Alkutalven Litokaira

Yllättäen iltamelonnalla huomasimme Olli-Pekan kanssa, että meillä olisi mahdollisuus paeta vesisateita viikoksi talven keskelle. Tein Olli-Pekalle suunnitelman, jossa menisimme autojunalla Rovaniemelle, siitä kolmeksi päiväksi hiihtovaellukselle Ranualle Litokoiran uskomattoman kauniille suolakeuksille ja sen päälle kahdeksi päiväksi Korouoman pystysuorille jääputouksille kiipeilemään. Paluu yöjunalla Rovaniemeltä Etelään ja aamulla olisimme taas valmiita päivän haasteihin. Hetken mietinnän jälkeen Olli-Pekka oli valmis retkelle ja niin matkasuunnitelmamme oli valmis.

Ahkiohiihtoa.

Litokairaan lähdettiin Ranuan keskustan tuntumasta ja hiihdimme Lapiosuon, Pikku Lapiosuon, Iso Papinsuon ja Nimettömänsuon halki. Eteläsuomalaisesta suoluonnon ystävästä matka oli kuin pieni pyhiinvaellusmatka suomalaiseen pyhättöön. Monta luonnontilaista suota toistensa läheisyydessä koskemattomien metsäsaarekkeiden ympäröiminä ja luonnontilaisia uomia soiden välissä. Luontotyyppi, joka lähes täydellisesti on hävinnyt Varsinais-Suomesta.

Iso Papinsuo.

Majoitteen kanssa pähkäilimme hieman ennen retkeä. Minua olisi ensin kiinnostanut lähteä kodan kanssa liikkeelle, mutta Olli-Pekkaa kiinnosti myös bensakeittimellä lämmitettävä talviteltta vaativampien talvivaellusten tapaan. Tarkemmin mietittyäni minuakin rupesi vaivaamaan avotulimajoitteen vaatimat toimet polttopuun keräämiseksi itselleni vieraassa paikassa. Aiheuttaisiko se tuollaisella paikalla vähäistä suurempaa haittaa? Päädyimme ottamaan minun tunnelitelttani ja keitinlaatikon mukaan. Toimihan se meidän majoitteena Korouoman rotkolaaksossakin.

Lapiosuo.

Lunta suolla ei liikoja ollut, mutta juuri riittävästi hiihtämiseen. Edellisten kovien suojakelien jälkeen ei paljoa lunta ollut satanut ja soiden avovesialueet olivat pelkästään jäässä. Metsäisemmillä ja heinikkoisimmilla alueilla lunta oli enemmän ja sula suo lumen alla.

Rimmet ovat vasta jäätyneet.

Etenkin ensimmäisen yöpaikan valinnassa meillä oli vaikeuksia. Teltan pystyttämiseen paljaalle jäälle meillä ei ollut varusteita. Tarvitsimme lunta maakiilojen saamiseksi kiinni. Toisaalta lumiset kohdat suosta olivat täysin sulana, joten teltta oli lopulta hyllyvällä suopatjalla parikymmentä senttisen lumikerroksen päällä ja vajosi yöllä hiljalleen alaspäin, mutta onneksi emme vielä aamuun mennessä olleet saavuttaneet vesirajaa.

Teltta Isolla Papinsuolla.

Hankalimmiksi paikoksi vaelluksella muodostuivat ojien ja jokien ylitykset, joita lopulta teimme 7 kertaa. Heinijoki, Lapio-oja, Papinoja kahteen kertaan ja Nimetönoja kertaalleen. Vain rauhallisimmin virtaavat kohdat joista olivat jäätyneet ja suurimmalta osalta ne olivat sulia. Etukäteen eniten mietitytti Heinijoen ylitys, sillä sen ylitys oli välttämätöntä erämaahan pääsemisessä. Yksin Lapiosuossakin olisi ollut riittävästi tutkimista näin lyhyeksi retkeksi, jos muut joet olisivat olleet ylityskelvottomia.

Heinijoki.

Heinijoen ylitimme kaatunutta puun runkoa pitkin, joka oli saanut näyttävän jääkannen. Joki ei ollut erityisen leveä, mutta syvyyttä piisasi. Olli-Pekka ei sauvallaan tuntenut pohjaa rungon vieressä. Ahkiot taas liu’utimme heikkoa jäätä pitkin, joka ahkioni alla pikkasen rikkoutuikin.

Heinijoen ylitys kaatunutta puuta pitkin.

Lapio-oja oli huomattavasti Heinijokea leveämpi, joten sitä ei puunrunkoa pitkin ylitettäisi. Saavuttuamme sen rantaan näimme sen myös virtaavan keskeltään täysin sulana. Päätimme ottaa aikalisän ja yöpyä sen rannalla. Yöpaikan vieressä oli pieni levennys, mikä oli koko leveydeltään jäässä, mutta näytti vielä sellaiselta, että siitä en uskaltautunut joen jäälle. Kappaleen matkaa siitä alavirtaan joki oli kuitenkin laajemmin jäässä ja varovasti sauvoilla tunnustellen ylitimme joen siitä. Myös Papinoja hetken päästä meni samalla kaavalla.

Nimetönoja taas oli niin kapea, että sen pääsi nopeasti virtaavasta kohdasta astumaan yli. Rinkat luisutimme lumisiltaa pitkin, joka sitten hajosikin Olli-Pekan ahkion alta, mutta saimme kuitenkin ahkiot kuivina toiselle puolella.

Takaisin tullessa ylitimmekin Papinojan, Lapio-ojan ja Heinijoen tutuksi tulleita turvallisia kohtia pitkin.

Lapio-ojan ylitys leveästä ja jäätyneestä kohdasta.

Harmillinen vahinko minulla oli kumisaappaaseen tullut pitkä viilto, mikä osoittautui varsin ikäväksi etenkin noissa suon vetisissä kohdissa. Ensimmäisen päivän teltanpystytyksessä onnistuinkin kasteleman sukan ja huovan jalastani. Yritin sitä vähän jesarilla paikatakin mutta huonolla menestyksellä.

Luonnon puolesta suo oli hiljainen. Ison kissan jäljet löysimme Lapiosuolta. Riekkoja näkyi muutaman kerran. Isompia kanalinnun jälkiä näkyi suolla. Poron ja hirven jälkiä näkyi suolla runsaasti ja poroja pääsimme näkemään myös ihan elävänä. Etelän ihmiselle eksoottisin lintu oli taviokuurna, joka kävi meitä katselemassa Heinijoen varressa.

Lapiosuo.

Litokaira on kyllä käsittämättömän upeaa suoluontoa, jonne toivon vielä pääseväni uudestaan, ehkä sellaiseen vuodenaikaan, jolloin liikkuminen olisi vaikeampaa ja lintuja enemmän.

 

← Edellinen

Seuraava →

2 Kommenttia

  1. Jopi L

    Kävikö niin hullusti, että Tervonkankaan pohjoiskulma jäi käymättä. Kyllä silloin on pakko tulla toisenkin kerran.

  2. Kari Ennola

    Puolen kilsan päästä hiihdettiin vissiin ohi, kun Papinsuota hiihdettiin pohjoisesta etelään. Toisaalta ihan hyvä, jos vielä jäi joku syy tulla toisen ja kolmannenkin kerran. Mun kyllä ihan näillä kokemuksilla on helppo löytää monta syytä tulla lisää: linnut, Kivijoen ja niiden pikku sivujokien melonta ja sen lisäksi vielä se 2/3 osaa alueesta, minkä lähellä emme edes käyneet. Tuolla Tervonkankaalla olisimme voineet poiketa, jos olisimme tienneet, että siellä on jotain erityistä.

Vastaa