Hyvä paha Sarek

Viimevuotisen Sarek-retken jälkeen kaipasin jotain vaativampaa talviretkeä harjoituksena tuleville vielä vaativammille talviretkille. Tavoitteena oli tehdä aiempia pidempi reissu teltalla, missä tulisi paremmin testattua varusteiden toimivuus ilman kunnollista kuivatusmahdollisuutta matkan aikana. Kaveriksi matkaan lähti Otso, johon olin tutustunut viimevuotisella Ankarat Avotunturit -retkellä.

Matkakohteeksi otimme Sarekin, onhan se Skandinavian erämaisin alue. Maisemien puolesta edellinen vajaan viikon reissu oli vain pintaraapaisu, joten nähtävää siellä vielä riittäisi. Perus logistiikkan voisi toteuttaa viimevuotisen reissun tapaan tukeutuen Ritsemin tunturiasemaan. Varusteet reissua varten oli kutakuinkin olemassa, mutta viestintää varten vuokrasimme Yellowbrick satelliittiviestimen.

Olosuhteista ja säästä

Heti saavuttuamme Ritsemiin havaitsimme lunta olevan huolestuttavan vähän. Akkajauren jäältä oli tuuli monin paikoin lakaissut jään paljaaksi, ylänköjen soilla ruohotupsut törröttivät esillä ja kivet olivat monin paikoin esillä, mikä asetti omat haasteet kulkemiselle. Onneksi ahkion kanssa kulkukelpoisia reittejä kuitenkin löytyi. Suurimmat lumen puutteen asettamat haasteet koimme viimeisenä päivänä etsiessämme reittiä Áhkká-tunturin sivusta lähdeperäisten purojen poikki. Jouduimme lapioimaan lunta sillaksi purojen yli, jotta saimme vedettyä ahkiot niiden ohi.

Sää oli ensimmäisen viikon erinomainen. Pakkasta kymmenen asteen molemmin puolin ja vaihtelevaa pilvisyyttä, sumua ja välillä auringonkin paistetta. Toisella viikolla kaikki muuttui. Seitsemäs päivä oli aurinkoinen ja kaunis, mutta myös suojaisen lämmin, jonka seurauksena ahkioon alkoi takertua lumi. Päivän viimeiset legit olivatkin työläitä, kun jouduimme putsaamaan lunta ahkion ja suksien pohjasta. Lämpenevä keli sai myös lumen liikkeelle vuorilla ja pääsimme seuraamaan useiden pienten lumivyöryjen satamista alas Låddebákten rinteeltä.

Seuraava yö oli kuitenkin kylmä ja pyrimme lähtemään aamulla nopeasti liikkeelle, jotta saisimme hyödynnettyä yön jäätämän hangen mutta turhaan. Jo aamuvalmistelujen aikana lämpötila nopeasti nousi suojan puolelle ja ahkion vetäminen muuttui raskaaksi työksi. Yöpakkasen jäähdyttämä ahkio suorastaan imi itseensä jäätä. Pysähdyimme aamulla lukuisia kertoja hinkkaamaan suksien ja ahkion pohjaan lisää kynttilän steariinia, joka jonkin verran ehkäisi lumen jäätymistä ahkion pohjaan. Iltapäivällä ahkion lämmettyä sekä vetisen räntä- ja tihkusateen alettua ongelma pikkasen helpotti. Räntäsateen alettua pystytimme jopa keskellä päivää teltan saadaksemme pitää ruokatauon kuivassa ja samalla vaihdoin vettäpitävät vaatteet ylleni. Iltapäivän kuluessa vastatuuli ja sade yltyivät, joten lopulta päätimme pystyttää teltan etuajassa yöpymistä varten.

Suojakeliä ja tihkusadetta jatkuikin seuraavat kaksi päivää. Mikään ei ole niin kastelevaa kuin hiihtää vesisateessa. Missään ei ollut mitään kuivaa, vedenpitävät varusteetkin alkoivat kostua, monojen kalvot olivat menneet jo puhki ja vesi auttamatta tihkui päkiän tyvestä sisään. Kamera kostui sisältä ja lakkasi toimimasta sähkövian takia. Kepulikonstein sain jotain kuitenkin kuvatuksi, mutta jatkuva sade vei kuvausinnon mennessä. Onneksi iltaisin teltassa sai kamoja hieman kuivateltua. Säätiedotus lupasi ylihuomiseksi parempaa säätä, kuten oli jo useamman päivän ajan luvannut.

Neljäntenä sadepäivänä lämpötila meni pikkuhiljaa pakkaselle, mutta samalla tuuli voimistui. Yöllä yksi teltan naru oli päässyt löystymään ja kaari siitä kohtaa oli vääntynyt. Yritimme päästä silti liikkeelle ja pakkasimme ahkiot. Minulta pääsi makuupussisäkki karkaamaan tuuleen, mutta onneksi Otso sai sen kiinni. Etenimme kohti Ruohtesvággen suuta. Jyrkässä rinteessä tuuli kaatoi Otson ahkion nurin ja Otson kääntäessä sitä pystyyn pääsi se karkaamaan mäkeä alas. Onneksi se melko pian törmäsi kiveen ja pysähtyi, eikä liukunut koko parisataametristä rinnettä alas. Onnea oli myös siinä, että ahkio ja sen tavarat säilyivät ehjinä. Jatkoimme matkaa kohti Ruohtesvággea, jonne saavuttuamme lumimyrsky lopulta iski meihin koko voimallaan. Yritimme edetä johonkin hieman edes tuulensuojaisempaan paikkaan, mutta Otson ahkio ei pysynyt enää hetkeäkään pystyssä. Tuuli heitti sen useamman kerran nurin, joten meillä ei ollut oikeastaan juuri muuta vaihtoehtoa kuin leiriytyä siihen.

Tuuli oli niin kova, että ahkiota ei uskaltanut avata. Ensimmäiseksi tarvitsimme jotain suojaa tuulelta, joten aloimme rakentaa tuulimuuria. Ensimmäisestä tuulimuurista teimme liian heikon, koska myrsky kaatoi sen nurin juuri, kun aloimme vahvistaa sitä kestävämmäksi. Toisen teimme heti tukevammaksi ja sen saimme vahvistettua kestäväksi. Nyt saatoimme tuulimuurin suojassa purkaa ahkiomme ja alkaa teltan pystykseen. Teltta piti pystyttää huolella, ettei se karkaisi tuuleen tai hajoaisi myrskyssä. Koko ajan toinen meistä makasi teltan päällä, kun toinen valmisteli sen siihen kuntoon, että se olisi nopeasti pystytettävissä. Itse pystytys tehtiinkin hyvin nopeasti tuulimuurin suojassa. Mittasin jossain vaiheessa tuulen nopeuden käsimittarillani ja se antoi tuulen keskinopeudeksi 16 m/s ja puuskissa 20 m/s ja siinä tuskin oli kaikkein kovimmat puuskat. Saatuamme teltan pystyyn pakenimme sinne myrskyä suojaan. Säätiedotus yhä vaan lupasi parempaa säätä ylihuomiseksi.

Lumimyrsky lukitsikin meidät paikalleen seuraavaksi kolmeksi päiväksi ja yöksi. Ja joka päivä sään piti parantua ylihuomenna… Lumimyrsky kasasi runsaasti lunta tuulimuurin taakse ja kerran päivässä meidän piti mennä lapioimaan se pois, jottei myös koko teltta olisi hautautunut lumeen. Siinä teltassa maatessa alkoi käydä myös selväksi, ettemme tulisi pääsemään sovitussa ajassa pois maastossa. Laskimme muonavarojamme ja polttoainetta, kuinka moneksi päiväksi ne riittäisivät. Yritin hieman jo avata keskustelua siitä, kuinka monen päivän jälkeen painaisimme satelliittiviestimen punaista nappia, mutta siihen keskusteluun ei Otso halunnut lähteä mukaan. Perjantaina jouduimme kuitenkin viestittämään kotiin ja töihin, että emme palaisi aikataulun mukaisesti sunnuntain kotiin. Useamman kerran uskoimme tuulen jo heikenneen ja yritimme lähtöä. Mutta kun pääsimme ulos, olivat olosuhteet yhä liian hurjat etenkin, kun vielä edessä oli kiinni jäätyneen teltan hakkaaminen irti. Olihan sää siinä maatessamme vaihtunut suojasta pakkaselle. Lopulta kolmen yön jälkeen odotettu ’ylihuomen’ oli koittanut ja tuuli sen verran heikentynyt, että saatoimme purkaa leirin ja lähteä puskemaan nyt jo huomattavasti heikentynyttä tuulta vastaan ja päivän mittaan tuuli sitten laantuikin lähes kokonaan.

Reitti

Alkuperäisenä reittisuunnitelmanamme oli nousta Áhkká-tunturin itäpuolelta ylängölle ja jatkaa siitä Sarek-massiivin itäsyrjää etelään Bårdde massiivin tuntumaan ja mahdollisesti sen ylätasangolle. Paluureitti olisi tullut Padjelantan ja Sarekin rajaa tai Álggavággen ja Ruohtesvággen kautta takaisin. Sääolot ja lumivyöryriski tulisivat vaikuttamaan lopulliseen reittiin.

Aika hyvin pystyimme toteuttamaan reittisuunnitelmamme. Nousu ylätasanteelle Áhkká-tunturin itäpuolelta oli raskas kuten odottaa saattoi muttei mahdoton. Lähdimme nousemaan turhan aikaisin jyrkkään rinteeseen, ja törmäsimme joen uurtamaan kanjoniin, josta emme päässeet yli. Niinpä jouduimme nousemaan jyrkkää rinnettä siksakkia ylös, vaikka kanjonin toisella puolen se olisi ollut loivempi ja helpompi.

Kuudennen päivän aamuna keli näytti erinomaiselta ja uutta lunta ei ollut tullut ainakaan kolmeen päivään niinpä uskalsimme lähteä hiihtämään lumivyöryalttiin Basstavággen läpi. Päivän päätteeksi sää lämpeni huomattavasti, mutta vielä se ei kuitenkaan irrottanut lumivyöryjä liikkeelle. Seuraavana päivänä sään lämpeneminen yhdistettynä auringon paisteeseen sai lumen liikkeelle, joten emme nähneet turvalliseksi pyrkiä Bårdde massiivin ylätasanteelle. Sääkin tuntui olevan kääntymässä huonompaan suuntaan, joten päätimme lähteä hiihtämään paluu suuntaan.

Lumimyrskyn sotkettua aikataulumme, jouduimme kahtena viimeisenä päivänä lisäämään vauhtiamme. Siinä missä aiemmin olimme vaeltaneet vajaan 20 kilometriä päivässä, piti meidän nyt kahdessa päivässä hiihtää noin 50 kilometriä päästäksemme Ritsemiin mahdollisimman pian. Olimmehan siltikin päivän jäljessä alkuperäisestä suunnitelmasta ja ruokaa jo polttoainetta olimme varanneet vain yhdeksi varapäiväksi. Toki olisimme varmastikin vielä toisenkin varapäivän selvinneet, mutta niukkaa se olisi jo ollut. Vauhdin lisäys onneksi onnistui ja pääsimme hyvissä ajoin tunturiasemalle.

Huonot säät eivät olleet ainoita vaikeuksiamme reissussa. Aurinkolaseissani oli ilmeisestikin jotain vikaa ja ensimmäisen viikon aikana saavutin jonkin asteisen lumisokeuden. Toisella viikolla jouduin siksi käyttämään pilviselläkin säällä aurinkolasien päällä vielä laskettelulaseja. Parin päivän teltassa makoilun jälkeen silmätkin toipuivat ja viimeisenä päivänä ne eivät enää kirvelleet auringossa normaalia enempää.

White-out on mielenkiintoinen ilmiö: siinä maastosta katoavat kaikki muodot ja etäisyyksiä on vaikea hahmottaa. Ihan täydellistä white-out tilannetta emme tällä retkellä kokeneet, mutta kerran meinasin hiihtää kymmenmetrisestä jyrkänteestä alas, kun en pystynyt hahmottamaan jyrkänteen korkeutta. Onneksi jyrkänteen juurella oli kivi, jonka avulla saatoin viime hetkellä hahmottaa jyrkänteen korkeuden ja kiertää sen turvallisesti sivusta.

Luontohavaintoja

Retken hienoimpia luontohavaintoja olivat riekot ja kiirunat, hirvet sekä tietysti suurpetohavainnot. Liehtjitjávrren jäällä näimme isokokoisen petonisäkkään liian kaukaa tunnistaaksemme sitä, mutta löysimme jäältä ja sen ympäristöstä runsaasti suden jälkiä, jotka viittasivat susilauman läsnäoloon. Susilauman ympäristöstä löytyi myös ahman jälkiä, jotka viittasivat käyskentelyyn lauman läheisyydessä, kuten ahmat kai luontaisesti ovat tehneet. Seuraavana päivänä Basstavággessa törmäsimme pieneen hirvilaumaan, joka väisti meitä kiipeämällä ylös tunturiin. On se hämmästyttävää, kuinka nopeasti ja kuinka jyrkkää vuoren seinämää ne pystyivät kiipeämään näennäisen rauhallisen oloisesti.

Kiirunoita näkyi yksittäisinä siellä täällä alkumatkan hyvässä säässä. Monena aamuna sai ennen heräämistään kuunnella niiden soidinääniä telttakankaan läpi. Yksi reissun mielenpainuneimmista luontoelämyksistä tapahtui viimeisenä päivänä Áhkká-tunturin kupeessa, kun valtavan kokoinen riekkoparvi laskeutui läheiseen tunturikoivikkoon. Se oli kuin äkillinen lumikuuro. En ole mitään vastaavaa nähnyt koskaan Suomessa. EI tarvitse ihmetellä, mistä se viime vuonna täällä näkemäni tunturihaukka löytää ravintonsa.

Neljäntenä päivänä sää oli hyvä ja pidimme taukoa ahkion kiskomisesta. Lähdimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti skinnaamaan Sarek Nordtoppenin rinnettä ylös. Pääsimme varmaan jonnekin puolentoista kilometrin korkeuteen, mistä olisi pitänyt lähteä kiipeämään kivistä harjannetta ylös. Jääraudat ja hakku olisivat siinä olleet tarpeen, joten emme jatkaneet tästä enää ylemmäs. Rinne alaspäinkään ei vaikuttanut laskutaidoillamme houkuttavalta, joten riisuimme sukset, ripustimme ne reppuun ja kävelimme rinteen alas.

Alkavaren kappeli lähellä Padjelantan rajaa oli hieno paikka. Pieni ja vaatimaton kirkko kaukana sivistyksestä. Seinien raoista sisätiloihin oli tullut suhteellisen paljon lunta. Kiva piipahdus tihkusateisena päivänä.

Luonnonrauhaa

Maaliskuu oli vielä melko hiljaista aikaa Sarekissa. Ensimmäisen viikon aikana emme nähneet maastossa muita. Toisella viikolla Rapadalenissa törmäsimme ensin pariin suomalaiseen ja seuraavan päivänä tapasimme kolmen hengen norjalaisporukan. Norjalaisilla oli varsin kunnianhimoinen tavoite hiihtää parissa päivässä Ruotsin puolelta Norjaan. Siinä missä me käytimme parafiinia ja muita luistovoiteita ratkaisemaan lumen tarttumisen suksiin ja ahkioihin, norjalaiset olivat päättäneet ratkaista asian puhtaalla nuoruuden voimalla ja innolla. Heidän harmituksensa oli kyllä silmin nähtävää, kun vanhat suomalaisäijät hiihtivät heistä ohi paremman luiston ansiosta. Lopulta ruokataukomme aikana he karkasivat meiltä näkymättömiin. Mitenköhän heidänkin reissunsa lopulta päättyi, ehtivätkö myrskyn alta pois?

Lumimyrskyssä näimme toisen porukan leiriytyvän parin sadan metrin päähän meistä, mutta huonossa näkyvyydessä ja myrskyssä emme koskaan uskaltaneet lähteä katsomaan keitähän he mahtoivat olla. Leiristä he lähtivät ennen meitä liikkeelle. Viimeisenä päivänä ohitimme alamäessä vielä pari ruotsalaisnuorukaista, jotka olivat matkalla meidän tapaan Ritsemiin – heillä oli vielä suksissaan nousukarvat, joista me olimme jo luopuneet. He olivat ensimmäisellä talvivaelluksellaan kokeneet juuri Sarekin kurjimmat säät, mutta olivat silti tyytyväisiä reissuunsa, vaikka se olikin mennyt lähinnä teltassa makoiluksi. Perillä Ritsemissä pääsimme sitten jakamaan kokemuksia vielä muidenkin retkeilijöiden kanssa siitä, miten kukakin oli ottanut vastaan nuo lumimyrskyn päivät.