Vuosi 2018 oli minulle ulkokiipeilyn vuosi. Montaa pitkää reissua en vuoden aikana kerennyt tekemään ja ne harvat, mitä tein, liittyivät ainakin osittain kiipeilyyn. Tässä teen pienen yhteenvedon vuoden kiipeilyistä.

Ulkokiipeilykausi alkoi Telakkarannasta maaliskuussa. Kylmä lopputalvi oli jäädyttänyt hienon jääputouksen aivan Turun keskustaan Sataman tuntumaan. Valitettavasti vain olin juuri murtanut kylkiluuni luistellessa, joten pystyin kiipeämään vain yhden nousun, minkä jälkeen kipu kylkiluussa piti minut alhaalla loppuiltapäivän. Henkka ja Pasi kiipesivät useammankin nousun.

Henkka kiipeää Telakkarannan pääseinää.

Aivan nimilakanan vieressä oli ohuempa jäätä.

Pasi seinän alkuosassa.

Pääsiäisenä tein hiihtoreissun Norjan ja Ruotsin rajalle, missä pääsimme harrastamaan helppoa talvikiipeilyä. Kiipesimme Lillsylenin (1702) ja Norra Helagsstötenin (1704) huipuille.

Otso Lillsylenin huipulla.

Varsinainen kalliokiipeilykausi alkoi toukokuun alussa Rauninrotkolla samalla, kun treenasimme Henkan kanssa KTO-kokeeseen. Kesällä kävimme työpäivien jälkeen kiertämässä Turun lähialueen köysikiipeilykallioita läpi ja muutamana viikonloppuna kävimme Kustavin upeilla kiipeilykallioilla. Yhteensä sain kesän aikana kiivetyksi 28 virallista köysireittiä ja pari ennen kuvaamatonta reittiä. Eniten kiipesin nelosen (14 reittiä) ja vitosen (12 reittiä) reittejä. Niiden lisäksi sain kiivetyksi yhden kutosen reitin ja yhden kolmosenkin retin tulin kiivenneeksi. Vaikka sisäseinällä olenkin jo liidannut niin ulkokiipeily ei vielä tuntunut niin varmalta, että olisin ollut valmis liidaamaan edes noita helpoimpia reittejä.

Multahuippu jäi kiipeämättä linnunpesän takia.

Kaisa Vanhan Reitin kimpussa.

Joonas kiipeää Jutah 50-reittiä, laatu dihedraalia aikuiseen makuun.

Reitti topissaan.

Loppukesästä osallistuin Kruxin ulkoboulderiltoihin, jolloin pääsin tutustumaan myös tähän kiipeilymuotoon. Boulderointi noin lähtökohtaisesti oli vähän pelottavaa köysikiipeilyn pohjalta ja jotenkin sitä yritti välttää putoamista patjoille. Kiipeilyn kannalta se kuitenkin oli paljon köysikiipeilyä tehokkaampaa. Viidellä kerralla sain kiivetyksi yhteensä 17 reittiä, joista 6 oli vitosia, 8 nelosia ja 3 kolmosia.

Boulderoimassa (kuva: Saija).

Ulkokiipeily niin köydellä kuin boulderissakin on aika erilaista, kuin sisäkiipeily. Otteita usein on paljon enemmän kuin sisäkiipeilyssä. Joku halkeama, jota käytetään otteena voi jatkua koko reitin läpi, joten periaatteessa on aivan lukematon määrä paikkoja, joista voi ottaa kiinni. Otteet ovat kuitenkin paljon pienempiä, kuin sisällä ja usein varsinaisia jalkaotteita ei juurikaan ole, vaan jalan joutuu asettamaan aivan olemattoman nystyn päälle ja toivomaan, että kitka pitää sen siinä.

Louruvuorella treenaamassa jäätikkötaitoja.

Kesän kiipeilyllinen huippu oli alppikiipeilyreissu Lyngeniin, missä huiputimme kaksi vuorta: Jiehkkevárrin (1833 m.), joka on alueen korkein, kauttaaltaan jäätikön peittämä vuori sekä Sagbladetin (1280 m.), joka taas on hyvin terävähuippuinen kallioinen vuori, missä kapean huippuharjanteen molemmin puolin on huikeat näkymät yli puolikilometriä alapuolella oleville jäätiköille.

Kiipeilyä Goalborrin seinämällä.

Yö tunturissa, Jiehkkevárri, etelähuippu n. 1590 moh.

Jiehkkevárri huiputettu.

Kausi loppui jääkiipeilyyn kuten oli alkanutkin. Itsenäisyyspäivän aikaan Kruxi teki retken Korouomalle, missä pääsin opettelemaan jääkiipeilyä. Se sitten tempaisikin minut mukaansa, mutta se onkin jo aivan oma tarinansa.

Sanni-Lotta pimenevällä Jaska Jokusella, Koroumalla.

Eljas liidaa Jaska Jokusen ylös.

Vaikea sanoa syntyikö vuoden aikana kehitystä kiipeilytaidoissa. Kokemuksia ainakin kertyi. Oli reittejä, joissa en ensimmäisellä kerralla onnistunut, niin jo seuraavalla kerralla onnistuinkin niissä. Toisissa reiteissä taas tuntui tulevan takapakkia, seuraavalla kerralla ne tuntuivatkin vaikeammilta. Harjoitusta se kuitenkin vaatii ja toivottavasti jo ensi kesänä edes jotkut reitit tuntuisivat riittävän helpoilta liidaamisen harjoitteluun.