Säätiedotukset lupasivat vaihteeksi taas muutamia sateettomia ja aurinkoisia päiviä, joten halusin lähteä merelle melomaan. Pitkät matkat eivät olleet nyt tavoitteena vaan enempi merellä oleminen ja valokuvaaminen.

Tavoitteenani oli myös löytää pimeä saari tähtitaivaan valokuvaamista varten nyt tai tulevaisuudessa. Olen epätoivoisesti yrittänyt löytää saarta, missä pimeää yötaivasta eivät häiritsisi asutuskeskusten valot eikä kesämökkien pihavalot. Koska paikasta olen toivonut pystyväni toteuttamaan kuvan panoraamana, täytyisi näkymän olla valoton varsin laajalla sektorilla.

Eka yöpaikkani oli ankea ja hieman vaikeasti toteutettava. Toisessa yöpaikassani oli vastarannalla kaukaisuudessa mökki, jolla oli aivan käsittämättömän kirkkaat valot ja kuten edelliselläkin reissulla, näyttivät palavan koko yön läpensä, ehkä myös päivisin. Kolmas yöpaikka oli lopulta pimeä. Sinne ei osunut kuin yksi majakan valo ja muutama heikko merimerkin valo. Ja näkymä lounaaseen ja länteen oli vapaa kesämökeistä. Muutama tähtikirkas hetki tämänkin retken öinä oli, mutta valitettavasti lähes täysi kuu esti tähtitaivaan kuvaamisen tällä kertaa.  Mutta nyt on tiedossa ainakin hyvä paikka!

Pitkiä ja pimeitä iltoja varten otin pari kirjaa mukaan. Perehdyin saksalaisvenäläisen Stellerin matkoihin Beringinmerellä muutama vuosisata sitten ja suomalaisten vaelluksiin Alaskassa viime vuosikymmeninä.

Lähtö retkelle pääsi vähän venähtämään ja meloin ensimmäisen etapin täysin pimeässä. En ollut laatinut kovin tarkkaa suunnitelmaa suunnistamiseen ja luotin pelkästään hyvään suunnistustaitooni. Sokkeloinen saaristo oli kuitenkin odotettua hankalampi navigoitava ja tipuin melko lailla kartalta. Rantauduin lopulta pieneen ja suojaiseen merenlahteen. Avasin GPS:n katsoakseni mihin olin päätynyt. Olin lopulta noin sadan metrin päässä tavoitteekseni asettamasta lahdelmasta ja yllätyksekseni olin juuri ennen rantautumistani melonut karttaan merkityn niemen yli.

Sää oli kylmä, pilvinen ja tuulinen, kuten myöhäissyksyltä saattaa odottaa. Säätiedotuksista poiketen aurinko näyttäytyi vain muutaman kerran, vaikka etelämpänä Saaristomerellä oli ollut ihan aurinkoisiakin päiviä. Toisena yönä oli hetken kirkasta ja lämpötila painui reilusti pakkaselle. Maa olikin aamulla kuurassa ja lammikotkin jäässä, mitkä eivät edes päivän mittaan kunnolla sulaneet. Pienikin viima leiripaikalla tuntui todella kylmältä.

Kylmyyden ja pimeyden takia oli vaikeaa päästä teltasta ylös ennen valostumista, joten aamut pääsivät pahasti venymään. Otinkin makuupussin lisälämmöksi ruokailuihin. Harvoin pääsin liikkeelle ennen puoltapäivää. Valoisan melonta-ajan jäädessä lyhyeksi keskityinkin melomaan suhteellisen pienellä saaristoalueella leiripaikan läheisyydessä ja leiriä siirsin vain lyhyitä matkoja lähinnä vain paremman leiripaikan toivossa.

Syksyllä luonto alkaa vetäytyä kuoreensa, muuttolinnut ovat muuttaneet ja jäljelle jääneet keskittyvät ravinnon hankintaan. Siitä huolimatta yksin, hiljakseen liikkumalla näin yllättävänkin paljon elämää.

Koko merialue oli täynnä kyhmyjoutsenia pariskuntina ja pieninä perhekuntina, minne vaan katsoi. Laulujoutsenet taas olivat jo kertyneet pieniin parviin, joiden trumpettiääniä kuulin suojaisista lahdelmista ja muutaman parvenkin pääsin näkemäänkin. Isokoskeloparvia oli myös monin paikoin. Sinisorsia oli ruovikkoisissa lahdelmissa.

Ensimmäisenä aamuna näin kolmen merikotkan ryhmän liitelemässä ylläni: kaksi aikuista ja poikanen, oletettavasti perhekunta. Sen jälkeenkin näin päivittäin lukuisia merikotkia, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka monesta eri yksilöstä oli lopulta kyse. Hämmästyttävää kuitenkin se on, kuinka tavallinen näky merikotkasta on tullut sen jälkeen, kun se kolmekymmentä vuotta sitten oli kuolemassa lähes  sukupuuttoon. Nyt kanta on hyvin elinvoimainen, joidenkin mielestä jopa liian elinvoimainen. Merikotkien lisäksi kaksi yleistä lintulajia lentelemässä oli korppi ja varis.

Iso halli yritti rantautua aivan viereeni. Huomasin sen isosta paikallinen aallosta vain 20 m päässä kajakistani. Ensiksi luulin sitä laivan kaukaiseksi mainingiksi, mutta pian tajusin, että maininki näkyisi muuallakin. Hetken päästä syyllinen ilmoittautuikin tuhahdellen muutaman kymmenen metrin päästä rannasta. Aikansa minua ihmeteltyään se nosti päänsä aivan pystyyn ja vajosi hiljalleen aaltojen sekaan.

Eräällä pienellä saarella näin pari valkohäntäkaurista ruokailemassa rannan kivenkolojen heinätuppailla. Meloin niiden ohitse rannan tuntumassa, jolloin ne väistivät metsään.

Saariston suhteellisten pienten saarien metsät ovat varsin hyvin säästyneet tuhometsätaloudelta. Näinkin palokärjen ja käpytikan etsivän ruokaa saarten metsistä. Kaikkein suurimman ilon tuotti kuitenkin aivan perinteinen tiaisparvi, joka kulki ohitseni ruokaa etsiessään samalla, kun itse seisoskelin hiljaa valokuvaamassa maisemia. Ensimmäisenä tulivat pari hippiäistä korkeine äänineen, jotka näin läheltä vielä pystyn kuulemaan. Sen jälkeen tuli talitiainen, jota seurasivat töyhtö- ja hömötiaiset. Hännänhuippuna tuli vielä puukiipijä seuraillen puiden runkoja.

En muista aikoihin kuulleni enää hömötiaista, mikä kuitenkin nuoruuteni syksyisillä metsäretkillä oli töyhtötiaisen ohella varmastikin yleisin lintu. Nykyaikaisen metsätalouden on sanottu koituneen hömötiaisen kohtaloksi, mutta saariston ikimetsissä niitä vielä näyttää elelevän.