisällään lukuisia eri suuntaan eteneviä osia, joissa railot muodostuivat eri tavoin. Muutamat selkeästi näkyvät railot antoivat kuitenkin osviittaa railojen paikoista ja suunnista ja uskoisin meidän löytäneen varsin turvallisen reitin huipulle. Itse päähuippu oli laaja tasainen lakijäätikkö ja ei ehkä maisemallisesti mitenkään erikoinen, mutta näkihän täältä joka suuntaan horisontin, koska kyseessä oli Tromssan alueen korkein vuoren huippu.

Paluun teimme omia jälkiämme takaisin huippujen väliseen satulaan, missä käännyimme Sydvestbreenille. Heti jäätikön reunalla näimme, miten lakijäätiköltä putosi henkilöauton kokoisi jäälohkareita jäätikön oikeaan reunaan, kuin osoittaakseen meille, minne ei ole syytä mennä. Niinpä pysyimme visusti jäätikön vasemmassa reunassa. Jäätikkö oli alussa varsin jyrkkä ja railottunut, joten aika varovasti saimme sitä laskeutua. Eräässä kohdassa jäätikölle oli vasempaan reunaan satanut kiviä ja oikeaan reunaan jäätä, niin että väliin ei juuri jäänyt tilaa. Päätimme siinä mennä kivivyörypaikan läpi, mikä osoittautui virheeksi. Jotenkin oli ajatellut siihen tuleva kiviä vain yksitellen, mutta se oli virhe. Ohitettuamme paikan muutamalla sadalla metrillä ylhäältä alkoikin sataa siihen kiviä ja sellaisessa kivisateessa ei olisi ollut hyvä olla. Paras olisi ollut ohittaa paikka hyvin kapeasta välistä kivi- ja jäävyöryjen välissä. Jäätikkö loppui noin 700 metrin korkeuteen, mistä oli 500 laskumetriä helpohkoa vaeltamista ja kaksi joenylitystä matkaa perusleiriin.

Päivien saldo: 15+10 h, nousua 1780 m. ja vaakaa 16 km.

7. päivä: Goalborri

Viimeiseksi päiväksi etsimme suhteellisen helppoa ja nopeasti saavutettavaa kohdetta. Seuraavana aamuna olisi kuitenkin aikainen herätys ja olisi hyvä päästä nukkumaan kohtuulliseen aikaan. Kohteeksi valikoitui Lyngseidetin pohjoispuolella oleva Koppangen ja siellä alle kilometrin korkuinen Goalborri. Varsinaista tietoa reiteistä vuorelle ei ollut, mutta kartan ja valokuvien perusteella arvelimme itä- tai pohjoisharjanteen olevan kiipeilykelpoinen. Säätiedotus lupasi kirkasta päivää, mutta todellisuus oli toista: pilvet roikkuivat noin 500 metrin korkeudessa.

Paikan päällä Koppangenissa reitti jäätikön suuntaan vaikutti varsin vaikeakulkuiselta kivikolta. Niinpä päätimme lähteä itäharjannetta ylös. Ensimmäiset 450 nousumetriä olivat jyrkkää, mutta kasvillisuuspeitteistä rinnettä, jota oli suhteellisen helppo nousta. Sen jälkeen harjanne muuttui kivikkoiseksi, missä siellä täällä kallio tuli esiin irtokivien keskeltä. Tässä puimme valjaat päälle ja perustimme köysistön.

Tästä eteenpäin matka eteni varovasti kiiveten samalla pyrkien välttämään kivivyöryjen aiheuttamista. Tänään oli minun vuoro mennä reitinavaajana ja pyrin kulkemaan sillä tavoin siksakkia, että perässä tulevat eivät joutuisi edellä kiipeävän pudottamien kivien tielle. Itse kiipeäminen ei ollut erityisen vaikeaa, mutta irtokivet aiheuttivat jännitystä. Ville laukaisi yhden isomman kivivyöryn ja Henkka huomasi yhdessä kohdassa seisovansa iso kivi sylissään, vaikka luuli vain ottaneen tukea hyvistä koloista. Onneksi kumpikaan ei pudottanut kiviä alla olevan päälle.

Huipulle ei meidän aika kuitenkaan riittänyt vaan pidimme evästauon pienellä n. 2m halkaisijalta olevalla tasanteella, jonka jälkeen palasimme samaa reittiä takaisin.

Päivän saldo: 7 h 30 min, nousua 720 m. ja vaakaa 5,7 km.