Meri alkoi olla ohuelti jäässä, joten melontakausi alkoi olla ohi, mutta jäälläkään ei olisi ollut turvallista liikkua lähteä edes suksilla. Minulta löytyi silti halukkuutta päästä kuvaamaan saariston talvea. Veneettömän ei ole helppoa päästä merenrantaan Varsinais-Suomessa. Kesämökit ovat vallanneet lähes kaikki vapaat rannat, joihin olisi mahdollista päästä kävellen autotieltä.

Viime syksyn melontaretkellä olin kiinnittänyt huomiota Velkuanmaan pohjoisrannan mökittömyyteen ja luonnonkauneuteen. Matka Raisiosta sinne ei autolla olisi kohtuuton, mutta kaksi lauttayhteyttä matkan varrella lisäävät matkan ajallista kestoa. Eräänä tammikuisena perjantaina päätin siitä huolimatta toteuttaa suunnitelman ja lähteä ulkoiluttaman Pippuria Velkualle.

Auton jätin parkkiin lähelle lauttarantaa ja lähdin kävelemään kohti saaren pohjoisrantaa. Rantaa sitten seurailin aivan pohjoiskärkeen. Meri saaren edustalta oli tukevantuntuisessa jäässä, ja se todennäköisesti olisikin kestänyt minut, mutta en tohtinut silti luottaa siihen. Pohjoiskärjestä käännyin takaisin ja jatkoin matkaa Järvenkarille saakka, missä palasin takaisin autolleni metsän läpi.

Metsä oli täynnä valkohäntäpeuran jälkiä ja joitain yksilöitä pääsimme näkemään varsin läheltäkin, mikä tietysti villitsi Pippuria. Ilman hihnaa ties minne olisi juossut riistan perässä. Merikotkia pyöri lukuisia taivaalla etsimässä saalista, jotkut varsin lähelläkin. Jäältä kuului niiden soidinääniä.

Muutaman kuvan jäätyneestä merestä kuvasin, mutta parhaan kuvan kuitenkin sain lumisesta rantametsästä. Alue olikin hyvin kaunista pienipiirteistä saaristometsää.